Moi.

Tuo muiden edessä tsemppaaminen kuulostaa aivan liian tutulta. Jostain syystä sitä vaan ei voi muille näyttää, miten tyhjä, kuollut ja sekaisin on sisältä. Kun ei saa olla heikko, tai ainakin oma pää sanoo. Itsellä se vaati 3 vuoden psykoterapian, että aloin suunnilleen tajuamaan miten saisin kiinni taas itsestäni, ja että myös minulla on oikeus olla välillä rikkinäinen. Ventovieraalle avautuminen ei todellakaan ole helppoa, sen takia kannattaa yrittää päästä jonkun saman henkilön juttusille, niin pääsee rakentamaan edes jonkinlaista luottamusta ja hoitosuhdetta.

Itselläni on ahdistuneisuushäiriö, ja jälkeenpäin kadun suuresti sitä että en ollut täysin rehellinen omalle terapeutilleni, koska pelkäsin niin paljon että tuotan hänelle pettymyksen kun en ollutkaan niin parantunut kuin minun olisi pitänyt olla ( ai luoja melkein naurattaa lukea tuota...) mutta vauvan askelin tämä taistelu jatkuu. Terapia auttoi todella paljon, tiedostan nykyään enemmän omia tunnetilojani, mitkä ovat edes suunnilleen realistisia ja mitkä eivät. Paljon auttaa myös muutama hyvä ja läheinen ystävä, kenelle voi oikeasti kertoa miten menee, ja kenelle laittaa viestiä kun tuntuu ettei ole enää oikeutta elää.

Olen työelämässä aina vähän sellainen sekopää ja pelle, ja jos sanon jollekkin tutulle että mulla on kyllä ihan syykin siihen miksi olen tälläinen niin harva uskoo. Sitten saatan vaan todeta että välillä on vähän vaikea keskittyä työtehtävään, kun kuulee omassa päässään kun kaikki arvostelee ja haluaisin vaan kuolla. Ja nauran päälle.

Hei domandra.

Sun kirjoitus kuulostaa niin tutulta. Tuo ettei uskalla puhua terapeutille, koska pelkää tuottavansa pettymyksen liian vähäisellä edistymisellä. Vaikka hän kuinka sanoo ettei ole kiirettä. Koko ajan järjetön syyllisyys ihan kaikesta. Ja silti vaan pyrkii olemaan mahdollisimman "normaali" ja mahdollisimman vähän vaivaa aiheuttava. Vaikka on ihan rikki. Eikä ymmärrä miksi täytyy elää, paitsi että ettei muille tule paha mieli. Elää vaan muiden takia.

Sulla auttoi terapia sitten loppujen lopuksi? Mua huolestuttaa se raha. Millä maksan psykoterapian. Haluaisin kuntoon mutta se raha.

Tekisi mieli vaan hysteerisesti itkunauraa.

Kyllä se autto siinä mielessä, että tajusin että olen itse muodostanut tietynlaisia ajatusmalleja, ja omaksunut aivan vääränlaisia toimintamalleja joilla pärjätä pääni ongelmien kanssa, tyyliin syömishäiriö, päihteet tms. Ja kolmen vuoden hän takoi päähäni sitä, että minä olen ainoa henkilö kenellä on vastuu omasta hyvästä olosta. Kukaan muu ei voi siihen vaikuttaa. JA ETTÄ MULLA ON OIKEUS SIIHEN. Mä en oikeasti tiennyt tätä ennenkuin menin sinne 😀 ja oon koko elämäni ollut todella ulospäinsuuntautunut, äänekäs ja huumorityyppi, mut joskus tosi nuorena se alko tuntumaan siltä että mun on pakko olla sitä, koska ei saa näyttää jos ei enää jaksakkaan, jos on heikko.

Samaan aikaan kun kävin psykoterapiassa, kävin töissä ja opiskelin itselleni uuden ammatin, tai oikeastaan opiskelin itseni vähän kuin itseni hoitajaksi (opiskelin itseni lähihoitajaksi mielenterveys- ja päihdepuolelle). Koulu auttoi myös ihan todella paljon tajuamaan sekä omaa että muiden elämää, ja antoi tietynlaista ammatillisuutta. On helpompi tunnistaa tulevia vääriä ajatuksia ja käsitellä niitä, kun niitä pystyy katselemaan vähän kauempaa.

Ja siis en mä vieläkään mikään terve normaali ole (ainakaan omien standardien mukaan xD). Työskentelen asiakaspalveluammatissa, mulla on paljon kavereita, ja joka päivä vähintään kerran ajattelen miltä tuntuisi kun ei vaan enää olisi täällä. Tai että ketkä kaikki vihaavat mua, minkä virheen teen seuraavaksi, miksi sanoin äsken noin, miksi en ollut yhteydessä tuohon kaveriin, oon yks iso vtun pettymys mun suvulle, tuun olemaan aina yksin koska kukaan ei ansaitse tällästä ihmisriepua elämäänsä, ei kukaan. Sitten vaan hyssyttelen itteäni, hengitän syvään ja muistutan että ei mun ystävät hymyilis aina kun ne mut näkee, jos ei ne musta tykkäis. Ja välillä on päiviä kun vähän tykkään itekkin itestäni. Baby steps.

Voi domandra..

Vaikutat ihan uskomattomalta tyypiltä! ☺️❤️ Kova on ollut ja on yhä sun polkus.

Voin hyvin samaistua tuohon kaikkeen. Paitsi etten oo vielä lähelläkään sitä, että ymmärtäisin miksi mulla on oikeus elää täällä. En vaan tajua sitä. Ehkä jonain kauniina päivänä vielä. Antaa paljon toivoa, kun kuulee, että joku on käynyt läpi samanlaista polkua kuin ite ja voi nykyään paremmin. Mut on myös pienestä pitäen laitettu sellaiseen rooliin, että pitää puolustaa heikompia ja olla se hauskuuttaja, mutta kukaan ei oo puollustanut mua tai kysynyt miten mä jaksan. Ja nyt onkin ihmisraunio.

Kiitos kannustavista sanoista.

Moi! APua että kesti pitkään vastata, näemmä olen tehnyt sen vain ajatuksen tasolla 😟😟

Mutta joo, siis vaikka olen käynyt tosiaan tuon 3 vuoden jutustelun & koulun läpi, niin se antoi vaan pienen määrän ymmärrystä niille ajattelumalleille, mitä käyn läpi joka_ikinen_päivä. Etten antaisi ahdistuksen ja paniikin ryssiä kaikkea. Tuntuu jotenkin ihan mahdottomalta ajatukselta, että omiin ajatuksiin ei voi luottaa 😀 Kun enhän mä ole silleen sairas kuin jotkut toiset on, niillä on vakavempia sairauksia, pahempia ajatuksia ja ne on oikeasti vaarassa ja tarvii hoitoa. Mä vaan ajattelen vähän liikaa, analysoin kaikkea vähän liikaa ja aiheutan näin itselleni ahdistusta.

Joskus on kausia milloin on vaikeampi saada kiinni siitä, mitkä ajatukset on ns. realistisia, että mitä jotkut ihmiset oikeasti saattaa ajatella, onko joku oikeasti vihanen mulle, oliko se joku virhe minkä tein (jos edes tein) oikeasti niin paha että jonkun päivä (ja varmaan koko vtun elämä) menee siitä pilalle. Tuntuu että päässä on koko ajan useampi kaista auki, yksi minä joka pohtii logiikalla että miten edetä tässä hommassa, yksi joka on kyykyssä ja itkee kun on niin paska ettei osaa mitään, yksi joka pyytelee kokoajan anteeksi ja antaisi vaikka toisen jalkansa että toisella ihmisellä olisi parempi, yksi joka vaan makaa hiljaa lattialla eikä enää jaksa, yksi joka huutaa että nyt rotia tähän peliin ja kerää muija ittes. Sit on yks joka seuraa noita muita, ja miettii että mitähän ihmettä nyt oikeesti. Ei ihme että on välillä vaikea keskittyä yhtään mihinkään xD tuntuu tyhmältä ees kirjottaa näistä, koska tämä on varmasti ihan normaalia, kyllähän terveitäkin ihmisiä ahdistaa ja stressaa välillä.

Molempien teidän kirjoitukset on kun omasta kynästä. Olin aina se muiden tsemppari, hyvä tyyppi jolla hauskaa juttua riittää ja ennen kaikkea olin tehokas, eikä kukaan olisi saanut tietää masentuneisuudestani ettei se voisi aiheuttaa ryppyjä imagoon jonka olin luonut.

lylle kirjoitti 3.2.2018 17:49

Sun kirjoitus kuulostaa niin tutulta. Tuo ettei uskalla puhua terapeutille, koska pelkää tuottavansa pettymyksen liian vähäisellä edistymisellä. Vaikka hän kuinka sanoo ettei ole kiirettä. Koko ajan järjetön syyllisyys ihan kaikesta. Ja silti vaan pyrkii olemaan mahdollisimman "normaali" ja mahdollisimman vähän vaivaa aiheuttava. Vaikka on ihan rikki. Eikä ymmärrä miksi täytyy elää, paitsi että ettei muille tule paha mieli. Elää vaan muiden takia.

Olen terapiassa itse ymmärtänyt, että joskus asiat eivät ratkea pelkästään sormia napauttamalla, koska niiden synnyssä on voinut kestää useimpia vuosia. Mainitsitkin, että olet kärsinyt masennuksesta 20 vuotta ja käynyt vuoden terapiassa. Jos ajattelisimme vaikka että käyt vuoden aikana terapiassa 1 krt/vko tunnin kerrallaan, tekee tämä yhteensä 52 tapaamista ja saman verran tunteja. Olet kuitenkin itsesi ja ajatuksiesi kanssa 365 päivää vuodessa, 20 vuodessa se tekeekin jo 7300 päivää ja huikeat 175 200 tuntia. Eikö olekin aika hurjaa? Pääsemmekin tästä nyt siihen mitä itse olen ymmärtänyt: masennukseen pitää suhtautua kuin fyysiseen sairauteen. Ei flunssa katoa vaikka kuinka haluaisit, eikä murtunut käsi luudu yhtään sen nopeampaa vaikka kuinka käskisit sitä toipumaan. On vaan annettava aikaa ja tehtävä pieniä toimenpiteitä jotka auttavat kokonaistilannetta.

Itseäni on helpottanut (ja parantumista edistänyt) avoimuus omista ajatuksista ja ongelmista, eli salaamisen sekä esittämisen lopettaminen. Kärsin itse mm. paniikkihäiriöstä ja olen opetellut sanomaan vaikeissa tilanteissa että jännittää. Kumma kyllä, mutta sen ääneen myöntäminen on samantien poistanut suurimman kauhun mitä sisällä on ollut. Ei ole enää syytä esittää ja salata, kun asia on ääneen sanottu. Samanlaisia kohtaamisia on tullut myös mm.terapeutin kanssa (hänelle myöntänyt että avun pyytäminen/vastaanottaminen on vaikeaa ja en näe olevani arvokas ansaitsemaan apua).

Kamppailen yhä itsekin oman arvon ja "oikeuteni" kanssa, mutta projektini on aika samanlainen kuin sinulla: alle vuosi terapiaa sekä 20 vuotta ongelmaa takana. Jos muuten tykkäät lukea niin lainaa kirjastosta Arto Pietikäisen kirja: Vapaudu stressin, uupumuksen ja masennuksen yliotteessa. On hyvä opus ja voit löytää paljon eväitä tulevaisuuden kohtaamiseen!

Kiitos vaniljapulla. Oon ihan hukassa tällä hetkellä itseni ja ajatusteni ja terapian kanssa ja jotenkin lohdullista, että ehkä tuloksia näkyy sitten joskus. En ole ikinä edes ymmärtänyt ajatella tuollaista laskukaavaa! Mutta onhan tuo totta! Fiksusti ajateltu. Eihän sitä tosiaan voi parantua sormia napsauttamalla.

Täytyy lukea kirjoja kun voimia on. Kiitos! 🙂🌻

lylle kirjoitti 16.3.2018 16:36

Kiitos vaniljapulla. Oon ihan hukassa tällä hetkellä itseni ja ajatusteni ja terapian kanssa ja jotenkin lohdullista, että ehkä tuloksia näkyy sitten joskus. En ole ikinä edes ymmärtänyt ajatella tuollaista laskukaavaa! Mutta onhan tuo totta! Fiksusti ajateltu. Eihän sitä tosiaan voi parantua sormia napsauttamalla.

Täytyy lukea kirjoja kun voimia on. Kiitos! 🙂🌻

Ei mitään lylle, aina on mahdollisuus edistyä ja mennä eteenpäin. On myös muistettava ettei vaikeita asioita välttämättä voi täysin unohtaa, mutta ne voi oppia käsittelemään niin etteivät ne haittaa jokapäiväistä elämää. Saat olla hukassa (me kaikki ollaan joskus), ota oma aikasi ja etene omaan tahtiin toipumisen tiellä. Tsemppiä! 🌻🙂🌻