Työpaikkakiusaaminen ja sen pitkäkestoiset vaikutukset
Heippa. ajattelin tämmöiseltä kantilta kirjoittaa masennuksesta. Itsellääni on ollut masennusta sillointällöin aikalailla koko aikuisiän ( toisinaan uusii) ja varmaan jo lukioikäisenäkin saattoi olla ( näin jälkeenpäin ajateltuna) vaikka se varmaan meni murrosiän yms piikkiin enemmän, joskin muistan kyllä itse että joskus ajattelin että ei ehkä ole aivan normaalia olla NIIN masentunut kun toisinaan olin.
Mutta siis. Taannoin pressanvaaleissa ( noissa edellisissä) monessa keskustelussa P Haavisto sanoi, että Suomi on vähän sellainen kiusaajien yhteiskunta. Tuolloin koulukiusaaminen oli eniten tapetilla, mutta työpaikkakiusaaminen myös.
Noh, omat kokemukset seuraavanlaisia: aloitin työt laboratoriovälinehuoltajana nelisen vuotta sitten, ja ensin olin vaihdellen eri osastoilla miten tarve vaati. Reilun vuoden jälkeen minut siirrettiin vakituisesti työpisteeseen, josta oli yleisessä tiedossa että siellä töissä olevat kaksi muuta ihmistä ovat nk ”hankalia”- Vähän jännittäen sinne siis menin, mutta aluksi meni ihan oK.
Sitten ensimmäinen kupru tuli siinä kohtaa, kun risteilin tämän ja toisen , kahta kerrosta ylempänä olevan osaston väliä. Koiraani oli purrut kyykäärme päähän, ja se meni todella huonoon kuntoon. Olin siis tosi stressaantuntu, koira yliopistollisen eläinsairaalan teho- osastolla, eikä tietoa toipuuko se lainkaan vai ei. huonolta näytti. 😑❓. En pystynyt hädältä ja huolelta syömään paljon mitään ( en vaan saanut mitään alas) , nukkumisenkin kanssa oli niin ja näin.
Tilanne oli siis aika kamala. No eräänä iltapäivänä eläinlääkäri taas soitti, että koiran tilanne ei näytä ollenkaan hyvältä nyt, ja mitä haluan tehtävän ?? että verensiirtoa voidaan vielä kokeilla, vaikka se oli jo yhden verensiirron saanut, mikä ei ollut auttanut toivotulla tavalla mutta muutakaan ei enää tehtävissä kuin antaa uusi. Piti siis valmistautua siihen , ettei rekku ehkä selviäkään ☹️. kuitenkin sanoin että annetaan nyt vielä toinen verensiirto ( minulta kysyttiin tätä erikseen kustannussyistä) ja jäätiin jännittämään miten käy. Tämän puhelun jälkeen (jolloin olin aikalailal poissa tolatani) sovittiin että menisin ko työpisteeseen ”puoleksi päivää” seuraavana työpäivänä.
Ymmärsin tämän tarkoittavan , että menen sinne 12:ta, vaikka tietysti sen olisi voinut ymmärtää niinkin että menen aamulla ja olen siellä 12 asti, mutta asiaa ei täsmennetty, enkä sillä hetkellä tullut tarkentaneeksi. Menin siis seuraavana aamuna toiseen työpisteeseen, ja ”puoleksi päivää” siis kello 12 toiseen työpisteeseen.
Kollegat olivat aivan raivona, että missä olen luuhannut, he kyllä tieisivät että olin toisessa kerroksessa, mutta että minunhan piti olla heidän työpisteessään aamupäivä. ”Häivytkös täältä , me ollaan jo tehty kaikki työt ! 😝” – Sanoin että olin tosi, tosi pahoillani, mutta olin ymmärtänyt että mun piti tulla sinne kello 12. ”Etkä ymmärtänyt ! SINÄ ET VAAN KUUNNELLUT !!” sanoi kiusaaja.
Tuli vähän semmoinen tunne että jaahans, vai niin. 🙄. vähän pahoitin mielenikin , mielestäni se nyt ei ollut kovin asiallinen. Toistin että ihan oikeasti luulin…. ”EI ; SINÄ ET KUUNNELLUT”-. no se siitä: he tiesivät tasan tarkkaan että olin ollut kahta kerrosta ylempänä. heillä olisi ollut mahdollisuus soittaa sinne työpuhelimella, tulla hakemaan minut , tai soittaa mulle kännykkään, mutta eivät näin tehneet, vaan ennemmin sitten rähjäsivät kun kävi ilmi tämä väärinkäsitys.
No tilanne rauhoittui, koiranikin selvisi käärmeenpuremasta, työnteko jatkui kuten ennenkin. jotenkin vain koin ilmapiirin vähän oudoksi työpisteessä oli kaikenlaista stressiä yms ja kärsin unensaantivaikeuksista joihin en osannut hakea apua, koska olisi tuntunut tyhmältä mennä lääkärille valittamaan sitä ettei saa unen päästä kiinni. Tai tuntui että ihmisillä on oikeitakin ongelmia ja minä kitisisin ettei uni tule ?? just 🤨. No tilanne kärjistyi siinä vaiheessa kun toinen (jonka kanssa tulin paremmin toimeen vaikka hän olikin hankalamman ihmisen maineessa) sai YT neuvottelujen jälkeen potkut. Muutaman kerran myöhästyin, kun nukuin pommiin, ei kauhean paljoa mutta kumminkin. Siitäkö se rähinä lähti, ja kun sitten rupesin jännittämään asiaa niin noidankehä oli valmis. Jännitin nukatamista ja heräämistä, en saanut nukuttua, nukahdin vasta aamuyöstä, ja kun olisi pitänyt herätä olin ihan loppu ja joskus myöhästyin työstä. Työnteko sinänsä ei tästä kärsinyt, kyseinen työ ei siis ollut sellaista, että se oikeasti olisi maata kaatanut jos toinen tulee myöhemmin, ja sitäpaitsi meillä oli työaika liukuma, jonka pitäminen muuten oli ollut OK.
No puhuin kyllä univaikeuksistani, ja kollega niitä harmitteli, mutta ongelma kuitenkin paheni. Lopulta oltiin tilanteessa jossa hän piti mykkäkoulua, oli todella ilkeä ja asiaton , ja tunnelma jokseenkin painostava. Olin siinä kohtaa univaikeuksien takia tilannut ajan työpaikkalääkärille, ja sinä päivänä kun piti sinne mennä ( aika oli päivällä) oli taas töihin tullessa mykkäkoulu. Ajattelin että en halua edes samassa tilassa ko ihmisen kanssa olla, joten vietin aamutöiden jälkeen aamupäivää tehden määräaikaistöitä, pyyhin varaston hyllyistä pölyjä , siivosin laboratorioiden kaappeja jne. Kun menin hakemaan työpisteestä käsilaukkuani, sanoi Kiusaaja sanasta sanaan : ”kuule Pia, mistä saa sellaisia työpaikkoja joissa palkka juoksee, vaikka ei teekään mitään ?? ” Olin ihan että täh…. ja hän jatkoi ”kun sinulla näyttää sellainen olevan, minäkin haluaisin sellaisen” ja jaadajaada että en tee töitä ja hän joutuu tekemään kaiken yksin jne. Jälkeenpäin vähän huvitti se, että Kiusaajahan oli koko ajan istunut työpöydän ääressä hesaria lukien ( minkä pystyin aina ohikulkiessani toteamaan) tuntikaudet. 🙂👍
Siinä tilanteessa kauhean väsyneenä ja stressaantuneena kuitenkin vain pillahdin itkuun ( VIRHE) ja sanoin että hän on ”kamala ihminen” säntäsin pukuhuoneelle ja soitin kännykästäni esimiehelleni itkuisen puhelun, jossa sanoin etten enää jaksa sen ihmisen kanssa olla työssä, ei tästä tule mitään. Esimies tuli juttelemaan , ja oli ymmärtäväinen. Menin lääkäriin, ja sain lähetteen psykologille ja 2 vko sairaslomaa.
Kun palasin sairaslomalta , Kiusaaja väitti että ”ei ollut tiennyt” että minulla oli univaikeuksia, ja ei ollut tarkoittanut mitään pahaa. Jälkeenpäin hän myös väitti ( kun kerran otimme viime kesänä yhteen tosi kovaa- ensimmäinen ja ainoa kerta) että häntä oli aivan syyttä moitittu silloin ( esimieheni oli puhunut hänen kanssaan) vaikka hän ”vain yritti neuvoa ” minua työssäni.
Tuli tilanteita, joissa hän sanoi että työstäni oli tullut reklamaatioita, mutta kun asiaa (esimiesten ja asiakasryhmien kanssa ) selvitin, niin ei ollut kukaan minusta selkäni takana valittanut. Mielenkiintoista kyllä , kun sitten loppujen lopuksi sain tehtyä päätöksen että vaikka työsuhteeni jatukisikin ( se ei rekrytointikiellon ja säästöjen vuoksi jatkunut) en enää voisi olla tuossa työpisteessä, ja kerroin siitä asiakkaille että enää tän vuoden puolella en siellä olisi ( jotteivat ihmettele minne yht äkkiä hävisin ) niin eräs ihminen jolle tohdin kertoa syynkin, sanoi että harmi ,hän on myös kokenut Kiusaajan aina kyllä vähän ”vaikeasti lähestyttäväksi ja hankalaksi” ja onpa ikävä kuulla että on ollut tällainen tilanne. Mielenkiintoista oli siis se, että tämän ihmisen oli taas Kiusaaja maininuut minulle olevan ”tosi hankala ja V*TTUMAINEN IHMINEN”.
Samankaltaisia kommentteja tuli muutamia muitakin.
Kiusaamistahan oli siis jatkunut aika systemaattisesti ja pitkään. Toisin kuin olisi pitänyt, en ottanut asiaa puheeksi esimieheni kanssa, koska ajattelin etten halua olla ”valittaja ” tai ”ruikuttaja”. toisekseen, niinkuin monesti kiusaamissuhteessa taitaa olla ( tai henkisen väkivallan tilanteessa siis yleensäkin) ei se toki aina ollut sitä yhtä ja samaa, vaan välillä meni ihan okei. Sitten taas jostain Kiusaaja otti kipinää ja meno jatkui. Toisaalta oli lomat, viikonloput, minun lähipoiskelupäiväni jne, jotka pätkivät sitä olemista, ja etenkin lähipäivät koululla olivat henkireikä, että ajattelin että kyllä jaksan ja otan työn työnä, enkä valita.
Viime kesä oli tosi vaikea, kuten myös koko loppuvuosi, ja olin psyykkisesti itse tosi huonossa kunnossa. Takuulla uupumista ja masennusta sen jatkumisen kiusaamisen ja kyyläämisen seurauksena, vaikka en sitä silloin itse kovin selvästi tajunnut. Tajusinhan toki, että ei ole normaalia olla niin väsyyt tai ”väsynyt” ettei (muka) jaksa sähkömittaria lukea, siivota , eikä mitään muutakaan juuri, mutta en osannut hakeutua hoitoon. Aiemmin olin kyllä päässyt työpaikkapsykologin puheille , mutta jotenkin en jatkossa osannut sitä pyytää ja lääkäri määräsi vain masennuslääkkeitä.
Käytännön seurauksia tästä oli tietysti se, että talous alkoi mennä solmuun eikä siihen tarvita paljoakaan kun tulot ovat pienet. Sehän ei masennusta ja ahdistusta tietenkään milläänlailla vähennä. Yllättävintä oli kuitenkin se, että siinä suossa rämpiessä en tajunnut , kuinka huono tilanteeni oli, ja kun tuli tieto, että työsopimusta ei uusittaisi, odotin vain sitä että vuosi kuluu loppuun ja pääsen sieltä Kiusaajan hampaista pois.Kun sitten pääsin niin sillioin vasta iskikin väsymys ja saamattomuus-. ( jos sitä siksi voi sanoa).
Olin jotenkin ajatellut, että kun pääsen pois, vaikka tiesinkin jääväni työttömäksi, niin jo helpottaa, mutta olo vain paheni. 😠
Toimintakyky oli ihan minimissä, ja laskut alkoivat kasaantua taas. Olin itse siitä väsymyksestä ja uupumuksesta ihan ihmeissäni, ja apua /tukea en oikein saanut mistään. Muistan kyllä, että vuoden loppua kohden ja vuoden alussakin ajattelin että nytkö olen oikeasti sekoamassa, ja tältäkö tuntuu kun ihminen saa hermoromahduksen.
Eli vaikka paljon puhutaan siitä, että on kamalaa että on työpaikkakiusaamista , tai koulukiusaamista, niin miten mahtaa olla ns jälkihoidon laita. Eipä sitä ole, tai apua kyllä saa mutta sen hakeminen on sittten kiusatun itsensä kontolla. Helposti ajatellaan, että kun kiustattu pääsee kiusaamistilanteesta pois, niin se on ongelma ratkaistu. Kiusatulla voi kuitenkin olla kasaantuneena sellaista taakkaa jonka seuraukset voivat olla arvaamattomat. Elämänhallinnan ja käytännön asioiden hoitamisen lipusminen näkyy talousongelmina , jotka aiheuttavat lisäongelmia.
Ja sitten tämä ,että koulukiusatuista sanotaan, että onko siinä kiustatussa jokin vika, kun helposti tulee uudelleen kiustauksi , vaikka vaihtaisi koulua-. Sama kuviohan saattaa toistua monta kertaa. Voiko kyse olla siitä että sitä jälkipyykkiä ei pestä, ajatellaan että paikkaa vaihtamalla asia on sillä selvä, vaikka ehkä tarvitsiis siellä uudessa koulussa esm tukea ja tsemppiä alkuun, jotta ns toipuisi siitä kiusaamisesta kunnolla.
En tiedä, mitä se tuki voisi olla , varmaan jonkinsortin terapiaa, tai ainakin jonkinlaista ”kevytterapiaa” / seurantaa, ettei rupea sama kuvio toistumaan.
Sama juttu työpaikoilla. Eräs ystäväni vaihtoi ”lennossa” työpaikkaa paiaksta jossa oli (jossainmäärin ) kiusattuna toiseen, eikä mennyt kauaa kun hän itkuisena soitteli minulle, että häntä sielläkiin kiusataan. Hänet siirrettiin kolmanteen paikkaan jossa on mennyt hyvin ja kaikki toiminut, eikä mitään kiusaamisonglemaa ole.
Ei ole myöskään ainoastaan ( jotkut ) koulut, joissa kiusaamisongelman olemassaolo vain kielletään täysin , sellaisia työpaikkojakin on ( mm mun ystävän en työpaikka)
Millaisia kokemuksia ihmisillä on tästä ?? keskustelua ??-..
Työpaikkakiusaamisesta on tosiaan kokemusta. Silloin siitä ei oikeastaan puhuttu, että sellaista on. Ajattelinkin, että minussa jotain vikaa, kun työyhteisö tavallaan eristi minut yhteisöstä. Olin ollut tuossa paikassa useita vuosia, mutta tilanne muuttui, kun tuli organisatiomuutos. Harva tervehti minua. Syömään ei pyydetty mukaan. Jos olin jo ruokalassa, kukaan ns. työkavereista ei taatusti tullut samaan pöytään. Pahinta oli, että minulla ei ollut enää töitä! Muut valittivat kiirettä, mutta mulle ei edes annettu töitä! Yritin jotenkin saada työpäivät kulumaan. Aika raskasta sekin oli, kun ei ollut edes juttuseuraa kenestäkään. Yritin tilannetta (kerroin suoraan, että mulla ei ole mitään tekemistä töissä) selvittää esimiehen kanssa, mutta hän ei oikein tarttunut siihen ongelmaan kuin keksimällä minulle ns. työtä.
Arvaahan sen, että loppujen lopuksi olin pitkällä sairaslomalla. En enää pystynyt menemään työpaikalle, jossa koin itseni näkymättömäksi. Keskusteluterapiassa hoitaja sitten sanoi, että olet joutunut työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Silloin vasta sen tajusin. Mutta en loppujen lopuksi pystynyt palaamaan töihin. Vaan hain opiskelemaan ja pääsin.
No, kaikki olisi mennytkin liian hyvin valmistuttuani (opiskeluaika oli erittäin mukavaa aikaa), ellen olisi sairastunut vakavasti ja sitten jäinkin roikkumaan pätkätöiden varaan. Viimeisimmässä työpaikassa tajusin eka päivänä, että työparini on varsinainen työpaikkakiusaaja. Eräs minua hänestä vähän varoittelikin, että se on hankala tyyppi. Tosi röyhkeä olikin. Hänen kanssaan ei voinut puhua mistään työpaikkaviihtyvyydestä. Hänen olisi pitänyt minut perehdyttää, mutta se oli tyyliin, että täällä on vessat ja täällä nämä tilat jne. Itse työtehtäviä hän ei käynyt läpi. Ja kun jostain kysyin oli vastaus yleensä että ei hän tiedä. Jäölkeenpäin hän kyllä tiesi ja sai minut näyttämään ihan tyhmäältä. Enhän voinut todistaa, että olin häneltä kysynyt. Sopivassa tilanteessa hän suureen ääneen sanoi, että kyllä hän olisi tiennyt siitä neuvoa.
Tämä hankala ihminen teki selväksi, että mun jutut ja asiat (töihinkin liittyvät) ei häntä kiinnosta. Hän morkkasi minua lihavaksi (eikä ollut kyllä laiha itsekään). Häneltä tuli välillä sellaisia sammakoita suusta, että en voinut ymmärtää, että aikuinen ihminen niin toimii. Tietysti hän sanoi kaiken tuollaisen, kun ei ollut muita kuulemassa. Minulle hän kertoi naureskellen, että oli joutunut esimiehen puhutteluun asenneongelman takia. No, se hänellä kyllä oli. Mutta sekin homma jäi vaan siihen puhutteluun. Tämän ihmisen kanssa jouduin olemaan välillä kahdestaan ja ne ajat oli tosi painostavia. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa tai minä en lopulta viitsinyt enää puhua hänelle mitään.
Kun samaan aikaan oli ongelmia terveydentakia ja olin aivan väsyksissä, niin tuli sekin aamu, kun en jaksanut töihin toisen nälvittäksi lähteä. Aika yksin noissa tilanteissa kyllä on. Mitä se esimiehelle puhuminen auttaa. Kun jää kiusaajan kanssa kahden, on tilanne tosi painostava ja saa sitä kuttuilua osakseen.
Täytyy vaan jotenkin suodattaa noita asioita omassa päässään, että mussa ei ole vikaa vaan siinä kiusaajassa tai kiusaajissa. Mutta kyllähän noi kokemukset vie itsetunnon alas.
Eikö täällä tosiaan ole muita, jotka ovat joutuneet työpaikkakiusatuksi? Tuli mieleeni taas. Jostain syystä olen viimeisen kahden viikon aikana nähnyt usein unia juuri niistä kahdesta työpaikasta, joissa minulle näin kävi. Jotenkin oudosti ne työpaikat ja ihmiset siellä kietoutuivat unissa yhteen. Alitajunta näköjään vatvoo vielä yli kymmenen vuoden takaisia juttuja! Ahdistavia ne unet on.
Haavisto on kyllä ollut oikeassa todetessaan tuon totuuden Suomesta. Ei tee hyvää tämän maan maineelle. Faktahan on se, että kiusaaminen vie kyllä koko organisaation työilmapiirin ja vaikuttaa työn tuloksiin, koska ihminen on kuitenkin kokonaisuus. Tuo kiusaaja kiusattu probelmatiikka on käsitykseni mukaan sellainen kuvio, jossa on turha lähteä etsimään kumpi on kumpi. Se ei vain johda mihinkään. Pitäisi sen sijaan keskittyä siihen, miten koko organisaatio voi vaikuttaa yhdessä asiaan. Kiusaajan syyt kiusaamiseen voivat olla loppujen lopuksi ihan muualla kuin kiusatussa itsessään. Eristäminen muista on juuri sitä vaikeasti todistettavaa syrjintää, joka on usein niiden älykkäiden organisaatioiden ongelma. Ei musta kannata henkilöidä työasioissa kuviota kehenkään, koska ei tuo kuvio koskaan sillä tavoin ratkea. Kannattaa suunnata voimavarat sen sijaan siihen,miten kaikkien kanssa tulisi edes sillä tavalla toimeen, että työnteko olisi mukavaa ja asiat hoituisi. Asiat riitelevät, ei ihmiset. Ja kaikista ei voi tykätä, mutta voi tulla toimeen kuitenkin. Se ei ole koskaan keneltäkään pois. Näin itse ratkaisisin ongelman.
Lisäisin vielä vihjettä siitä, että jos hakee apua esim. työpaikakiusaamiseen terveydenhuollosta, niin kannattaa silti olla varovainen nykyään mitä puhuu itsestään sielläkin. Hehän eivät tunne esim. työminää, harrastusminää yms. Apua hakevan rooli on vain yksi rooli muiden joukossa. Varoitteluni perustuu tositapahtumiin, kun kuulin kerran arkaluontoista tietoa vapaa-ajallani eräässä paikallisessa ravintolassa terveydenhuollon työnteijöiden suusta. Olivat ympärikännissä, ja itse olin selvinpäin niinkuin usein olen. No, eiväthän he paljon mitään oikeastaan silti voi tietää, mutta tuli joka tapauksessa kiusallinen tilanne. Apua hakenuttahan ei terveydenhuolto yleensä tunne silloin kun menee hyvin. Enpä ole sen jälkeen paljon liikkunut yökerhoissa. Hyvin ikävä tilanne kaikin puolin,koska kyllähän iltaelämässä on puolensa, vaikka ei alkoholin suurkuluttaja olekaan.
Ihan totta. Jonkun eristäminen työyhteisöstä on aika sellaista "hienovaraista" työpaikkakiusaamista. Esim. silloin aikoinaan kukaan ei sanonut minulle pahasti, kohtelivat näen näesesti korrektisti. Tai kohtelivat kuin näkymätöntä. Kyllähän jälkeen päin tajusin, että en ollut eka, joka sieltä lähti tämän asian takia. No, siinäkin organisaatiossa vaivas pahasti ulkoistamisen pelko niinä aikoina. Ehkä sekin teetti monella sitä outoa käytöstä, varmisteltiin omaa paikkaa. Eniten minua hätkähdytti, että ne jotkut ennen niin läheiset ja mukavat työkaverit muuttuivat yht äkkiä niin selvästi minua kohtaan.
Ja taas se toinen kokemukseni, joka kyllä henkilöityi siihen yhteen ihmiseen. Jos olisin ollut ns. voimissani, niin olisi varmaan hänen kanssaan jaksanut taistella. Mutta kun oli monta fyysistäkin sairausongelmaa, niin ajattelin, että ei maksanut vaivaa vääntää asioita hankalan ihmisen kanssa. Kun kyseessä oli vielä lyhyt määräaikainen työ. Vakipaikan kanssa olisin ehkä toiminut toisin.
Niinhän minäkin ajattelen, että kaikista ei tarvitse pitää, kunhan työt hoituu. Olikin tosi hämmentävää, kun tämä yksi ihminen laukoi minulle pahasti ihan henkilökohtaisesti. Jos häneltä kysyi selitystä, hän vain naureskeli pirullisesti. No, joo. Se oli ja meni, mutta tosiaan, kun vieläkin joskus unia näen, niin kyllähän alitajunta noita asioita pitkään käsittelee.
Onneksi minulla on kuitenkin myös hyviä kokemuksia työelämästä ja mukavista työyhteisöistä. Tällä hetkellä vaivaa vaan, että miten sinne työelämään enää pääsisi takaisin. Se onkin jo toinen juttu.
Vai että ihan henkilökohtaisia sitten tuli laukomaan. Olen ihan out tietysti kuviosta oikeasti, mutta ehkä juuri hyvä niin. Niin, että varmaan siinä sitten ilmapiirikin oikein kohosi... 😉 Niin, eihän alitajunnalle kukaan mitään voi. Jotenkin huvittavaa, että ne jotka osaavat hoitaa työt työnä, eivät aina pääse työ yms. kuvioissa suosioon. Taitaa olla kotikasvatusasia se taito hoitaa hommat asiallisesti ja lähteä sitten yksityiselämää viettämään. Mullakin onneksi hyviä kokemuksia työnteosta kuitenkin oikein verenpaineenkin suhteen. Faktahan on se, että kamalassa metelissä yms. se on eri kuin rauhallisissa tiloissa. Siinä kannattaisi sitten työntekijöiden vaikka tehdä sopimus, että jos nyt vaikka kaikkien työntekijöiden verenpaineen vuoksi oltaisiin sovussa. Sehän on sen ilkeimmänkin etu... 😉 Jaksamista.
Eristäminen muista korrektisti on minullekin tuttua, kuten olen aiemmissakin kirjoituksissani todennut. Ollaan ystävällisiä, ja muodollisissa väleissä, mutta kuitenkin sitä vaan vaistoaa, että ei kuitenkaan ole aidosti omana itsenään tervetullut joukkoon. Eipä tule siksi koskaan mahdollisuutta edes tutustua. Eihän niitä syitä koskaan sanota, eikä niitä varmaa kukaan koskaan oikein tiedä miksi näin tapahtuu. Kyllähän se identiteettin liittyvänä loukkauksena tuntuu, ja kyllähän siihen sitten jotenkin aina reagoi. Ei sitä sillä tavalla enää rakenna identiteettiäänkään työminän varaan.
Minä olen työpaikkakiusaamisesta johtuneen masennuksen vuosi eläkkeellä. Ei työkyky parantunut.
Kiusaaminen oli pienessä omassa piirissämme tapahtunutta löysässä hirressä roikkumista jotain 15v. kun tämä kolleega tuli taloon. Itse olin ollut jo kauemmin ja silloin oli vielä työ sen tekemisen arvoista.
Henkinen just hienovarainen simputtaminen, ulos porukasta jättäminen, tekemiseni väheksyminen ja lopulta suoranainen kiukuttelu ja ovien paiskominen ja pään aukominen, suuttuminen tyhjästä eikä mitään selitystä miksi.
Kuvaan kuukui myös se että sitä ei näytetty muiden ollessa paikalla, vain ns. omassa porukassa ja kahden kesken.
Kaikki muut pitivät kolleegaani mukavana ihmisenä joka ei varmasti kiusaisi ketään, jopa työterveyshuolto ei uskonut minua. Hänestä olisi tullut hyvä näyttelijä.
Yritti koko ajan esittää pomoa vaikka oltiin ns. samalla lähtöviivalla oikeasti.
Kerro siinä sitten kiusaamisesta. Kyseessä vielä terveyskeskus. Itkien kuljin lopulta käytävillä ja salaa itkin nurkan takana.
Nyt siitä on kulunut jotain 6v. ja yhä herään yöllä painajaisissani hiestä märkänä luullen olevani työpaikalla, joutuneeni sinne takaisin. Sitten en uskalla nukahtaa kun pelkään että uneni jatkuu.
Raivostuttaa ja turhauttaa kun se paikka ja ne henkilöt riivaavat minua yhä edelleen ajoittain vaikka aikaa on kulunut.
Hei!
Tuollaista se sitten on. Juuri tuo, että kuvaan kuuluu se, että touhu tapahtuu sillä tavalla selän takana sisäpiirissä, että ei edes terveydenhuolto pääse ns. väliin. Saatika juristi. Niin, ja näitä taitavia näyttelijöitä ei tosiaan saa kritisoida. Mitä tulee kustannuksiin yhteiskunnassa tällaisesta, niin kalliiksihan tuollainen tulee, ja on kaikkien elintasosta pois. Ei siis kovinkaan älykästä toimintaa. Ehkäpä huono taloustilanne johtuukin näistä kuvioista? Koko Suomea ei voida hoitaa kuitenkaan. En tiedä sen syvempiä syitä.... Ei sitä sitten tosiaan viitsi rakentaa elämäänsä työroolin varaan, koska sosiaalisia taitoja ei kunnioiteta. Kuppikunnissahan tämä tapahtuu niin, että ei sitä voida edes todistaa. Voi voi.
Hei Nymphalis Antiopa,
En ihmettele yhtään, ettet enää jaksanut siellä töissä. Onhan noita kurjia työkavereita, mutta useimmiten pärjää, jos töissä on edes yksi ns. hyvä työkaveri. Mutta jos jätetään ihan ulos työpaikan kuvioista, niin aika raskasta se on. Vaikka kuinka tykkäisi itse työstä ja asiakkaista, niin kyllähän ne huonot sosiaaliset suhteet työpaikalla syö hirveästi energiaa. Vaikka kuinka osaa sen järkitasolla ajatella, että ei niillä kiusaajillakaan ihan kaikki ole ok ja pääasia kun teen työni, niin tunnetasolla tuntuu kuitenkin ihan tosi pahalta. Ihmiset ajattelee niin eri tavoin, kenties joku kiusaaja ei edes tajua, että hänen käytös ja puheet ovat toisesta kiusaamista. Ihminen on kuitenkin laumasielu. Joskus olen ajatellut, että miettiikö jotkut sen niin, kiireesti vaan sinne ns. kiusaajien puolelle eikä pidetä kiusatun puolta, että ei vaan itse joudu siihen asemaan.
Niin, mitenpä siihen sitten työpaikan työterveyshuolto tai esimies voisi puuttua. En tiedä. Tuntuu, että jos niistä asioista on puhunut, niin sittenhän vasta tilanne roihahtaakin.
Ikävää, että sun tilanteesi ,Nymphalis Antiopa, meni noin pitkälle, että jouduit jäämään eläkkeelle. Tai siis ehkä sun tapauksessa, pääsit. Eihän tosiaan monellakaan ole edes sitä vaihtoehtoa, että vaihtaisi työpaikkaa.
Mutta pitkäänhän noi asiat kaihertaa mieltä. Vaikka kuinka yrittäisikin järjen tasolla miettiä, että ne on mennyttä ja seuraavassa työpaikassa voi ollakin hyvä työskentelyilmapiiri.
Kun eilen pohdin noita ikäviä kokemuksia työelämässäni. niin viime yönä näinkin sitten tosi positiivisen unen. Olin saanut kaksi työpaikkaa ja koska en osannut päättää, kumman valitsen, niin ovelana olin molemmissa! Olin ihan ihmeissäni, kun olin saanut niin hyvät työpaikat eikä niissä huomattu, että teen kahta työtä. Olinpas hyvä! Pelkäsin kyllä, että petkutukseni huomataan ja mietinkin, että pyytäisinkö ihan suoraan apua toiselta esimieheltä, joka oli henkilö eräältä aikaisemmalta työpaikalta. Hänkin oli ilmeisen tyytyväinen työhöni, koska aamulla töissä tuli hymyillen vastaani ja heitti kanssani "yläfemmat". Hauska uni. Onneksi tuo alitajunta toimii joskus näinkin. 😀
Luin tätä ketjua ja eka ajatus oli ettenhän minä ole kokenut moista. Ihmeellistä se on siksi että olin 8v. paikassa jossa olin työpaikkakiusattuna ja sen jälkeen opiskelin pienessä yksityisessä koulussa jossa jouduin ihan törkeän henkisen väkivallan uhriksi. Ihmettelen kyllä itseäni ja omaa mieltäni, miksi se edelleenkään ei hyväksy sitä että olin uhri, kiusattu, vaan selittelin itselleni että sehän oli omaa syytäni että olin kiusattu, olin ansainnut ne. Olinko? Mitä mieltä olette?
Ensin kaikki sujui hyvin, mutta perheemme oli alkoholin suurkuluttaja ja sehän kuului ja näkyi pienellä paikkakunnalla, sattui ja tapahtui kaikenlaista joista muut saivat mehukkaita juttuja kerrottavaksi kahvipöydässä työpaikalla. Olin hiljainen ja arka, alistettu, enpä kyennyt heitä vastustamaankaan, olin sen jo oppinut lapsuusperheessä ja koulussa joissa myös olin se reppana jota sai komennella, juoksuttaa ja nauraa. Ja mihinkä pakoon sitä voi perheestä lähteä, tai sitten myöhemmin tuosta työpaikasta. Olin aiemmin ollut muualla töissä eikä siellä ollut kiusaamista se tuli vasta tuossa paikassa ja minun alkoholisoituminenkin tapahtui sen aikana. Tajuan myös että olin avioliitossa miehen ja lasten kautta alistettuna, elin vain heidän ehdoillaan.
Pääsin irti siitä työstä ja avioeron jälkeen myös viinasta, mutta kas kummaa jouduin kuitenkin kiusaamisen kohteeksi tuossa koulussa. Olin terapiassa, muttei se auttanut. Monen mutkan kautta olen nyt elänyt ilman kiusaamisen kohteeksi joutumista monta vuotta, mutta sillä seurauksella että olen joutunut irtautumaan lapsuuden perheen jäsenistä, useista harrastuksista ryhmissä ja monesta muusta paikasta, ihan vain sen takia etten enää halua että joudun silmätikuksi. Minulla ei kait ole voimavaroja vielä liittyä mihinkään ja pitää puoliani. Ainoa asia joka tulee aina mieleen kun joudun nälvittäväksi, että miksi, mitä pahaa olen tehnyt tuolle ja tulee väsynyt, surullinen olo.
Nyt taas on lapsuudenperheen yksi jäsen lähentynyt minua, mutta taas hän alkoi ensihuuman jälkeen käyttäytymään samanlailla, nyt sanoin hänelle etten suostu tuollaiseen, menköön hoitoon, että hän käyttäytyi noin joskus nuorena minua kohtaan muttei se enää passaa. Saa nähdä ollaanko enää missään tekemisissä. Siitä tulee surullinen olo.