Hei!

Se mitä rivien välistä luin, on että sinua on kohdeltu todella huonosti ryhmätilanteissa. Minusta ei ole siksi mitenkään ihmeellistä, että reagoit omasta mielestäsi ns. yli niissä tilanteissa. Tuollaisista tilanteista voi syntyä ns. trauma, joka nousee pintaan, kun jokin tilanne vähänkin muistuttaa tästä. Täytyy sanoa, että tuollainen kohtelu toistuessaan on yksi ehkäpä julmimpia jos nyt voi sanoa kiusaamisen muotoja, koska sitä on niin vaikeaa todistaa. Se miten minä itse nykyään toimin vastaavissa tilanteissa on, että otan kontaktia niihin jotka ryhmässä eivät ole mukana syrjimiskuviossa. Saattaa näyttää siltä, että koko ryhmä syrjii, mutta harvoin se on näin. Uskon kuitenkin kokemuksesi. Sellainen ihminen, joka ei itse ole kokenut tätä toistuvasti ei voi ymmärtää useinkaan miltä se tuntuu. Minä ole itse jälkeenpäin ymmärtänyt jotenkin toivottuani vastaavanlisesta ilmiöstä. että kyse ei ollutkaan minun persoonastani, vaan siitä että olin tosiaan ollut todennäköisesti kateuden kohde. Nuori kuitenkin tulkitsee asiat usein oman kehitystasonsa vuoksi omalla tavallaan. Ja miksei vähän vanhempikin.

White princess: kiitos vastauksestasi!🙂

Varmaan juuri tuosta trauman toistumisesta on kyse. Kateudesta puhui myös eräs tuntemani ihminen. Häneen tutustuin vasta aikuisena, mutta arveli minun aiheuttaneen kateutta kouluaikoina opintomenestyksestäni johtuen. Lukiossa tosin ei varmaan ollut kyse kateudesta, vaan ehkä pelosta ja/tai ennakkoluuloista. Olin siinä vaiheessa kiinnostunut sellaisista asioista kuin new agesta, noituudesta ja luonnonuskonnoista. Aloin myös pukeutua vähän goottimaisesti. En tajunnut omaa pelottavuuttani (koska en ikinä olisi alkanut saatananpalvojaksi, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa mistä olin kiinnostunut) ennen kuin kerran baarissa kaverini kanssa kohtasin pari aivan avoimen pelokasta nuorta miestä. Nykyään varmaan tuollainen on paremmin ymmärrettyä, kun monenlaiset alakulttuurit ovat paljon näkyvämpiä ja suositumpia.

Siitä mitä tarhassa tapahtui en oikeastaan tiedä mitään. Viisi-kuusivuotias ei tosiaan ole sellaisella kehitystasolla, että pystyisi analysoimaan omia tuntemuksiaan tai vaikeita tilanteita. Iän myötä paljon myös unohtuu, joten hirveän vaikea on niistä kokemuksista enää puhua. Ehkä traumoista pääsisi niskan päälle, jos niitä onnistuisi käsittelemään paremmin näin aikuisena. Se vain tuntuu aika mahdottomalta, vaikka paljon olen sitä yrittänyt käydessäni terapiassa.

Harmittaa myös se, että minun on vaikea luottaa ihmisiin. Epäilen helposti pahinta, jos joku käyttäytyy tavalla, jonka voin tulkita vältteleväksi tai muuten jos tilanne mielessäni antaa aihetta epäillä jotain. Useimmiten en ole oma itseni kuin kotona perheen parissa, mutta olen yrittänyt opetella rohkeutta. Ei ole helppoa, kun välillä tuntuu siltä, että tuhoan itse suhteeni joillain tahoilla tästä epäluuloisuudesta johtuen.

lohari76 07.06.2011 klo 15.54

Koulussa minua kiusattiin tavanomaisemmilla tavoilla. Kunnes lukiossa jälleen luokkakaverit lakkasivat edes tervehtimästä sen jälkeen kun aloin ilmentää itseäni persoonallisemmin. Niin kauan kuin pyrin sopeutumaan, olin lukiossa hyväksytty. Kun rupesin löytämään itseäni ja uskalsin tuoda minuuttani esille, jäin parin kaverin kanssa muiden tosiaan lakatessa pitämästä minkäänlaista kontaktia.

lohari76 kirjoitti 18.6.2011 20:22

Kateudesta puhui myös eräs tuntemani ihminen. Häneen tutustuin vasta aikuisena, mutta arveli minun aiheuttaneen kateutta kouluaikoina opintomenestyksestäni johtuen. Lukiossa tosin ei varmaan ollut kyse kateudesta, vaan ehkä pelosta ja/tai ennakkoluuloista. Olin siinä vaiheessa kiinnostunut sellaisista asioista kuin new agesta, noituudesta ja luonnonuskonnoista. Aloin myös pukeutua vähän goottimaisesti. En tajunnut omaa pelottavuuttani (koska en ikinä olisi alkanut saatananpalvojaksi, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa mistä olin kiinnostunut) ennen kuin kerran baarissa kaverini kanssa kohtasin pari aivan avoimen pelokasta nuorta miestä. Nykyään varmaan tuollainen on paremmin ymmärrettyä, kun monenlaiset alakulttuurit ovat paljon näkyvämpiä ja suositumpia.

Harmittaa myös se, että minun on vaikea luottaa ihmisiin. Epäilen helposti pahinta, jos joku käyttäytyy tavalla, jonka voin tulkita vältteleväksi tai muuten jos tilanne mielessäni antaa aihetta epäillä jotain. Useimmiten en ole oma itseni kuin kotona perheen parissa, mutta olen yrittänyt opetella rohkeutta. Ei ole helppoa, kun välillä tuntuu siltä, että tuhoan itse suhteeni joillain tahoilla tästä epäluuloisuudesta johtuen.

Minutkin on ns. suljettu ulkopuolelle kouluaikoina. Ensin ala-asteella olin suosittu, mutta kaikki muuttui kun muutimme ja jouduin uuteen kouluun. Ensin oli paljon uteliaita oppilaita, mutta itsestäni tuntui tuohon aikaan, että olin aivan pyörällä päästäni. Kotipuolessa oli tapahtunut niin paljon asioita, että en oikein itse pystynyt omaksumaan uutta koulua ja uusia koulukavereita. Halusin varmastikin takaisin entiseen kouluuni. Siitä alkoi vähittäinen hivuttautuminen vähemmän suosituksi ja joitakin ylä-asteen luokkia olin jotenkin pakon sanelemana ainoastaan yhden koulukaverin kanssa tekemisissä koulussa. En tuntenut kuuluvani joukkoon.

Tuosta sinun kiinnostuksestasi new ageen, noituuteen ja luonnonuskontoihin, sekä pukeutumisesta goottimaisesti ajattelisin, että se on varmasti ollut monelle tosi outoa ja ehkä vähän pelottavaakin. Itse en noihin em. ole tutustunut ja ne tuntuvat oudoilta. Varmasti siksi (entiset) koulukaverit ovat ottaneet rakoa sinuun. Ovat olleet kenties ihmeissään, osa kiinnostunut, mutta arkaillut ottaa selvää ja osa ihan vaan kateellisiakin.

Minulle siis nuo termit ovat aivan outoja. Tosin noituuden lasken leikkimielisiksi taioiksi jne. Se ehkä onkin jotain ihan muuta? - En vaan tosiaan tiedä, että mitä se on.

Usein saman ajatusmaailman omaavat ihmiset hakeutuvat luontaisesti omanlaistensa seuraan. Sitäkin tässä on varmasti tapahtunut. Ihmiset ovat (useimmat) luulen aika arkoja uusille ja ihmeellisille asioille.

Itse olen kokenut myös tämän ulkopuolellejätön jo ihan ala-asteiästä asti. Jos nykyään tulee olo että joku haluaa "eristää" minut niin en ota häneen minkäänlaista kontaktia. Ihan normaalisti olen tekemisissä muiden ryhmän jäsenten kanssa mutta tämä ns. "pääjehu" jää aina ulkopuolelle *ignore*. Voisi siis sanoa että suljen hänet pois ryhmästäni. Yleensä tämä kaveri alkaa ottaa kontaktia muina miehinä mutta vahinko on jo tapahtunut. Olen lopettanu tälläkonstilla pari ystävyyssuhdetta enkä päivääkään ole katunut koska oma oloni on parempi. "kun yksi ovi sulkeutuu, tuhat aukeaa ympärille" -kertoi eräs hyvän ystänäni vaimo minulle aikoinaan.

tsempiä sulle!🙂👍

Hei!

Tuttu tunne. Minutkin suljettiin ulos ryhmästä juuri siksi, että olin lahjakas. Painettiin täysin alas. Kyllä lahjakaskin voi epäonnistua. Harjoittelen nykyään joka päivä sitä, että se että ryhmä on ilkeä, niin pitää kasvattaa kuorta. Mutta kyllä minäkin ajoittain vieläkin koen noin. Minulla kyseinen kuvio tosiaan alkoi 9 vuotiaana lapsena. Nykyään tiedän että olen lahjakas, ja että kyseinen kohtelu tosiaan oli vain kateutta. Kyllä nuo muistot joskus vielä palaavat mieleen. mutta eihän lapsi sitä voi tajuta. Olen ihan eri ihminen nykyään. Gootteihin yms. liittyy myös paljon ennakkoluuloja. Ja siihen esim. että ei kulje massan mukana. Sekin voi ola syrjinnän syy. Jos on oma itsensä. Jos esim-.ei heti osta viimeisen trenfin mukaisia vaatteita... Voi voi... Onhan goottiuskin yksi tapa ilmaista itseään. Eihän sillä nyt hyvänen aika ole mitään tekemistä saatananpalvonnan kanssa. Sehän on tapa ilmiasta itseään...

Kiitos kaikille vastanneille!🌻🙂🌻

Goottius ei valitettavasti -90-luvulla ollut niin yleistä ja ymmärrettyä kuin nykyään. En enää pitkään aikaan ole harrastanut alakulttuureita samalla tavalla. Ehkä sekin liittyy ikään - nykyisin on toisenlaiset kuviot. Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen siitä, että uskalsin jo lukioikäisenä alkaa olla oma itseni. Mitä se sitten kulloinkin tarkoittaa. En enää yrittänyt sulautua ja kerjätä hyväksyntää sitä kautta. Vaikka homma tosiaan menikin siten, että lukion ykkösellä kun vielä yritin olla samanlainen kuin muut (vaikken kokenut silloin olevani oma itseni, vaan näyttelin jonkinlaista roolia), olin hyväksytty ja sen jälkeen en enää. Toki vielä nykyään tiedän vetäväni roolia useimmissa tilanteissa.

On jotenkin outoa, että lahjakkuudesta joutuu kärsimään, vaikkei sillä ole koskaan yrittänyt kerskua vaan paremminkin piilottaa. Samoin hyvistä käytöstavoista ja siitä, että pyrkii ottamaan muut huomioon. Pitäisi olla röyhkeämpi ja kaikessa enemmän keskiverto. Tänä päivänä mietin asiaa sen kautta, miten lapsia opastaa elämässä. Haluan antaa mallin ja opastuksen siitä, että pitäisi olla kiva toisia kohtaan, jne. Mutta entä kun hyvin käyttäytyvä, kiltti ja empaattinen lapsi menee kouluun? Joutuuko kohtaamaan saman mitä minä ja moni muu lähipiirissänikin?

Aikuisena onneksi löytää niitäkin yhteisöjä, joissa voi kokea olevansa hyväksytty. Oli fantastinen tunne ensimmäistä kertaa kokea hyväksyntää ja jopa olevansa suosittu. Mutta kuinka paljon positiivista kokemusta vaaditaan neutraloimaan pahojen kokemusten vaikutus?

"Mutta kuinka paljon positiivista kokemusta vaaditaan neutraloimaan pahojen kokemusten vaikutus?"

Hyvä kysymys. Todennäköisesti paljon.