Painin vuodesta toiseen saman ongelman kanssa. Olen tehnyt pitkän uran kausityössä, johon minulla ei ole koulutusta. Palkka on sellainen, jolla tulen ongelmitta toimeen. Pidän työstä, eikä se kuormita minua vapaa-ajalla. Kuitenkin jatkuvasti löydän itseni pyrkimässä vaihtamaan alaa. Olen todella pitkän kaavan mukaan opiskelemassa hoitoalalle, koska siellä olisi mahdollisuus vakituiseen ympärivuotiseen työhön. Kuitenkin vanhemmuuden tuomat haasteet, joita 3 teinin yksinhuoltajana on ehkä keskivertoa enemmän, kuormittavat opintojen lisäksi minua kohtuuttoman paljon. 

Olen kuitenkin jotenkin onnistunut pääsemään siihen tilanteeseen, että minulla on 80% opinnoista tehtynä. Kuitenkin huomaan, että en nauti tilanteesta, enkä odota tulevaa innolla. Vanhaa kausityötäni sen sijaan pidän melkeinpä terapeuttisena ja kaipaan työhön.

Olen tullut siihen tulokseen, että koen ulkoista painetta jatkaa opintojani, vaikka luulen, että en ole alalla onnellinen. Tarvitsen jonkun ulkopuolisen apua asioiden miettimisessä, että en tekisi jatkuvasti vääriä päätöksiä. Minulla ei ole kovin suurta tukiverkostoa ja tiedän, että suurin osa heistä arvostaa tutkinnon suorittamista osaamatta ehkö nähdä elämäni kokonaiskuvaa. 

Minä en tuntisi itseäni huonoksi, jos pysyisin vanhassa ja tyytyisin vähempään. Silloin ehkä varmistaisin lasteni paremman selviytymisen lähivuosina, kun voisin paremmin olla heidän tukenaan. 

Tällaista keskustelua siis käyn itseni kanssa ja pian myös läheisteni kanssa.