Ymmärsinkö oikein, ettet pysty tekemään nykyistä työtäsi lainkaan? Jos, niin voit hakea eläkevakuutusyhtiöltä uudelleenkoulutusrahaa tai osa-aikaeläketä, niin että voit olla osa-aikaisesti työssä.

Ei onnistu, on siis haettu. Vakuutusyhtiön mukaan en oo eläkeriskissä. Mulla on koulutus, jolla voi tehdä mulla sopivia töitä. En saa niitä kovan kilpailun vuoksi. Työnantajan pitäisi tehdä jotakin nyt. En ole riittävän huonossa kunnossa eläkevakuutusyhtiön rahoille.

Tämä on tarkemmin tilannettasi tuntematta hakuammuntaa,
mutta
voitko itse nähdä missään mitään valoa?
Mitä tekisit jos saisit(jos elämä jotenkin mahdolistaisi) miettiä
sinua tyydyttävämmän homman(työn/tekemisen)
johon paneutuisit.
ja voisit siksi ajaksi vapautua tuosta kierteestä
jonka keskellä olet ollut tovin?
Mikä olisi semmonen josta olet kokenut hyvää oloa -
tekeminen nimenomaan - joka on keventänyt askelta ?edes hippasen verran joskus?
Aivot kuin jumii kun tilanne pyörii samaa kehää.
Jos saat jostain alkuun oman energiasi vapautumisen tuosta jumitilanteesta(edes josain määrin), luulen sillä olevan vaikutusta voimiesi vähyyteen tai mikä se onkaan mikä ylläpitää tuota jumia?
Kukaan muu ei tiedä tuota mikä sinua avaa tunteman helpotuksen tunteita tuon tilanteen keskellä jossa olet nyt.
Ben Furmannin mukaan koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus(on tainnut kirjoittaa sen nimisen kirjankin?)
Itsestäni on alkanut tuntua vuosikymmenien pohdiskelujen(tosin turhienkin) jälkeen, ettei koskan ole liian myöhä alkaa uusi elämä omalla tavalla elää.
Tilanteen hyväksyminen - itsen hyväksyminen - vaikeuksien hyväksyminen - sen, että niitä aina sikiää uusia - kaikki nämä on tarkoitettu elämänhalun vahvistumiseksi.
Tilanteesi ei ole täysin epätoivoinen kokonaisuutena, vaikka siltä ehkä lähellekatsoen tuntuu.
Mitä sinä ajattelet tilanteestasi ensi viikolla tai kun olet ehtinyt ottaa aikaa fundeerata?
Haluan rohkaista sinua.
Jaksat kun annat vaikka hetken asioiden olla ja lepäät ja ajan kanssa mietiskellen sovitat elämääsi näitä meidän sinulle vastanneiden ihmisten sinulle keksimiä, sinun itsesi mielestä sinun elämääsi sopivia vinkkejä eteenpäin.

Mulla työssä alkoivat ongelmat vasta hetken kuluttua... Tässä suora lainaus blogistani:

Aloitan työt innoissani, saan työhuoneen ja kaikki tuntuu loistavalta. Saan uudelta esimieheltäni kiitosta ja ensimmäisen työviikon perjantaina tekstiviestin, että kaikki on mennyt hyvin! Tuntuu hyvältä. Työkaveritkin ovat kivoja, minun ikäisiäni.

Työni on uusia firman nettisivut ja kehittää niitä. Olen innoissani ja opettelen uutta järjestelmää. Kaikki soljuu hyvin. Ongelmia on uuden sovelluksen kanssa. Jatkossa tulisin perehdyttämään kaikki osastoni ihmiset sovelluksen käyttöön.

Työhöntulotarkastuksessa kerron masennuksestani ja että olen jo matkalla parempaan. Kuulen olevani liian lihava. Kas, sitähän en olisi muuten tajunnut :/ Toinen uusi tyttö saa kuulla, että näöntarkastukseen on syytä vain esteettisestä syystä (silmälasit ovat 7 vuotta vanhat ja siis ”pois muodista”). Aika tahditonta…

Työpaikalla alkaa YT-neuvottelut. Ilmapiiri kiristyy. Alkaa selkään puukotus. Ilmoitetaan, että muutatte avokonttoriin. Sopeudun tilanteeseen.

Muutto lähestyy… Heti ensimmäisenä päivänä huomaan, että avokonttori sijaitsee ruuhkaisen reitin varrella. Aamut alkavat jokaisen ohikulkijan tervehtiessä tullessa huomenen. Lounaan aikaan yksi kerrallaan kysyy, mitä on ruokana, kuka lähtee syömään? Ja päivän päätteeksi tietysti heipat. Aluksi vastaan aina… jossain vaiheessa huomaan sen häiritsevän keskittymistäni.

Työt lisääntyvät, en perehdytäkään muita käyttämään järjestelmää vaan se on minun työni. Päivitän viikoittain kymmeniä artikkeleita, käsitellen tekstit ja kuvat. Pitäisi seurata samalla kävijämääriä ja yrittää myös kehittää sivustoja ja tehdä sinne kilpailuja. Päiväni venyvät aluksi tunnilla, sitten parilla ja lopulta teen töitä kellon ympäri.

Sairastun influenssaan, ääni ei kulje. Työpaikkalääkäri määrää kotiin lepäämään. Apuani tarvitaan töissä. Eräs duunikaveri toteaa vain ”onhan sen vastattava puhelimeen ja autettava”. Olen aivan loppu… en jaksaisi tehdä mitään, olo on paha. Lääkäri myös päättää, että mieliala lääkkeet voidaan pikkuhiljaa pudottaa pois. Pelkään.

Esimieheni lomaillessa hän selaa sivustoja ja kirjaa pitkän tiedoston, mitä hänen mielestään siellä on väärin, mitä voisi tehdä toisin… Vastaan hänen huomautuksiinsa ja sanon, että 7,5 h päivätunnit eivät riitä. Kehityskeskustelun paikka. Saan ryöpyn esimieheltäni.

Tiimipalaveri, paikalla siis koko tiimi. Esimieheni pitää pitkän puheen työpaikka kiusaamisesta. Hän puhuu, miten kivipyörien tulisi miettiä, haluaako olla tässä tiimissä vai ei. Huomaan hänen suuntaavan puheensa minulle ja toiselle työkaverilleni. Olen tuohtunut. Sanon, että ”tämä on vain työtä”, totean, että jokaisella pitäisi työn päälle olla muutakin. Esimieheni suivaantuu tästä. Hänestä vähättelen yritystä, tekeehän hän itsekin 70-80 tuntista viikkoa, eikä valita.

Alan olla lopussa. Vapun 2010 jälkeen tulen töihin, enkä voi kuin itkeä ja toivon kuolevani. Sieltä se tuli, ensimmäinen ajatus kuolemasta. Minä, aina niin omistautunut työlleni, olen aivan puhki. Suuntaan terveydenhoitajalle, ja kerron haluavani kuolla. Hän kauhistuu ja määrää 3 päivää sairaslomaa, varaa ajan nuorelta sijaislääkäriltä.

Huonon omatunnon omaavana suuntaan kotiin lepäämään ja ennen kaikkea itkemään…

*****

Olin siis sairaslomalla vapusta 2010 aina lokakuun loppuun saakka. Esimieheni pakottaa siinä välissä pitämään kesälomani...

Käyn aluksi säännöllisesti tuuraavalla lääkärillä, nuorella tytöllä. Hän ottaa minut vakavasti, jatkaa aina saikkua. Lopulta laittaa lähetteen psykiatrille. Joudun kuitenkin palaamaan työpaikallani ns. omalle lääkärilleni, joka on mies... ilmekään ei koskaan värähdä ja ne kerrat, kun hymy käväisee hänen kasvoillaan, koen vittuiluksi.

Saikkuni / lomieni aikana saan esimieheltäni sähköposteja sekä tekstareita. Eräässä sähköpostissaan kysyy suoraan, aionko edes palata töihin? Tämä kielii keskusteluista, joita tiimini kesken on käyty. Mitään muuta kontaktia en työkavereiltani saa. Aloittaessani pidemmän kesälomajakson, esimieheni tekstaa minulle "meinaatko vielä pitkään olla sairaslomalla". Saan raivokohtauksen Kreetalla, meriretkellä. Että hän TAAS kehtaa! Mistä minä tiedän, kauanko olen pois. Lääkäri päättää, voinko ja kykenenkö palaamaan töihin...

Psykiatri on myös mies, mutta ensimmäinen lääketieteen ammattilainen, joka ei syytä kaikesta minua ja ihmettelee kohteluani työpaikalla. Jatkaa sairaslomaani ja vaihtaa lääkitykseni Cipralexista Venlafaxiniin. Olo piristyy hieman. Psykiatrilla käyn kolme kertaa ja joka kerta tunnen helpotusta. Ensimmäisellä kerralla tosin teki mieli juosta karkuun odotustilasta jo.

Koen, että käynnit psykiatrilla ovat helpottaneet oloani. Kunnes työpaikkalääkäri ja esimieheni ehdottavat kolmikantakeskustelua. Kuten aina, esimieheni on lipevä, kehuu tekemisiäni ja mielestään olen hyvä työssäni. Otan itkun sekaisesti esille hänen kyttäyksensä, mutta koen, että myös lääkäri on esimieheni puolella... Ei tunnu kivalta :/

Palaan töihin siis heti marraskuun alusta ja saan entisten haasteellisten tehtävieni sijasta excel-tiedostojen vääntöä ja kaikki paskahommat. Teen aluksi töitä osa-aikaisesti, eli noin 4,5h päivässä... kolmen viikon ajan.

Eräänä päivänä esimieheni pyytää minua huoneeseensa ja kertoo talon sisäisestä paikasta. Siellä vastuu olisi suurempi, mutta hänen mielestään voisi sopia minulle. Olen talossa yksi ainoista, jotka taitavat kyseisen järjestelmän. Tunnen, että minusta halutaan eroon. Kuitenkin käyn juttelemassa mahdollisen tulevan esimieheni (siis esinaiseni) kanssa ja hän vaikuttaa mukavalta. Sovimme aloittavani joulukuun alusta siellä ja olevani puoli vuotta lainassa vanhasta...

Kun tuo päivä koittaa, ei tiimini juurikaan huomioi lähtöäni... Tuntuu, että ovat helpottuneita...

*****

Aloitan siis uudet työt joulukuun alussa 2010. Minut kutsutaan tiimin joululounaalle. Feikkaan vatsataudin ja jään pois. Pikkujouluissa hengaan vanhan tiimini kanssa, vaikken tunne oloani kotoisaksi. Onneksi tuttaviani on vetämässä siellä BB-iltamaa ja vietän aikaani heidän kanssaan. Entinen esimieheni ojentaa minua jossain vaiheessa ja neuvoo lähteämään kotiin ”ajatellen jatkoasi talossa”.

Jännitän töissä, miten osaan, pystyn, kykenen. Edeltäjäni oli lähtenyt neljän päivän varoitusajalla. Hänellä kahden viikon irtisanomisaika ja paljon pitämättömiä lomia. Ei siis ole perehdyttäjää. Tartun toimeen ja koska uusi työni on aika uudessa ketjussa, sieltä puuttuu moni sellainen toimenpide, mitä vanhassa oli. Suunnittelen ja olen ahkera.

Uusi esimieheni antaa kiitosta, tuntuu pitävän työpanoksestani. Oloani helpottaa myös oma työhuone, oma työrauha. Viikot kuluvat ja sisäistän tehtäväni oppimalla tehtävä kerrallaan.

Maaliskuussa ilmoitan, että haluaisin jäädä tänne vakkaristi. Olen tykästynyt rentoon työilmapiiriin, paljon myös miehiä osastolla ja töitä ei oteta liian vakavasti. Esimieheni kertoo, että jos työ rasittaa liikaa, on tultava kertomaan hänelle ja se on hänen ongelmansa. Olo on hyvä…

Huhtikuun alusta teen vakituisen työsopimuksen uudessa pestissäni. Vanhat työkaverini (jotka siis istuvat samassa kerroksessa, toisessa päässä) eivät juuri edes moikkaa minua. Tuntuu pahalta…

Nyt, heinäkuussa 2011 pidän nykyistä työtäni tukipilarinani ja koen iloa töiden tekemisestä. Täällä ihmiset tietävät masennuksestani, eivät pelkää sitä ja ymmärtävät. Varsinkin naispuoleinen esimieheni.

Tämä pitkä sepostus tänne piristämään ja ymmärtämään, että risukasaan voi tulla pilkahdus valoa 🙂🌻

Hatunnosto sinulle menodora=)
Kun olet noin sisällä atk taidoissa, taidat olla jonkin verran nuorempi?
Olen itse sitä sukupolvea joka tekee(periaatteessa) pelkästään oman työkuvionsa tiettyä ohjelmaa lyhytaikaisesti toimintoja kirjaten.
Entisten työkavereidn nurja asenne kääntyy aika myöten heitä itseään vastaan.
Mitä kylvää, sitä niittää...
Voimia ja jaksamista ja kesän jatkoja!

Ensin Mendoralle: "Olin siis sairaslomalla vapusta 2010 aina lokakuun loppuun saakka. Esimieheni pakottaa siinä välissä pitämään kesälomani... " WTF!!!?

Esimiehesi EI voi eikä SAA pakottaa pitämään kesälomia sairausloman tilalta, se on fakta. Itse olisin nostanut moisesta, edes ehdotuksesta, helvetillisen haloon!

Nora74

Sympatiseeraan tilannettasi, mutta ymmärrän mikset ole saanut vakuutusyhtiöltä tai muualtakaan, kuin psykoterapeutiltasi, tukea tähän asiaan. Syitä on monia. Psykoterapeuttisi voi sanoa mitä tahansa, mutta sillä ei ole painoarvoa. Jos saat psykiatrin kirjoittamaan itsellesi B-lausunnon, niin silloin asia muuttuu täysin. Terveyskeskuslääkärit ei sellaisia kirjoittele (joskus harvoin ehkä). Et ole tehnyt kaikkeasi kuntoutuaksesi, koska et ole edes kokeillut lääkitystä. Ilman mitään lääkitystä, tai edes sen kokeilemista, voi eri tahot todeta, ettet ole vastavuoroinen avun kanssa - et siis suostu kokeilemaan kaikkia keinoja, joten vakuutusyhtiö voi huoletta todeta sinut terveeksi. Etenkin, jos tuot esille psykoterapeuttisi arvion, ettet edes tarvitse lääkitystä.

Varmaan kuulostaa ilkeältä, mutta tarkoitukseni ei ole olla ilkeä. Annan kuitenkin esimerkin: Henkilö, jolla on jatkuvia sairaslomia selkäkipujen takia, haluaa hoitaa kipujaan ja tilannettaan pelkästään hieronnoilla, levolla ja holistisilla menetelmillä ilman kunnon lääkitystä, ja silti valittaa koko ajan selkäkipuaan ja hakee siihen sairauslomaa. Mitä itse ajattelisit tilanteesta? Miksei henkilö ota vastaan hermokipulääkitystä tms. jos sitä kerran tarjotaan? Onko hän sitten todella niin sairas kuin väittää, koska apu ei kelpaa? Lisätutkimuksiakin tarvitaan, mutta jos niissä ei ilmene leikkaustarvetta tai vastaavaa kuntoutusta, niin onko koko homma vain "lintsaamista"?

A-lausonnoillakin voi päästä hyvään tulokseen, siitä esimerkkinä oma isäni, joka (ei ikinä myöntäisi kovaa masista) ahdistui äitinsä alkavasta alzheimerista (asuivat samassa asunnossa) niin paljon, että lopulta joutui tuohon masiskierteeseen, koska joutui oman työnsä ohella olemaan, kuin palkattu omaishoitaja. Isäni kuitenkin toimi asiassa fiksusti, ja osin minun kannustamana, suostui aloittamaan masennuslääkityksen, joka hänelle kuitenkin puettiin muotoon "nukahtamislääke". Hän vietti sairaslomalla aikaa kuitenkin yli 300 päivää, joten joutui hetken olemaan Kelan rahoilla ja sitten ajautui uudestaan töihin pikkuhiljaa, eli ensin 4h sitten 6h ja sitten normiaika työssä. Hän olisi voinut valita toisen toimipaikan, tai jopa toisen työtehtävän, mutta ei halunnut. Hieman sen jälkeen hän nousi osaston vastaavaksi, eli esimiesasemaan, jota hän pitää yhä yllä. Lääkityksenä ainoastaan yksi SSRI-lääke, joka auttaa nukahtamisessa (kyllä, voi vaikuttaa myös välittömästi, osittain).

Toivon Sinulle kaikkea hyvää. Tsemiä, ja kokeile edes jotain pitkävaikutteista lääkettä, jos lääkärisi on sitä mieltä. Et häviä siinä mitään, noihin lääkkeisiin et jää koukkuun. 🙂

Siis olen syönyt mielialalääkkeitä jo 4 vuotta... viimeisen reippaan vuoden Venlafaxin 225 mg ja ennen sitä Cipralexia... eilen psykiatrisessa päivystyksessä sain Ketipinor 25 mg, että saan nukuttua... ja odotan kutsua psykiatrisen sairaalan vastaanotolle, jossa kartoitetaan, onko lääkitys oikeasti oikea...

Perustin facebookiin vertaistukiryhmän nimellä Leber depressed, jonne kaikki ovat tervetulleita saamaan uusia ystäviä ja vertaistukea... Laittakaa siis pyyntöä, lisäilen sitä mukaan teitä sinne.

Itse olen löytänyt sieltä pari ihmistä, joille voin mm. tekstailla, jos siltä tuntuu... ymmärtää oloani ja tekemisiäni paremmin kuin moni "terve" 🙂

☺️❤️

Oletko laittanut sen ryhmän miten suljetuksi, kun sitä haulla ei löytynyt?
Eilen kävin mutten löytänyt.