Jari J. kirjoitti 9.11.2011 10:43

Millainen kokemus ihmisillä on työuupumuksesta?
Oletteko saaneet hoitoa ainoastaan työuupumukseen vai onko teillä pyritty selittämään syy uupumukselle?
Entä kuntoutuminen? Kuinka kauan kuntoutuminen kesti lääkärin mielestä, entä omasta mielestänne?
Minkälaisia oireita teillä oli? Ymmärsikö lääkäri/psykiatri heti alussa että kyseessä on työuupumus? Kuunneltiinko teitä?

Hei, henkilökohtaista kokemusta työuupumukseta löytyy minulta vain omaisena.
Puolisoni työuupui noin 3 vuotta sitten ja on edelleen sairaslomalla kuntoutumassa. Työhönkokeilu ensi vuoden alussa. Toipumisprosessi riippuu tapauksesta, mutta on usein pitkä.

Oireina eritoten levottomuus, keskittymisen puute, muuttunut persoona, vatsakivut/vaivat, unihäiriöt, muistin toimimattomuus, kykenemättömyys tarttua asioihin, kausaalisuhteet hämärtyivät, tunnekylmyys mm.

Sairaudentunnottomuus varsinkin alussa on normaalia ja puolisoni kohdalla tämän takia tulikin takapakkia ja isosti alussa. Työorientoitunut henkilö halusi töihin vaikka ei ollut kunnossa, piut paut välitti hoitohenkilökunnan mielipiteistä saati minun mielipiteestä. Mutta kun toinen pudotus psykoosiin tuli, niin sen jälkeen on ollut toinen ääni kellossa.

Paikallinen mt toimisto on mielestäni toiminut varsin hyvin, kun vaan sai prosessin alkuun. Ilman omaisen napakkaa määrätietoista asioiden hoitoa, hoito olisi alussa jäänyt saamatta. Esim. toisella psykoosi kerralla potilas ei kyennyt sairaanhoitohenkilökunnalle sanomaan oikeastaan yhtään mitään. Meinasivat laittaa päivystyksestä kokonaan pois, kun ei ole mitään "vaivaa". Omaisena sitten latelin määrätietoisesti muistamani F -koodin ja lääkityksen yms. tiskiin ja ilmoitin, että nyt on tosi kyseessä, saimme vasta sitten "palvelua". Ensimmäinen psykoosi oli niin paha, että katatonisesta tilasta johtuen sairaanhoitohenkilökunta toimi onneksemme rivakkaan ja asiantuntevasti.

Tilanne on kestämätön henkilöillä kenellä ei ole omaista tai tuttua katsomassa perään tällaissa tapauksissa. Hoitoon hakeutuminen ja lääkkeiden otto eivät ole uupuneelle itsestään selviä asioita.

Kiitos paikalliselle psykiatriselle sairaalalle ja sen luonnonkauniille ympäristölle ja eritoten maailman parhaalle viikko sitten pois nukkuneelle tassuterapeutille. Koiravanhus piti mt kuntoutujalle seuraa sekä loi pehmeän päivärytmin. Oleellinen osa kuntoutumisen alussa on juurikin saada potilas pysähtymään ja ymmärtämään tilansa. Hoitoneuvotteluihin on otettu omaiset mukaan sekä sairaalassa että mt toimistolla. Omaisten mukana olo toimii "kodin peilinä", koska potilaalla saattaa olla hyvinkin erilainen käsitys arjen sujumisesta.

Toisen pään sisään ei pysty menemään, eikä toisen oloon voi mitenkään täysin samaistua, työuupumista ja masennusta ei voi ymmärtää täysin ellei sitä ole itse läpikäynyt. Puolisoni työuupuminen on ollut minulle raskas asia ja vaikea työstettävä emotionaalisesti. Omalla tavallani olen menettänyt tasavertaisen puolisoni ja minulla on kotona hoidokki.
Pahoittelen pomppivaa tekstiä, tässä oman työnlomassa laitoin muutaman rivin 😉

Hyvää syksyä sinulle Jari J. 🙂🌻

Kokemusta on, ja nuo oireet monelta osin tunnistan. Taitaa olla niin, ettei meidän lääketiede-diagnoosit tunnista työuupumusta, joten "pelkästään" sen takia ei esim. sairauslomaa voine kirjoittaa. Voin olla kyllä väärässä, mutta muutaman vuoden takaisessa tilanteessani näin minulle kerrottiin. Ja kyllähän monesti on niinkin, että töissä olevat stressi- ym. ongelmat katkaisevat kamelin selän, mutta taustalla saattaa olla myös muitakin syitä. Minun diagnoosini oli keskivaikea masennus. En väheksy lainkaan työuupumusta, ja varsinkin vahvasti työorientoituneilla lienee suuri vaara uupua töiden takia (tai esim. sen puutteen takia jne.), mutta itselläni uupumiseen liittyi varmaan monia muitakin syitä, mutta summasummarun työkykyinen en silloin ollut. Olin kolme kuukautta saikulla, ja kolme osa-aikaisella sairauslomalla, joka oli ainakin minulle sopiva tapa. Töihin palaaminen onnistui näin jälkeenpäin ajatellen hyvin, ja olenkin siitä lähtien töissä ollut. Suuri helpotus oli varmaan se, etten peitellyt vaivaani vaan kerroin jo lähtiessäni läheisille työkavereille että nyt paukut loppui. Töihin paluukin oli tämän takia helppoa, mutta täytyy sano että työyhteisömme on sangen suvaitsevainen, ja varmaan paljon sen takia etten ollut ensimmäinen (enkä viimeinen) lajiaan. Kävin myös KELA:n korvaamassa terpiassa ja olin myös lääkityksellä. Itselleni on onneksi ollut aina melko selvää, ettei työnsankarin mitalilla paljon tee, jos vointi on huono. Hommat pitää tietty hoitaa muttei ottaa niitä (tai itseään) turhan vakavasti ja pyrkiä elämään myös työajan ulkopuolella. Pelkästään uupumisen hoitaminen (tai masennuksen) ei ole koko homma, kyllä syyt ja mahdolliset korjaukset esim. töissä, omassa psyykeessään tms. tulee liittyä hoitoon. Jos ja kun menet ongelmasi kanssa lääkärille, älä ujostele puhua kaikkea mikä vähänkin asiaasi liittyy, myös mahdollisista työn ulkopuolisista asioista, vain sillä tavalla lääkärille hahmottuu koko kokonaisuus. No, työuupumuksesta/masennuksesta toipumisen ennuste on aina sitä parempi, mitä aikaisemmin aisan itse huomaa ja hakeutuu asianmukaiseen hoitoon. Voimia jatkoon.

On kokemusta ja ystävillänikin on, valitettavasti. Oma alamäkeni alkoi hidastumisella. En vain tahtonut enää selvitä kaikista tehtävistäni, joita oli aivan liikaa, tulin ensin vihaiseksi ja sitten aloin lamaantua. Oman työuupumuksen ja siihen liittyneen masennuksen hyväksyminen oli vaikeaa, vaikka sain oireistani oikein psykiatrin diagnoosin. Unohtelin asioita ja tein monet jutut useaan kertaan. Lopulta en jaksanut lukea papereita loppuun enkä täytellä kaavakkeita, edes niitä Kelan hakemuksia. Raahauduin zombina eteenpäin, en jaksanut ottaa ystäviini yhteyttä ja ajattelin jatkuvasti kuolemaa.

Ystävälläni oli samantapaista. Hän kiipeili pitkin seiniä. Veli toimitti hänet lääkäriin ja kun asiaa alettiin puida, löytyi monenlaista sairautta ja tarvetta. Lääkitys ja terapia ovat auttaneet, mutta oireilla on taipumus silti uusiutua. Kun hänellä on kriisi päällä, ei hän lähde mihinkään, sulkee puhelimen, vetäytyy nukkumaan ja itkeskelemään. Varsin tyypillisiä oireita siis.

Oma pahin jaksoni kesti noin pari vuotta. Pikku hiljaa asiat alkoivat selkiytyä. Olin vähän aikaa poissa työelämästä, ensimmäisen kerran elämässäni muuten, ja palasin sitten. Vähitellen aloin saada otetta asioista, mutta kyllä se kesti kauan.

Lisämausteena tässä omassa jutussani on vielä sekin, että nykykriisilläni on yhteyksiä edelliseen kriisiin. Ex-miesystäväni kiinnostui minusta silloin ja soitteli, mutta en jaksanut soittaa takaisin. Olin liian masentunut. Niinpä hän löysi toisen, ja on tämän kanssa yhä. Mutta se on eri tarina ja olen siitä kertonut omissa ketjuissani.

Nykyään työt on jaettu eri tavalla ja henkilöt ovat vaihtuneet. Moni asia on työpaikallani toisin. Toisaalta olen juuri läpikäynyt vakavan kriisin, nostanut lääkeannosta ja aloittanut terapian. Myös työpaikallani on tulossa kriisipalaveria, työsuojeluvaltuutettu aikoo puuttua epäkohtiin. Joten asioilla on taipumus toistua.

Olen kuitenkin onnellinen siitä, että nyt on hyvä terapeutti, lääkkeet ja monenlaista puuhaa ja harrastusta. Kyllä työuupumuksestakin toipuu, mutta kyllä se on kauhea matka ja rahaa palaa myös paljon, valitettavasti.

Kaikkea hyvää Sinulle ja muille tämän kaamean taudin uhreille ja pikaista toipumista!

Venustrap kirjoitti 9.11.2011 12:28

Jari J. kirjoitti 9.11.2011 10:43

Millainen kokemus ihmisillä on työuupumuksesta?
Oletteko saaneet hoitoa ainoastaan työuupumukseen vai onko teillä pyritty selittämään syy uupumukselle?
Entä kuntoutuminen? Kuinka kauan kuntoutuminen kesti lääkärin mielestä, entä omasta mielestänne?
Minkälaisia oireita teillä oli? Ymmärsikö lääkäri/psykiatri heti alussa että kyseessä on työuupumus? Kuunneltiinko teitä?

Hei, henkilökohtaista kokemusta työuupumukseta löytyy minulta vain omaisena.
Puolisoni työuupui noin 3 vuotta sitten ja on edelleen sairaslomalla kuntoutumassa. Työhönkokeilu ensi vuoden alussa. Toipumisprosessi riippuu tapauksesta, mutta on usein pitkä.

Oireina eritoten levottomuus, keskittymisen puute, muuttunut persoona, vatsakivut/vaivat, unihäiriöt, muistin toimimattomuus, kykenemättömyys tarttua asioihin, kausaalisuhteet hämärtyivät, tunnekylmyys mm.

Sairaudentunnottomuus varsinkin alussa on normaalia ja puolisoni kohdalla tämän takia tulikin takapakkia ja isosti alussa. Työorientoitunut henkilö halusi töihin vaikka ei ollut kunnossa, piut paut välitti hoitohenkilökunnan mielipiteistä saati minun mielipiteestä. Mutta kun toinen pudotus psykoosiin tuli, niin sen jälkeen on ollut toinen ääni kellossa.

Paikallinen mt toimisto on mielestäni toiminut varsin hyvin, kun vaan sai prosessin alkuun. Ilman omaisen napakkaa määrätietoista asioiden hoitoa, hoito olisi alussa jäänyt saamatta. Esim. toisella psykoosi kerralla potilas ei kyennyt sairaanhoitohenkilökunnalle sanomaan oikeastaan yhtään mitään. Meinasivat laittaa päivystyksestä kokonaan pois, kun ei ole mitään "vaivaa". Omaisena sitten latelin määrätietoisesti muistamani F -koodin ja lääkityksen yms. tiskiin ja ilmoitin, että nyt on tosi kyseessä, saimme vasta sitten "palvelua". Ensimmäinen psykoosi oli niin paha, että katatonisesta tilasta johtuen sairaanhoitohenkilökunta toimi onneksemme rivakkaan ja asiantuntevasti.

Tilanne on kestämätön henkilöillä kenellä ei ole omaista tai tuttua katsomassa perään tällaissa tapauksissa. Hoitoon hakeutuminen ja lääkkeiden otto eivät ole uupuneelle itsestään selviä asioita.

Kiitos paikalliselle psykiatriselle sairaalalle ja sen luonnonkauniille ympäristölle ja eritoten maailman parhaalle viikko sitten pois nukkuneelle tassuterapeutille. Koiravanhus piti mt kuntoutujalle seuraa sekä loi pehmeän päivärytmin. Oleellinen osa kuntoutumisen alussa on juurikin saada potilas pysähtymään ja ymmärtämään tilansa. Hoitoneuvotteluihin on otettu omaiset mukaan sekä sairaalassa että mt toimistolla. Omaisten mukana olo toimii "kodin peilinä", koska potilaalla saattaa olla hyvinkin erilainen käsitys arjen sujumisesta.

Toisen pään sisään ei pysty menemään, eikä toisen oloon voi mitenkään täysin samaistua, työuupumista ja masennusta ei voi ymmärtää täysin ellei sitä ole itse läpikäynyt. Puolisoni työuupuminen on ollut minulle raskas asia ja vaikea työstettävä emotionaalisesti. Omalla tavallani olen menettänyt tasavertaisen puolisoni ja minulla on kotona hoidokki.
Pahoittelen pomppivaa tekstiä, tässä oman työnlomassa laitoin muutaman rivin 😉

Hyvää syksyä sinulle Jari J. 🙂🌻

Tämä tarina kohautti eniten. Kuulostaa lähes siltä mitä itse koin, joskin omani taisi olla jonkin verran miedompi tapaus, mutta toisaalta on ihminen ja sairaus ja sitten toinen ihminen jolla on samantapainen sairauden kulku, mutta harvoin kulut ovat täysin samoja.

Laitoin kysymyksen lyhyesti,jotten "saastuttaisi" omalla tarinallani tulevia vastauksia. Nyt voin kertoa oman tarinani.
Tarinani alku on oikeastaan vuodessa 2005, vaikka varsinainen uupumus tuli vasta 3 vuotta myöhemmin. Vuonna 2005 minulta kuoli ensin isä. Pari kuukautta tämän jälkeen minulta katkesi parisuhde. Syynä oli se että oli tarkoitus muuttaa silloisen tyttökaverin kanssa yhteen. Tyttöystävän äiti ei tykännyt asiasta ja syyllisti valtavilla loukkauksilla minut. Termejä oli "paska on palanut pohjaan". Yksi vikani oli se ettei minulla ollut autoa enkä puhunut autoista. Puhuin historiasta, koska olin kiinnostunut kulttuurin tutkimuksesta. Toinen vikani oli se että olin tuolloin siivooja, enkä tehnyt muuta työtä. Kolmas ongelma oli se että olin 30 vuotias eikä minulla ollut asuntoa. Yksi ongelma oli se että olin lopettanut pari kertaa ammattikorkea opinnot ja palannut työelämään.
Vuonna 2005 aloin opiskelun Hämeenlinnassa. Tämä tapahtui vähän sen jälkeen kun isäni oli kuollut ja kuukautta kahta ennen, kuin aloin alottanut uuden opiskelun.
Ensimmäinen vuosi meni ihan hyvin. Aloittelin toista vuotta. Pääsin syksyn puoliväliin asti, kunnes pyysin esimieheltä töitä haluna lopettaa opiskelu ainakin toistaiseksi.
Tein siivoojana töitä hyvin paljon. Siivojan työhän on sitä että ollaan kokoajan liikenteessä. Aamulla 3-4 tuntia. Päivällä 2-3 tuntia. Illala 3-6 tuntia. Tein jo tuolloin 10 tuntisia päiviä ja pitkiä viikkoja.
Tein työtä reilu puolivuotta, kunnes eräästä syystä jouduin esimiehen puhutteluun. Purkauduin täysin asioista ja kerron masennustaustastani. Pääsyn lääkärille, joka antoi lähetteen psykiatrille.
Psykiatri antoi parikuukautta sairaslomaa. Minulta lopetettiin vuonna 1999 aloitettu seroxat niminen lääke. Olin käyttänyt sitä siis 8 vuotta.
Jäin siis sairaslomalle ja vaihdoin sairasloman jälkeen töitä. Tein osa-aikaista työtä valiolla. Palasin uudelleen opiskelemaan. Alku meni hyvin, mutta tuona syksynä oli suomen ensimmäinen kouluammuskelu. Koko tilanne ahdisti niin paljon, että koulunkäynti jäi ja palasin työelämään.
Seuraavat kuukaudet ovat osin sumussa, mutta tein vielä reippaammin siivoojan työtä. Työpäivä oli 3-4 osassa ja työviikko oli 7 päiväinen. Ainoa kannustin oli viha itseäni kohtaan, koska en ollut kelvollinen exäni äidille.
Tein töitä koko ajan. Kotona tärisin sängyssä pari tuntia työkohteiden välillä ja sitten taas työ jatkui.
Tätä jatkui heinäkuun loppuun, kunnes alkoi kesäloma. Olin kesälomalla kuukauden,kunnes yritin palata töihin. Heti alussa työ tuntui hyvin pahalta. Syke nousi, ahdisti.
Menin lääkärille ja pyysin sairaslomaa. Sain sitä 2 viikkoa. Ensimmäinen viikko meni hyvin, mutta sitten alkoi toinen viikko. MIeliala laski, kun pelkäsin joutuvani palaamaan töihin. Sain kuitenkin sairaslomaa taas kaksi viikkoa, ja taas ensimmäinen viikko oli hyvä ja toinen viikko stressaava.
Olin näillä pätkäsairaslomilla 3 tai 4 kertaa eli sen verta että tuli puheeksi sairasloman jatkaminen. Eli piti hankkia b-lausunto. Olin ollut lääkkeettä siis vuoden verran. Olin ollut terapiassa tammikuusta lähtien. Terapeutti sanoi ettei kela hyväksy b-lausuntoa,jollen ottaisin lääkettä.
Meillä oli työterveyslääkärin että julkiselta puolelta olleen psykiatrin välillä keskustelu. Sellainen oli ilmeisesti pakko järjestää,koska laki sanoo näin.
Siellä kerroin murheitani ja ahdistuksiani ja mm. siitä kuinka koin ahdistavaksi sen kun ihmiset eivät oikein aina hyväksyneet miessiivoojaa. Eräässäkin siivoomassani kaupassa miespuolinen asiakas oli haukkunut myyjälle mut, miehet eivät kuulemma siivoa.
No okei. Psykiatri ehdotti zeldox nimistä lääkettä, jonka piti auttaa "harhaluuloisuuteeni" vaikka mielestäni kokemani asiat olivat tosia. Mutta koska minua painostettiin ottamaan lääke pelkona etten saisi b-lausuntoa ja koska tiesin etten ollut vielä työkykyinen oli pakko ottaa joku lääke.
Tulos oli se että seuraavan viikon aikana oloni meni niin huonoksi. Tuntui että kaikki sivuvaikutukset mitä ikinä lääkkeestä mainittiin oli mulla. Soitin keskellä yötä lauantaina päivyställe sairaanhoitajalle Kantahämeen keskussairaalaan. Hänen mukaansa oli ok jos lopettaisin lääkkeen.
Lopetin lääkkeen samantien. Kului muutama päivä. Olin erittäin huonossa kunnossa edelleen. Ilmeisesti se lääke vaikutti yhä. Menin käymään paikallisessa mielenterveysyhdistyksessä. Sieltä soittelivat sairaalaan ja minä sitten menin sinne. Olin kirjoilla loppu vuoden, eli pari kuukautta. Tuona aikana pää oli hajota monet kerrat, mutta tuntui hyvältä kun sai välillä vaan olla. Vaikkakin ahdisti jonkin verran se, että hoitajat yrittävät pakotta mukaan joihinkin ryhmiin. Halusin vaan olla, koska olin koko vuoden ensin tehnyt tehnyt ja tehnyt töitä. Halusin vaan olla ja levätä.
Zeldox lopetettiin. Otin lamictalin, koska se kuulosti miedolta ja sellaiselta ettei se vaikuta hirveästi ja sellaiselta että se hyväksytään B-lausuntoon.
Tammikuussa palasin työelämään. Halusin palata, koin että olen jo tarpeeksi terve olemaan sairaalan kirjoissa ja liian terve erilaisiin hoitoihin siellä.
Vähän aikaa olinkin terve, mutta sitten alkoi "helvetti" työpaikalla. Meillä oli palaveri työterveyslääkärin sekä esimiesteni kanssa. Tämäkin lakisääteinen.
Lääkäri toivoi ettei minulla teettäisi yli 37 tuntisia työviikkoja. Ylempi esimieheni vaati ettei minulle saisi antaa yli 30 tuntisia työviikkoja.
Tästä tuli minulle ongelmia, koska olin ostanut tällä välin asunnon ja minulla oli paljon velkaa asunnostani.
Tulos oli se, että vaihdoin työpaikkaa. Se oli erittäin hyvä ratkaisu, vaikkakin työuupumus näkyi selvästi minussa. Halusin olla paljon yksin ja mielialani vaihteli. Tuntui ettei ajatus luistanut. Tuntui että kun yritin puhua jostain asiasta, niin en vaan löytänyt sanoja tai käytin täysin vääriä sanoja.
Muisti ei toiminut eikä oikein mikään muukaan. Työ oli siis määräaikainen n. 6 kuukauden työrupeama.
Tärkeintä oli se että työ oli 40 tuntia viikko, palkka oli parempi kuin siivojalla ja ennenkaikkea se että työ oli yhdessä osassa päivää. Tämä on se yksi juttu missä minua ei ikinä kuunneltu. Olin jo paria vuotta aiemmin pyytänyt omalta esimieheltäni että lääkärin kautta sitä että olisin saanut työn yhteen osaan päivää eikä kahteen tai kolmeen osaan päivää.
Joka tapauksessa se että työpäivä oli vain yhdessä osassa toi sen että vaikka työ sinänsä vei voimia, se myös toi tekemistä ja toisaalta se että pystyi aamuvuoroviikolla lepäämään illat tai iltavuoroviikkoina nukkumaan pitkään ja rentoutumaan. Pystyin käymään lenkeilä ja pystyin harrastamaan asioita.
Vaikken ollut terve ja vaikka haluni olla paljon yksin aiheutti ihmisissä juoruilua ja sitä että ihmiset vaan halusivat välttää minua.
Joka tapauksessa yritin palata uudelleen ammattikorkeakouluun taas syksyllä. Oloni oli hakiessani hyvä ja olin sitä mieltä, että pärjäisin. Alku menikin hyvin, mutta olin yhä paljon yksin joka se taas herätti omalla tavallaan eripuraa ihmisissä. Olin paljon koulusta pois, koska olin aika uupunut. Ilmeisesti en ollut vielä päässyt täysin yli työuupumuksesta. Eipä ollut kuin vajaa vuosi, kun olin vielä olut osastolla ja sairaslomalla. Selkeintä oli se että muisti ja ajattelu ei toiminut. Olin selvästi aivan erilainen ihminen, kuin aiemmin. Jankkasin samaa asiaa ja unohtelin asioita.
Lopetin opiskelun tammikuussa. Tämäkin oli psykiatrin mielestä hyi hyi.
Palasin edelliseen työhön tehden jälleen kerran puolen vuoden määräaikaisen työn ja harkitsin opiskeluun lähtöä. Harkitsin edelliseen opiskelupaikkaan uudelleen hakua viimeiseen päivään asti, mutta päätin ottaa määräaikaisen työn päättymisen jälkeen lomaa.
Pidin pari kuukautta lomaa, kunnes palasin opiskelemaan. En ammattikorkeaan vaan menin opiskelemaan työvoimapoliittisen kurssin.Olin vuosia halunnut uusia tietokoneen ajokortti A:n ja hankkia AB:n, joten tein niin. Samalla halusin testata muisti että ajattelujärjestelmääni vanhassa tutussa elementissä, eli tietkonealalla. Olin vuosia harrastanut koneita ja valmistunut 2003 datanomiksi. Olin hyvä ja tuntui hyvältä oppia asioita ja osata asioita. Tutui hyvältä kun sai tutusuta ihmisiin.
Tämä meni hyvin. Olin selvästi päässyt jo ainakin osittain yli työuupumuksestani. Suurin juttu oli se että huomasin naiset ympärilläni. Vuosia olin kulkenut laput silmilläni huomaamatta vastakkaista sukupuolta. Nyt huomasin kiihoittuvani pitkästä aikaa naisista.
Kului vielä puolivuotta. Menin toiselle työkkärin kurssille, jolta pääsin erääseen tehtaaseen töihin. Tehtaan tuotanto liittyi hyvin läheisesti alaan jota olin opiskellut amk:ssa useampaankin kertaan. Tai olin aiemmin ollut toisella vuosikurssilla jo kolmesti.
Työharjoittelun viittoittamaa tietä päätin hakea vielä kerran uudelleen opiskelemaan. Olin hakenut kevään yhteishaussa kaikkialle muualle, kuin sinne. Sen alan piti olla ala joka oli koluttu, mutta etten ollut pärjännyt. Silti tuolla työharjoittelussa se kaikki alkoi taas kiinnostamaan. Se mielenkiinto miksi lähdin alalle 2005 heräsi monen vuoden unesta.
Kun näin kesällä että hakevat jälkihaulla sisään porukkaa, pistin hakemuksen ja pääsin.
Nyt on hyvä verrata voimiani ja muistiani aikaisempaan yritykseen. Voin nyt erittäin hyvin, opin asioita paljon paremmin ja jaksan käydä joka päivä, joka tunti. Aiemminhan olin niin loppu etten ollut pystynyt käymään. Ei vaan jaksanut, olin henkisesti niin väsynyt. Aiemmalla kerralla yritin saada energiaa jopa sillä että nukuin koko viikonlopun unilääkkeen avulla perjantai illasta sunnuntai aamuun. Se virkisti ruumista, mutta oli helppo tajuta että mieli kaipaa muutakin kuin unta. Se kaipaa rentoutumista muusta asiasta, kuin sitä mitä opiskelee muttei pelkästä unesta.

Tilanne on se että vuosi sitten lääkärin mielipiteistä huolimatta lopetin lamictalin. Tilanne on se että olen tehnyt asiat oman pääni mukaan enkä kuunnellut lääkäriä, voin hyvin ja olen päässyt takaisin elämään kiinni.
Kun hain ensimmäistä tai toista kertaa sairaslomaa työuupumukseeni silloin 2008. Lääkärin ajatus oli se että minulle pitäisiä antaa siivouskohteita, joissa ei ole ihmisiä silloin kun siivoan. Tämä siihen kun valitin etten aina jaksa sitä kun kaikki ihmiset eivät hyväksy miespuolista siivoojaa.
Jollen olisi tietyssä määrin päättäväinen ja osaisi käyttää aivojani, olisin todennäköisesti ottanut yhä enemmän lääkettä vuoden 2009 alusta, ottanut lisää sairaslomaa ja olisin todennäköisesti nyt eläkkeellä. Näin siis jos olisin tehnyt lääkäreiden tahdon mukaan.
Mutta jatketaan toiste mikäli tämä teksti saa lisää vastauksia.
Minulta saa kysyä mitä vaan asiaan liittyvää.

Harmi kun tämä viestiketju ei jatkunut. Olisin kaivannut paljon lisää kokemusta vastaavista tapahtumista.
Siitä miten kullakin on työuupumus alkanut, siitä miten sitä on hoidettu eli onko lääkäri tajunnut heti mistä on kyse vai onko tilannetta hoidettu väärällä diagnoosilla.
Ja että millaisia oireita on ollut, miten olette reagoineet.
Erityisesti kiinnostaa se miten paraneminen on edistynyt. Eli onko se ollut nopeaa vai onko paranemminen ollut sitä että välillä se etenee hyvin ja välillä sitten taas potkii perseelle.
Entä kuinka avoimia olette olleet tästä kun olette hakeneet töitä tai olleet työhaastattelussa.

Hei Jari.
En tiedä olenko oikea henkilö vastaamaan sinulle mutta voin toki kertoa omasta tapauksestani.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä jonka sain pitkän sairausloman jälkeen. Minusta ei siis ollut palaamaan työelämään vaan yhä kuuden vuoden jälkeen näen painajaisia koko ex-työpaikasta.
Yritin aluksi vuorotteluvapaata ottamalla korjata jaksamistani mikä oli aivan väärä teko. Siinä paloi rahaa ja eläkettäkin koska eläke lasketaan työtulojen perusteella.
Ennen tuota vapaata kävin lääkärillä hakemassa masennukseen lääkettä yksityisvastaanotolta jota söin koko vapaan ajan ja jatkui sen jälkeenkin. Kun palasin töihin tilanne siellä oli aivan sama ja jopa pahempi koska minut syyllistettiin tuosta vapaasta. Yritin vaihtaa työtehtäviä mutta sekin oli sijaisuus joka kesti vain pari kuukautta ja oli erittäin stressaavaa ja vaativaa ja jouduin opettelemaan aivan uuden työn lyhyessä ajassa siinä mielentilassa. Lopulta olin niin sekaisin että valvoin melkein yötkin miettien olinko tehnyt kaiken oikein ja olin vainoharhainen ja pelkäsin mokaamista. Pomoni ei ottanut minua todesta ja ongelmiani vaikka yritin hänelle kertoa.
En jaksanut kauan vaan lopulta hakeuduin työterveyshuoltoon ja työterveyslääkärille. Siitä ei ollut mitään apua. Olen erittäin pettynyt työterveyshuoltoon. Sitten viimeisillä voimillani tajusin soittaa paikalliseen psykiatrian yksikköön josta viimein sain sairauslomaa ja keskusteluapua. Se oli pelastukseni. En olisi jaksanut yhtään pidempään. Nyt olen ollut pois työstä kuutisen vuotta. Siellä oli ihana ja empaattinen lääkäri joka oli se joka viimein uskoi minua ja että en kehitellyt kaikkea omassa päässäni.
Mutta en siis kuntoutunut. Yhden kuntoutuskurssin olen käynyt mutta se sai minut vain huonompaan kuntoon. Se lisäsi tiedostamista siitä että olen yksin jopa tuossa seurassa missä kaikki olisivat olleet samassa tilanteessa. Se on minun tarinani. En tiedä onko siitä sinulle mitään apua.

On tuosta jonkin verran apua. Työterveysosion kanssa täsmää täysin oman kokemukseni kanssa.
Omalta osaltani voin sanoa että vaikka koen olevani terve ja vaikka ennen työuupumusta oli masennusta, kuten nytkin. Voin silti vannoa että tästä työuupumuksesta on jäänyt oireita joita ei ollut kun diagnoosi oli pelkkä masennus.
Ennen työuupumusta minua masensi. Oli huonoa aikaa, oli hyvää aikaa. Mutta minua ei koskaan ahdistanut. Nyt työuupumuksen jälkeen on ollut ahdistusta. Alussa paljon enemmän, mutta nytkin on vielä hetkiä ja tilanteita joissa ahdistun.
Selvää syytä ei ole. Ahdistuksen aikana ajatukset pyörivät pääsääntöisesti hyväksynnän suhteen. Pelkään että joku kaveri tai tuttava ei pidäkään minusta. Pelkään että minä jään yksin ja kaveritta. Sitten taas toisessa hetkessä kun ei ahdista näen asiat paljon positiivisemmin.
Ja kuten jo mainitsinkin, ennen työuupumusjaksoa ei ikinä ollut tämmöistä ahdistusta. En kyseenalaistanut ihmisiä. Jotkut pitivät kuten pitävät nytkin, jotkut eivät kuten eivät pidä nytkään. Mutta ennen uupumusjaksoa en välittänyt. Nyt se saa mut ahdistumaan.
Ihmisen aivokemia ei ole sellainen, kuin Kelan asiantuntijalääkärit olettavat eli että työuupumus kestäisi vain kuukauden verran.
Uskon että työuupumus parhaimmillaankin jättää jäljkensä ihmisen ajattelukykyyn. Pahimmillaan se tosiaan voi viedä eläkkeelle tai mikäli kelan lääkärit eivät päästä eläkkeelle. Ihminen voi jäädä työttömäksi syystä että ei vaan pysty töihin.

Oma teoriani on se kuten jo äskenkin vähän vihjailin että työuupumuksessa. Kutsuttakoon tässä tapauksessa jatkuvan stressiksi. Jatkuva stressi aiheuttaa sitä että elimistö on kokoajan valmiustilassa. Kokoajan elimistö saa valmiustilaan valmistavia hormoneja. Kun elimistön sietokyky vähitellen hajoaa tilan jatkuessa. Tulee tila jossa tulee romahdus eli tilanne jossa elimistö ei enää jaksa, mutta hormonisto lähettää yhä voimakkaalla teholla kohonneita hormonitasojaan.
Kun tilanne etenee, hormonitasot putoavat melko nopeasti normaaleiksi, mutta koska elimistö on saanut pitkään voimakasta korkeaa hormonitasoa ja osin tullut immuuniksi korkeille hormoneille. Jolloin elimistössä tapahtuu samankaltainen tila kuin huumeen käyttäjällä, kun huumeen käyttäjä lopettaa huumeiden käytön.
Samalla ihminen tarvitsee paljon aikaa siihen että korkean hormonitason tms. tuottamat vauriot niin muistissa, kuin aivojen muussakin toiminnassa paranee.
Tuohon ajatukseen olen tullut tutkiessani kirjoituksia aiheesta ja tutkiessani sitä mitä minä koin. Mun etuni oli se että keskeytin tarpeeksi ajoissa.
Moni olisi jatkanut eteenpäin tuosta, jolloin korkeiden hormonitasojen tuottamat vauriot ovat jo niin pahoja että korjaantumista ei välttämättä enää tapahdu.
Ja uskon että osa paranee, mutta osasta voi jäädä arpia käytökseen, muistiin, nukkumiseen..
stressin alkuperäinen tarkoitushan on se, että kun vastaan tulee hyeena. Ihminen aktivoituu nopeasti ja pystyy torjumaan joko pakenemalla tai jollain muulla tavalla uhan. Uhka kestää hetken, kunnes stressitilaa poistuu. Nykymaailmassa se stressitila voi kestää vuosia.