Olin nuoruudessani kovin yksinäinen.olen nyt 27, kohta 28.olen isosta perheestä, mutta silti olin yksinäinen nuorena.pikkusiskoilla riitti kyllä kavereita vaikka millä mitalla, ja olin jostain syystä siitä heille tosi kateellinen.itse toivoin aina että olisi ollut edes yksi hyvä ystävä jonka kanssa käydä ulkona, shoppailemassa tai elokuvissa.asuimme hajaseutu-alueella, vai miksi sitä kutsutaan.minua aina niin masensi se, kun pikkusiskoille soittelivat ystävät ja tesktasivat kysyäkseen että lähdetäänkö ulos(baariin ryyppäämään)tai hengailemaan jonkun luokse.mä olen vieläkin yhä katkera siitä,että he saivat viettää normaalia elämää.mitä kaikkea nyt nuoruuteen kuuluukaan.itse istuin aina yksin kotona katsomassa telkkaria, kun siskot katsoivat yhdessä teeveetä yläkerrassa.eikä mua varmaan olis edes huolittu mukaan.olin kuulemma aika kiltti nuori.17 vuotiaana.minulla on oppimisvaikeuksia, ja astma ja diabetes.siskot olivat kaikki terveitä, eikä kukaan juurikaan syönyt lääkkeitä.minulla on astmapiiput ja insuliinipiikit.kerran yksi sisko sai slaagin kun pistin insuliinia pöydässä.ei raukka ymmärtänyt sitä, että diabetes on mulla elinkautinen ja joudun pistämään insuliinia joka kerta kun syön ja aamuin illoin pitkävaikutteista.mä loukkaannun ja rupesin itkemään…kun ei saanut edes omassa kotonaan pistää ruokapöydässä insuliinia.samaan aikaan kun siskot kävivät vahtimassa koiria(ja ryyppämässä naapurissa)niin minä vain istua kökötin kotona kaiket päivät eikä kuolukaan sujunut enää hyvin.mulle tuli jopa 600 poissaoloa.kaksossikot ovat molemmat hyvin palkaituissa töissä ja minä kituuttelen pienellä eläkkeellä.joo, tosi hehkeetä tää elämä.mä koen välillä itseni tosi ulkopuoliseksi perheestäni, näen heitä aika harvoin.pari kertaa kuukausessa käyn kotona rakasta äitteetä moikkaamassa.siskot ja veli eivät juurikaan soittele mulle.mä kyllä otan heihin yhteyttä, mutten ole pitkään aikaan edes viitsinyt.tuskin heitä edes kiinnostaa mitä minulle kuuluu.koska olen heidän mielestänsä hullu mielenterveyskuntoutuja kun sairastuin masennukseen 2004.toivon löytäväni täältä ”kohtalotovereita”mä tunnen välillä itseni niin ulkopuoliseksi perheestäni.he käyvät yhdessä ulkona syömässä…ja ovat niin hyvää pataa keskenään.kukaan ei varmaan enää edes kysy et mitä kuuluu.pikkusiskot kyllä tapailevat toisiaan keskenänsä.miks mut jätetään ulkopuoliseksi?miks just niiden piti saada helppo ja huoleton elämä?miks mun piti sairastua, mä olen niin katkera siitä!mäkin olisin halunnut toki viettää normaalia lapsuutta ja nuoruutta ystävien ja shoppailun, ensimmäisten kännisekoilujen kera,sekä kaikkea muuta kivaa mitä nuoret tekevät yhdessä.mut silti mulla on sellanen muistikuva 18-22 vuotiaasta et istuin kotona yksin katsomassa telkkaria.monet sairaalat on tullut mulle tutuksi,monien itsemurhakokeilujen takia.mä olin niin masentunut että jäin AINA ulkopuoliseksi kaveriporukassa.joka koulussa sama juttu.minua ei pyydetty juuri koskaan mukaan minnekään.yksin sain kököttää huoneessa.tuntuu että mulla on leima otsassa.nyt sitten asun palvelukodissa ja kukaan perheenjäsenistä ei takuulla kehtaa edes

kertoa kenellekkään missä asun.olen siis häpeä pilkku, perheen musta lammas.miks kaikilla muilla menee hyvin, paitsi mulla?miks mä olen kateellinen siskoilleni ja veljille siitä että niillä menee paremmin kuin mulla?mä en ole vieläkään keksinyt tähän järkevää selitystä..keksiskö joku teistä?miks mun pikkusiskot on päässyt helpommalla kuin minä?miks niitä on suosittu enemmän kuin mua?miks mun täytyy oppia kaikki kantapään kautta?mulle on yks lysti mitä mun siskoille kuuluu, kun ei niitäkään kiinnosta mitä mulle kuuluu, kun eivät soittele tai tekstaa mulle.en ole veljestänikään kuullut mitään pitkään aikaan.siitäkin mä olen katkera.äitee sentään välittää ja isäpuoli.vanhempani ovat siis eronnet kun olin noin alle kymmenen.voi tätä kurjaa elämää..toivoisin jotain asiallisia kommentteja..onko muilla ollut tälläistä?