Hei,

Ihan tähän ensialkuun kerrottakoon, että keväällä minulla todettiin vaikea-asteinen masennus, olen ollut koulukiusattu, perheessä ehkä hieman vaativaa piirrettä, itse vähän perfektionisti itseäni kohtaan jne.. Minulla on ollut ja on edelleen paljon käsiteltävää monien asioiden suhteen, mutta tänään niistä asioista yksi nousi vahvasti pintaan: Työelämä. Olen valmistunut sosionomiksi ja tehnyt lastentarhanopettajan työtä (jota haluan) viime syksystä kevääseen. Oikeastaan koko vuosi oli jollain tapaa hankala. Aluksi oli auktoriteettiongelmia ihan yleisesti, myöhemminkin ehkä joidenkin lasten osalta. Ja ei ollut tosiaan mistään helpoimmasta päästä toki muutenkaan se ryhmä. Suurimpana vaikeutena kuitenkin koin nukkarin. Ekoilla kerroilla lapset testasivat ihan täysillä ja pistivät pystyyn kunnon bileet, olivat aivan mahdottomia. No siitä edistyttiin vuoden aikana paljonkin ja hyvin paljon työkavereiden avulla, mutta lopullista onnistumista en sen ryhmän kanssa nukkarissa enää saanut, ja se jäi myös harmittamaan. Ja siis muissa nukkareissa, missä olen ollut, on mennyt ihan hyvin. Tänään juttelin kaverini kanssa, joka on juuri lastentarhanopettajaksi valmistunut ja tämän syksyn nyt töitä tehnyt. Häntä on ns. huijattu ihan täysillä työyhteisössä ja laitettu vaikeisiin tilanteisiin. Itselläni ei siis mitään sellaista.
Äsken aloin ihan täysillä itkemään, että miten pystyn koskaan ylipäätään menemään siihen samaan työhön (siis jossain toisessa paikassa) ja saanko sellaisia työkavereita, kenen kanssa pystyn sitä tehdä. Sitä työtä haluan kuitenkin tehdä, mutta aloittaminen aivan uudessa paikassa, uusien ihmisten ja uusien käytäntöjen kanssa pelottaa. Sairaslomaa minulla vielä pari kuukautta on, mutta silti.. Tuntuu kuin olisin epäonnistunut kaikessa työn suhteen, ja on aivan mahdotonta nousta sieltä pitkän ajan jälkeen enää uudelleen.