Hei!

Onneksi löytyi paikka minne voi avautua! Aivan kuin omissa ongelmissa ei olisi tarpeeksi kestämistä niin työtoveri äsken pamautti raskaan keskustelun ilmoille kahden kesken. Alkuun vähän taustaa:

Ollaan tässä työyhteisössä muodostunut sellanen 4-8 hengen tiivis porukka ja olemme noin vuoden verran seuranneet erään jäsenemme ongelmia. Olemme tukeneet häntä ja keskustelleet asioista hyvin paljon, ja vakuutelleet että kaikki kääntyy paremmin päin kunhan vain aika kuluu. Minulle hän uskoutuu eniten kahden kesken ja yritän parhaani mukaan auttaa, vaikka joskus suoraan sanoen menee hermo kun joutuu päivästä toiseen toistamaan samoja juttuja, jotka ollaan jo moneen kertaan puhuttu läpi. Kesälomien jälkeen hänellä oli huonompi kausi päällä ja oli hiukan puhetta ettei hän paljoa enää jaksa ja sitten kun ei jaksa niin junarata kutsuu. Tällöin se oli vielä aika mustaa huumoria meidän, sekä hänen mielestään.

Hänelle tuli viime keväänä eräs kivulias ja ikävä vaiva ja syy siihen löytyi vasta äskettäin. Vaiva on krooninen ja se paranee pienellä todennäköisyydellä ☹️. Ensimmäinen lääkekuuri on onneksi vasta menossa (kuusi ilmeisesti maksimi?).

Ja sitten mitä tapahtui äsken:
Hetki sitten hän kertoi minulle miten ei jaksa enää elää jos vaiva ei lähde pois. Omista vaivoistani tiedän miten ne pitää hyväksyä ennen kuin elämä alkaa hymyilemään. Yritin tätä siinä jankuttaa ja kertoa että nyt se maailma on mustimmillaan ja kyllä se helpottaa jossain vaiheessa. Mutta ei kuulemma helpota ja oli eilen huomannut sellaisen enteen että hän on huomaamattaan hankkinut uuden asunnon junaradan vierestä. Että siitä on helppo kävellä raiteille kun ei enää jaksa ja kukaan ei häntä jää kaipaamaan! Tällöin nousi niskakarvat pystyyn ja sanoin perinteiset ”kyllä äitisi jää kaipaamaan paljon ja me työtoverit myös!”. En tiedä mitä tähän olisi voinut lisätä, menin aivan lukkoon. Hetken siinä keskustelua jatkettiin ja hän lähti huoneesta pois tekemään töitänsä. Tänään käymämme keskustelu ei ollut enää yhtään mustaa huumoria vaan aivan totista totta vakain aikein. Sen verran oli kehonkieli ja puheet muuttuneet viime loppukesästä tästä aiheesta puhuessamme.

Kun jäin yksin työhuoneeseen iski itselle moukarin lailla huono olo. Vieläkin vedet silmissä täällä kirjoitan tätä viestiä. En kyllä itse jaksa jos hän vielä toteuttaa aikeensa ja nytkin tuntuu pitäisikö lähteä kotiin töistä kun ei mitään saa aikaan tällä hetkellä. Menipä kyllä tuleva viikonloppukin piloille, sen verran tulee kuitenkin tätä vatvottua omassa päässä ☹️. Eikä tämä nyt paranna oman elämän solmujen aukaisemista ollenkaan.

Miten tuollaiselle aikuiselle ihmiselle voi oikein mitään muuta tarjota kuin keskusteluapua ja osoittaa työterveyden suuntaan apua hakemaan (josta hän sitä on hakenut ja saanut). Vai voiko jotain muuta vielä tehdä?

Ei ole ensimmäinen henkilö joka on mulle tällaisia joskus puhunut, yksi tapaus on tullut aiemmin eteen (10v sitten) ja silloin huolta tuli kannettua kunnolla vähän aikaa. Mutta siinä loppujen lopuksi piti itsellä nostaa kädet pystyyn että mä en voi enempää auttaa, tee mitä teet, mä en voi sun vierellä olla 24h hereillä. No kyseinen henkilö on vieläkin elossa, joten siitä on oppinut että kaiki eivät toteuta jotka uhkailee.

Tämä työkaveri vaan on sen oloinen joka uhkauksensa voi toteuttaakin, ei aina paljon ajattele tekojensa seurauksia.

Onneksi tässä on vielä aikaa parin lääkekuurin verran ennen hänen uhkauksensa toteuttamista niin jotain voi keksiä asian parantamiseksi.