Miesten ulkonäköpaineet ovat osin tabu. Miehet eivät keskenään tsemppaile toisiaan samalla tavalla kuin naiset ja ainakin oman kokemuksen mukaan lähinnä kaikkein komeimmat miehet saavat ulkonäköön liittyviä (positiivisia) kommentteja naisilta. Niinpä sitä itsekin muistaa suurinpiirtein jokaisen yksittäistapauksen, kun joku on sanonut jotakin myönteistä. Olen sinua vanhempi ja löytänyt puolison, mutta en ole osannut ratkaista tätä negatiivisen minäpuheen dilemmaa, vaikka olen vuosia yrittänyt.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Täydennys

Olen täysin samaa mieltä. Koko homman ongelma on oikeastaan se, että miehenä ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää olla epävarma. Tähän kuuluu ulkonäköpaineet, henkinen jaksaminen ja tietyt vaatimukset sukupuolen liittyen. Jätän tämän tähän, kun näistä ei saa nykymaailmassa edes puhua.

Kyllähän se lapsuus tietenkin on vaikuttanut paljon minuun. Vanhempani ovat ns vanhanaikaisia siinä määrin, että miten nykyään lapset pitäisi kasvattaa. Muistan hyvin, että lyötiin vyöllä ja annettiin luunappeja. Fyysinen kurittaminen oli ainakin silloin 2000-luvun alussa kai vielä hyväksyttävää. Toinen asia oli, että ainakaan meidän perheessä ei ikinä puhuttu mistään tunteista. Vuosia sitten otin puheeksi henkisen jaksamiseni (koin olevani masentunut). Mainitsin, että käyn juttelemassa jollekkin ammattilaiselle.  Vastaukseksi tähän sain: "Sä olet ujo etkä masentunut". Tästä ei puhuttu sitten enempää, ja mietin "en minä sinä sitten ole".

Vaatteista myös sanottiin, että älä laita mitään "homon housuja" jalkaan.

Musta tuli sitten sellainen "hajuton ja mauton" ihminen, jolla ei ole mielipiteitä. On varmaan erittäin todennäköistä, että musta ei koskaan tule normaalin itsevarmaa, mutta olisihan sitä hyvä lisää saada.

Hei!

Ensinnäkin, lasten fyysinen kuritus on ollut laissa kiellettyä vuodesta 1984. Eli ei todellakaan ole ollut hyväksyttävää kohdella sinua noin.

Kerroit sivulla saamastasi palautteesta, joka oli kuvauksesi perusteella myönteistä. Silti mieleesi jäi erityisesti kommentti "feminiinisistä" kasvoista. Tällaisia me ihmiset olemme. Kun olemme jotakin päättäneet (esim. "olen ruma"), niin kokoamme sitä tukevaa todistusaineistoa ja sivuutamme kaiken muun. Niin kauan kuin itse uskot omaan rumuuteesi, mikään määrä kehuja ei voi sitä muuttaa. Ja kuten varjo vain kirjoitti, ei edes oman puolison rakkaus saa tuota "totuutta" kumottua. Sinun täytyy itse hyväksyä itsesi.

Ja itselläni on kyllä tästä kokemusta. Olen jättänyt monta haavettani toteuttamatta, koska koin olevani "liian ruma". Ja nyt jos katson nuoruuden kuviani, niin hyvin samankaltainen nuori olin kuin muutkin. Toki en täyttänyt monia median ihanteita, mutta eipä kyllä moni muukaan. Sangen tavallisen näköisiä ihmisiä näkee kaikkialla ja kaikissa ammateissa.

Mistä pääsenkin tuohon itsevarmuuteen. Jos itsevarmuus (tai hyvä itsetunto) on sellaista levollista itsensä hyväksyntää ja ikään kuin vapautta ulkoisista kahleista, se on kyllä juuri sitä, mitä itsekin yritän tavoitella ja jota muissa ihmisissä ihailen. Mutta teennäinen itsevarmuus, joka ilmenee toisten halventamisena, kyynärpäätaktiikkana ja muina itsekkäinä tekoina, rumentaa kyllä kaikkein upeimmankin näköisen ihmisen. Siihen verrattuna on paljon parempaa olla epävarma ja inhimillinen.

Kiitos viestistä👍Nämä ulko- ja itsevarmuusasiat tuntunut ainakin nyt viimeaikoina mennee aika vaihtelevasti. Aloitin ensimmäistä kertaa kuntosalin, jos siitä saisi itsevarmuutta lisää. Tämä myös liittyy kahden vuoden aikana tapahtuneeseen painonpudotus urakkaan, joka tuli vasta päätökseen.

Jos joskus joku ikävä kommentti sattuu kohdalle, niin se saattaa kaataa sitten koko korttipakan. Onko se sitten, että iän tuoma kokemus, tai jokin tekee paksunahkaisemmaksi, että ei oikeasti kiinnosta yhtään mitä muut ajattelee.

Uskon kyllä, että vanhenimisellakin on vaikutusta. Iän myötä elämänkokemus karttuu ja asiat asettuvat mittasuhteisiinsa. Jostain syystä nuoria pidetään rentoina ja vanhoja niuhoina, mutta usein tuntuu kyllä olevan juuri toisinperin. Leppoisimmat ihmiset, jotka olen tavannut, ovat olleet tukevasti vanhusiässä (80+). Toki, jos ihmisen elämä on useiden huolien ja murheiden kuormittama, voi olla vaikea saavuttaa tyyneyttä oli minkä ikäinen hyvänsä.

Jos itse katselen taaksepäin, niin oudointa oli, kuinka janosi sellaista hyväksyntää ihan tuntemattomilta ihmisiltä. Saatoin esimerkiksi lukea keskusteluja, joissa väiteltiin siitä, miten minkäkin ikäinen ja näköinen ihminen saisi pukeutua. Tai onko esim. 25-vuotias liian vanha tekemään sitä tai tätä. Ymmärrän kyllä, että nuoruuteen liittyy epävarmuutta ja kaipuuta tulla hyväksytyksi. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna: mitä helkuttia minulle merkitsee jonkun täysin random-tyypin mielipide?

Voit yrittää varautua ikäviin kommentteihin esimerkiksi näin: Ottaisitko kyseiseltä ihmiseltä vastaan neuvoja, mitä sinun pitäisi opiskella, miten hoitaa raha-asiasi, kuinka kohdella läheisiäsi, mitä syödä, missä asua, mitä ajatella iltaisin, mitä ajatella aamuisin...? Jos et uskoisi häntä noissakaan asioissa, niin miksi hänellä olisi ylin auktoriteetti ulkonäkösi suhteen?

Voit myös yrittää ajatella vahvuuksiasi ja kääntää "heikot" kohtasi hyveeksi: "Kyllä, minä kaljuunnun, mutta enpä ainakaan itse huutele toisten perään törkeyksiä." Tai: "Kaljuunnun ylpeydellä, että voin olla esikuvana muille nuorena kaljuuntuville ja sitä häpeäville miehille." Tai mikä voisikaan olla juuri sinulle sopiva voimalause?

Moi,

Ulkonäköpaineet ovat tosi turhia. Kaikki tarkkailevat itseään jonkin verran ja kritisoivat ulkonäköäänkin. Se on kuitenkin turhaa, koska moni pitää sinua ihan viehättävänä/komeana/kauniina.

Minulle ikä on auttanut rennompaan suhtautumiseen omaan itseeni. Nuorempana olin äärimmäisen kriittinen itseni suhteen. Nykyisin annan löysiä. Vuodet siis muuttavat asioita.