Olen hieman vanhempi kuin sinä. Mun ongelmat alkoi reilu 10 v sitten kun uuvuin entisessä ammatissani. Siitä seurasi kaikenlaista ikävää työpaikalla. Jaksoin kuitenkin vielä nousta siitä suosta. Lähdin opiskelemaan alaa, johon halusin jo nuorena. Opiskeluaika oli tosi mielekästä ja mukavaa. Opinnot menivät hyvin, sain ns. hyvät paperit ja arviot. Mutta heti valmistuttuani sairastuin vakavammin. Siitä lähtien jäin tähän pätkätyökierteeseen.

Olen myös herkkä ja itsetuntoni on nykyisin jo hyvin murentunut. Sairastelustani on seurannut ihan fyysisiä ongelmia, joten työt, joita pystyn tekemään, ovat tällä nykyisellä koulutuksellani rajatut. Lisäksi riesanani on kovat säryt, jotka eivät taas virallisen tahon mukaan voi tehdä työkyvyttömäksi, vaikka en minä pahimpna päivinä voi tehdä töitä tai sitten pyörin töissä kovien lääkkeiden varassa. Tämä tietysti työpaikoilla huomataan. Minä olen se epäluotettava lenkki, josta ei koskaan tiedä, onko se huomenna töissä tai sitten se kärvistelee lääkkeiden varassa. Kaikesta tästä on seurannut myös keskivaikeita masennusjaksoja. Yritän ja yritän, enkä sitten kuitenkaan jaksa. Olen luonteeltani tunnollinen (onko se hyve enää ollenkaan) ja kun en pysty siihen mihin pitäisi, niin masennun.

Haen kyllä töitä, mutta samalla jo pelkään, että jos saan paikan niin miten selviän siitä työstä. Työhaastattelussahan en vo kertoa, että säryt vaivaavat yhä minua vaan täytyy "esittää" täysin työkykyistä, sillä muuten ei saa mitään työtä. Viimeiset 8 vuotta olen tehnyt pätkätöitä eikä niitäkään työsuhteita montaa ole ollut. Kolme niistä on päättynyt ennen aikojaan terveydentilani vuoksi.

Voi kamalaa minun viimeistä työhaastattelua (kun sellaiseen vihdoin pääsin). Katastrofi. Kun piti kertoa omista vahvuuksista, niin päässäni löi vain, että en minä ole missään hyvä. Olin toki valmistautunut tähän kysymykseen, mutta sillä hetkellä teki mieli sanoa, että ei minusta enää ole mihinkään. Siinä sitten änkyttelin jotain tosi typerää. Muutenkin mun oli älyttömän vaikee keskittyä siihen "ristikuulusteluun". Päässäni pyöri, että en minä tätä työtä enää pysty tekemään. Kun tiedän jo ne vaikeudet, mihin olen joutunut. En tiedä jaksanko enää epäonnistua.

Miten pärjään työkkärin kanssa? No, eipä se paljoa ole minuun ollut yhteyksissä. Käynkin siellä tosi harvoin. Yritin viime keväänä hakea sieltä apua. Kerroin ne ongelmat, mitä olen tässä työssä kohdannut, mutta vastaus oli vain ympäripyöreä, että voit kyllä tehdä tätä työtä edelleen. Huoh. 🙄 Oletko sinä kertonut ongelmistasi siellä työkkärissä?

Ei tästä tainnut kamalasti olla apua, kun en oikein enää itsekään tiedä, miten jaksan työelämää, jos joskus enää edes sinne pääsen. Onneksi on edes tämä perhe ympärillä, mutta nyt kun koulut alkaa, niin päivät on taas tosi ankeita. Maalla kun asun, niin eipä täällä juuri näe edes muita ihmisiä. Välillä yritän elää hetkessä, etsiä iloa pienistäkin asioista. Perheen vuoksi en halua ihan vajota tähän elämän mereen , vaikka se välillä on lähellä ollutkin.

Hei!
Liekö jokin johdatus, kun huomasin nämä viestit, olen joskus aiemmin kirjoittanut samoista asioista.
Myös minulla fyysisiä rajoitteita, lisäksi masennus, joka usein pahenee, jos yrittämisestä huolimatta en jaksakaan työssäni, ja masennus taas vielä pahentaa tilannetta... mikä kierre!
Ei edes lääkäri ota masennusta vakavasti, pitää minua laiskana, jotta ei tarvitsisi mitään tehdä!!
Ja työtä kun nimenomaan haluaisin!
Haastattelu tosiaan on vaikea tilanne minullekin, olen oikeasti ahkera ja tunnollinen, ja kertoisin fyysisistä rajoitteista, joita minulla on, mutta kun pitäisi kertoa VAIN positiivista itsestäni!
Esim alkoholongelmat hyväksytään, mutta ei kipuja tai masennusta. Niitä vähätellään. Pitäisi ryypätä!!! Se on hyväksytty syy olla jopa eläkkeellä, ja saada vaikka mitä hoitoja!

Hei "Minä vain",

Kyselinkin sinulta siinä toisessa viestiketjussa kuukausi sitten, oletko löytänyt tötä. Et ilmeisesti huomannut viestiä.

Minä olen käynyt psykiatrilla ja välillä ns keskusteluterapiassa. Mutta keväällä psykiatri kelan lausunnon jälkeen tokaisi, että en minä enää voi olla masentunut. ??? Olen välillä tosi ahdistunut ja toivoton tilanteeseeni. Mutta ei. Minähän olen ihan täysin työkykyinen ja on ymmärrettävää että vähän ahdistaa. Just joo. Ei niin vähänkään. Olen aina yrittänyt hakea apua etten jäisi ongelmineni yksin, mutta nyt tuntuu, että mistään ei saa mitään apua. Ei ole sinne mielenterveystoimistoonkaan enää mitään ns. hoitosuhdetta eikä tosiaan enää tee mieli sinne itseään tunkea, kun minähän en voi olla masentunut.

Enkä tosiaan toivo, ettenkö voisi töitä tehdä. Haluaisin, mutta monet epäonnistumiset syö kyllä mieltä. Viime työhaastattelussa tosiaan tuntui ettei mulla ole enää mitään ammatillisuutta. Yritä siinä sitten keskustella järkeviä. Ja se sairauksien peittely, se on kamalaa. Jos töitä aikoo saada, ei tosiaankaan voi sanoa, että ai niin, olin viime talven keskivaikean masennuksen takia useamman kuukauden sairaslomalla. Mulla on näitä muita(kin) sairauksia, niin että niillä sitten "selittelen". Näihin muihin vaivoihin olen yrittänyt saada myös apua, mutta ei mitään konkreettista. Ihan kuin keksisin kaiken. No, jotain tarkempia tutkimuksia on syyskuussa. Mutta jos niissä(kään) ei näy mitään, niin pelkät kivut, nehän ei ole mitään.

Moi Tuulinen päivä ja minä vain, kiitos kun vastasitte.

Se on tuskastuttavan nöyryyttävää käydä työhaastatteluissa toteamassa että taas kerran en kelvannut. Siitä suosta saa kauan yrittää taas ylös. Tuulinen päivä, kerroit ettei työkkä sinua ole paljon häirinnyt, meillä päin siellä on käytävä tietyin väliajoin että työnhaku pysyy voimassa, nyt olen käynyt 4kk:n välein. Ne kehottivat minua miettimään koulutusta ja uutta ammattia ja he haluaisivat että menisin hoito-alan koulutukseen tai siivouskouluun. No, kumpikaan ei oikein kiinnosta ja varsinkaan hoito-alalle en halua. Löysin yhden koulun johon voisin mennä ja se oli koru ja pienesine valmistus. "Innoissani" kerroin sen työkkärin tädille, no.. sehän lyttäsi innostukseni tenttaamalla että miten aion koulun jälkeen työllistyä?. Empä osannut sanoa siihen mitään. Oisin tosin ollut poissa työkän kirjoilta sen kaksi vuotta ja näin kaunistellut tilastoja. Seuraava kerran joudun juttelemaan jollekkin ammatinvalinta ihmiselle, en tiedä mitä siellä tapahtuu ja voiko sille kertoa näistä mun paniikeista ym. ja onko tämäkin käynti pelkkää painostusta ja syyllistämistä. Aina kun ajattelen asiaa niin alkaa hirvittää kun ei yhtään tiedä tulevaisuudesta mitään. Pitäs yrittää elää vaan tässä päivässä.
Mullakin nämä lapset auttavat pitämään naaman veden pinnan yläpuolella, onneksi olen ne pystynyt saattamaan tähän maailmaa vaikka muuten tunnen välillä olevani aikamoinen luuseri..no nyt meni surkuttelun puolelle.

Mut, kiitos kun vastasitte ja haluaisin lukea vielä enemmän teidän tarinoitanne.🙂

Kai siellä työkkärissä on pitänyt suunnilleen sen 4 kk:n välein käydä. En muista. Mutta nyt kävin viimeksi toukokuussa ja seuraava kerta joulukuussa! Tämä virkailija sanoi, että tilanteeni ei hyvältä näytä, kun on niitä ns. täysin työkykyisiäkin työttömänä. Kannustavaa ☹️

Näiden vuosien varrella se työkkärissä käynti on ollut yleensä sitä, että olen vain "luukulla" käynyt ilmottautumassa ja sitten on merkattu korttiin seuraava käynti. Ammatinvalinnan ohjaajan kanssa keskustelin silloin aikoinaan useamman kerran (kun tämä pätkätyökausi ja terveyden reistailu alkoi). Kävin parissa työkokeilussa ja molemmista oli arviot, että sinänsä olisin hyvä työhöni, mutta sairaudet estävät täysipainoisen työssäolon. Ei niillä lausunnoilla ollut mitään virkaa. Ihan niitä samoja töitä minulle jatkossakin ehdoteltiin. Olen käynyt aikoinaan työkykykartoituksen ja siinäkin todettiin usean erikoislääkärin lausunnoin, että en ole oikein työkykyinen. Mutta mitäpä siitäkään oli apua?

Hassuin tilanne oli kun kuntoutuksessa ehdotettiin, että opiskelisin uuden ammatin (ihan tietyn ammatin sanoivat, jota voisin tehdä). Kun otin kuntoutuksen jälkeen selvää, niin minullahan oli jo pätevyys siihen ammattiin! Sitä olen yrittänyt nyt tehdä, mutta huonoin tuloksin.

Viime vuoden vaihteessahan noita työkkäreitä karsittiin, myös minun paikkakunnalta. Sieltä minulle uudesta työkkäristä yritin tosissani saada jotain apua keväällä, mutta se oli vain sellaista samojen vanhojen asioiden toistoa. Käytännössä ei mitään apua.

Minä olen kyllä juuri noiden ammatinvalintaihmisten kanssa jutellut tästä terveystilanteestani. Niillä on siellä kaikki mun paperit, tietävät kyllä "missä mennään". Mutta enpä siis viimeksi keväällä sieltäkään puolelta mitään ideoita saanut. Kovasti kyselivät, että mitä minä tahtoisin tehdä. Sanoin suoraan, että se ei ole minun tahtomisesta kiinni, vaan mitä minä pystyisin tekemään? Mutta enpä saanut siihenkään vastausta.

Kyllä minuakin tilanteeni hirvittää. Sanoisinko, että sieluun sattuu yhä, kun muistelen sitä viimeistä epäonnistunutta työhaastattelua. Jolle kulle ns. tervelle se ei ehkä olisi mitään, mutta kun mulla noi mahdollisuudet on niin, niin rajatut. Pahinta tässä on tämä itsetunnon murentuminen. Hulluinta se, että jotkut tutut luulevat, että olen omasta tahdostani "vaan" kotona.

Onhan tässä tämä rahapuolikin. Olen vapaaehtoisesti tehnyt osa-aikaisia pätkätöitä, joten sitten nämä korvauksetkin ovat aika pieniä. Väliin ahdistaa rahatilannekin. Itseasiassa aika usein.

Ei sitä tämmöistä elämää suunnitellut, mutta minkäs teet. 😑❓

Hei taas!
En ole kirjoitellut, kun ei ole mitään positiivista kerrottavaa, mutta jos se sitten lohduttaa, että puoliksi työkykyinen on jostain syystä niin vastenmielinen asiakas.
Joo, saa ns. jutella monenkin viranomaisen kanssa, mutta kun pelkkä kuuntelu ei riitä, saati sitten ilkeily!
Minut on lytätty nyt niin, että ei minusta ole auttajaksi, valitan.
Mutta toivon, että kaikki eivät suostu tuollaiseen kohteluun, vaan muistavat oman ihmisarvonsa.
Ihan yksityiskohtia en nyt halua enkä uskalla tässä kertoa, mutta painotan: Muistakaa ihmisarvonne! Kyllä ns. Auttajissa ja viranomaisissa on aidosti pahaa haluavia töissä, mutta heidän ei kannata antaa aivan helposti voittaa!!!

Mitä hyötyä Heistä on??? Jos ei muka meistäkään.

Hei sinä nimimerkillä h.

Onko sinulla todettu Fibromyalgia?
Siinä on kovat kivut ja juttelin yhden ADHD-ihmisen kanssa, jolla on Fibromyalgia ja viivästynyt unijakso.
Minulla todettiin Fibromyalgia 2 vuotta sitten ja se on helpottanut elämää, kun tietää diagnoosin. Minulla on myös ADHD.
Mietin vaan onko kaikilla ADHD-potilailla myös Fibromyalgia, kun nämä näyttävät olevan jotenkin yhteydessä toisiinsa.
Lue Fibromyalgiasta netistä ja hakeudu lääkärin vastaanotolle.
Ruotsissa ja Saksassa Fibromyalgia on työkyvyttömyyttä aiheuttava sairaus, mutta täällä Suomessa se ei Kelan mukaan aiheuta työkyvyttömyyttä.
Sairaan ihmisen pompottelu on ihan todella järkyttävää ja Kelan mielestä olen työkykyinen.
Minulla on myös samat ongelmat työssä. Virheitä sattuu ja olen todella uupunut.
Apua ei saa mistään.
Nyyh. 😭

Moi Nebukadnessar

Varmaan sekoitit meidät kirjoittajat, en kertonut että mulla olisi kipuja, mä poden "vaan" näitä pääköpan vaivoja. Mut ehkä saat vastauksen oikealta kirjoittajalta.
Olis muuten ihanaa jos olis sellainen vertaistukiryhmä meille masennuksen ja muitten mielten vaivojen kanssa painiville. Sais kuulla muitten tarinoita ja saada rohkaisua ja ymmärrystä itselleen. Aikoinani menin synnytyksen jälkeen Baby bluessin vertaisryhmään ja oli mahtavaa kuunnella muita samassa tilassa olevia,siellä itkettiin ja naurettiin yhdessä ja niille teille katosi mun pahin synnytysmasennus. Ehkä niitä ryhmiä on jo olemassa mutta mistään en ole niistä kuullut.
Seilasin eilen näillä joillain sivuilla ja löysin kun joku suositteli netissä olevaa kirjoitusta nimeltään kuin Kotkansydän, on kyllä minuun kolahtavaa tekstiä. Käykää lukemassa jos kiinnostaa.🙂🌻

Tuosta fibromyalgiasta, että kyllä MINULLA on - kysyit sitä kyllä toiselta kirjoittajalta - se jossain vaiheessa todettu, mutta se oli sitten siinä! Kun se aiheuttaa niin monenlaisia ja monimuotoisia ongelmia, sitä pitäisi kokonaisvaltaisesti hoitaakin. Ainoa, mitä avuksi saisim, olisi ns. kipukynnystä nostavat - muka - Amitritptyl sun muut samankaltaiset lääkkeet, mutta ne vasta väsyneeksi tekevätkin, kun niin tekee kipu ja normaalimmatkin kipulääkkeet, niin tuo vie ihan tokkuraan.
Ja jos tuon kerron, närkästytään, ja ajatellaan, että en sitten edes haluakaan apua. Turha enää saman lääkärin kanssa jankata, kun se johtaa vain pahaan mieleen ja turhautumiseen.

Minulla onkin monia tyypillisiä fibromyalgian oireita, kuten univaikeudet, säiden vaihtelun voimakas vaikutus kipuhin, ns. saunakrapuala ja ne kipupisteet, joiden avulla tuo diagnoosi on tehty, mutta kun siihen ei tosiaan ole mitään hoitoa, eikä sitä tavallaan oteta todestakaan, vaikka kivut ja väsymys eivät voisi enempää totta olla, minunkaan kohdallani. Se triptyl-lääkitys vain, joka olisi vähän pakko ottaa, että pysyisi väleissä lääkärin kanssa, tai sitten on oltava puhumatta koko ongelmasta, joka taas kuitenkin on minullakin aika monen pahan alku ja juuri. Mutta se kun tosiaan tokkuroittaa ja vaikka mitä muita sivuvaikutuksia, ja toisaalta kivut eivät ole jokapäiväisiä muutenkaan, niin tuo lääke vain pahentaisi tilannetta - olisi karmea olo, ja lisäksi käytännössä työkvyvytön sen aiheuttaman oudon olon takia.

Ja myös minulla on tosi suurena ongelma, että ihan läheiset tututkin pitävät laiskana, kun en ole töissä, joita en ole saanut, tai joita en pysty tekemään! Ja sitten tietysti se perusasia, että kun ei ole töitä, ei ole juuri tulojakaan...sekin on käännetty ihmisten mielissä niin, että kun tähän asti olen onnistunut olemaan pidemmisääkin pätkissä töissä, ja taas välillä työttömänä, luullaan / halutaan luulla, että minulla on jostain syystä varaakin keinotella niin, että menen töihin kun huvittaa, ja olen kotona kun ei huvita😞. Enmmeän väärässä eivät voisi olla. Edes henkinen tuki, ja että voisi kertoa tilanteestaan jollekin, puhumattakaan siitä, että vaivaani yritettäisiin edes hoitaa, auttaisi jo paljon, jopa konkreettisesti työnsaannissakin, kun saisin asianmukaista hoitoa ja sitä myötä ymmärrystä, ja masennuskaan ei iskisi niin pahana, kuin nyt, kun kaikkea pitää pyöritellä vain omassa päässä, ja hävetä sitä, ettei ole töitä.
Pahalta tuntuu myös, kun monet sanovat, että onneksi on perhe / lapset, muuten ei jaksaisi... minulla ei ole niitäkään...tai siis hyvä että joillain on nuo asiat kunnossa, mutta kun minulla ei ole ketään tukemassa, päin vastoin...😞
Voisiko joku, mahdollisesti avun saanut, että miten voisi löytää lääkärin, joka oikeasti ymmärtäisi tätä sairautta? Siis kumma kun tällä sairaudella on nimi, ja monilla se on, mutta käytännössä sitä ikään kuin kuitenkaan ei olekaan...😑❓

Hei!

Lyhyesti ja ytimekkäästi omasta työhaastatteluitsetunnostani. Hain opiskeluaikojen alussa itsevarmana omasta osaamisestani töitä. Lukemattomien alaa vastaavien hylkäävien työhaastattelujen jälkeen aloin itsekin uskoa, että en ole arvostettu työntekijä. Tämä tosiaan heijastuu työhaastatteluissani edelleen. Mutta en mä itseäni siitä syytä. Mitä nujersivat nuoren ja lahjakkaan kadehditun opsiskelijan itsetunnon. Pyörin nyt sitten taas opiskelijana kärkkymässä jotain töitä. Ja onhan sitä muutakin elämää. Ymmärrän täysin kokemuksenne siis. Mutta en mä itse olisi halunnut aikuisopiskelijaksi. Suunnittelin ihan muuta.

Jep. Fibromyalgia minulla on ja sellainen johon vielä liittyy eritäin kovia päänsärkyjä (eli siis migreeniä). Aikoinaan sain tuon fibrodiagnoosin, kun tilanne oli lievä. Kyllä se silloin helpotti, kun näille omituisille joka paikan kivuille löytyi selitys. Mutta kun sairaus paheni, niin sen jälkeen olekaan mitään apua saanut. Välillä ihan harmittaa koko diagnoosi, kun lääkärit voivat aina sanoa, että kun sulla on toi fibromyalgia. Yksi lääkäri on nyt miettinyt, että onko mulla fibron lisäksi jotain muuta neurologista. Olin tuon sairauden kuntoutusjaksolla ja kyllä minusta sielläkin tuntui, että ei mun oireet ihan natsanneet niihin muihin kurssilaisiin. Lisäksi olin niin kipeä siellä, että olivat parin päivän jälkeen laittamassa mua kotiin! Tuosta voisin kirjoittaa pitkät löpinät. No, ne ketkä vaivasta kärsivät, tietävät. Onhan tämä outo sairaus, kun väillä on jopa jokunen päivä, että olo on ihan ok ja sitten oletkin seuraavana päivänä työkyvytön. Ei sitä sellainen ns. perusterve ymmärrä, että miten sä nyt noin kipee voit olla kun eilen olit ihan ok.

Mutta sitä väsymystä, unihäiriöitä ja voimattomuutta ym. Mistä minulle ainakin aiheutuu sitä, että unohtelen asioita enkä pysty keskittymään aina edes tv:n katseluun (saati sitten töihin!).

Kyllähän nämä ns. psyykkiset vaivatkin aiheuttavat vaikeuksia työelämässä. Vaikka ei mitään ns. fyysistä oliskaan. Ihan yhtä samaa ahdistusta varmaan.

H, kirjoitit "Olis muuten ihanaa jos olis sellainen vertaistukiryhmä meille masennuksen ja muitten mielten vaivojen kanssa painiville. Sais kuulla muitten tarinoita ja saada rohkaisua ja ymmärrystä itselleen." Ihan tosi. Tuollaista ryhmää minäkin olen kaivannut. Netistä olen etsinyt ja jonkun sopivan ryhmän löysinkin, mutta on täynnä.

No niin olin ymmärtänyt, että fibromyalgia on sairaus, johon ei kunnon hoitoa saa, eivät kai ihmiset siitä jatkuvasti valittaisi,
Turha minunkaan täälläkään siitä jankuttaa.
Mutta en ole ainoa, onpa nyt se tieto sitten.
Kun vain vielä me samaa sairastavat voisimme perustaa vaikka jonkin yhdistyksen, jotta olisi jotain ns. Joukkko voimaa, että voisi sitä kautta saada ihan konkreettista apua, ja lääkärikin haluaisivat perehtyä asiaan.
Tämä, omakin, palstoille kirjoittelu alkaa tuntua ihan hullun touhulta totta puhuen. Ihan kuin olisi joukko omituisia ihmisiä, jotka sitten ovat melkein keksineet koko sairauden, kun kerran lääkärit eivät ota sitä kuitenkaan vakavasti. Lieneekö tämäntapaistakaan olemassa? Ei varmaan, olisi se jo tullut jossain esiin.
Hyvä, jos joku aktiivinen tätä sairastava jaksaisi alkaa puuhata sellaista.
Vertaistuesta on sen verran kokemusta, että menin paikalliseen mt-kuntoutujien ryhmään tutustumaan, mutta siellä kaikki muut olivat jo eläkkeellä, ja tuohan muuttaa ongelmat, ei ainakaan työnhaku tai työelämä yleensä ole heille ongelma. Lisäksi useat heistä olivat selvästi niin syrjäytyneitä, että jopa yksinolo on minulle terveellisempää. Kuulostan ehkä tylyltä, mutta tuo ei ainakaan tee minusta terveempää.
Yleensä muutenkin nuo vertaistuet ovat minusta vähän kuin saattohoitoa, eli laitetaan ns. Liian vaikeat tapaukset keskenään puuhailemaan.

Moi!

Mun piti jo aikoja sitten kirjottaa tähän ketjuun mutta kun mitään ei saa aikaseks..
Olen 45v. nainen, masentunut ja sos.fobiasta kärsivä. Otin itse lopputilin 2½ vuotta
sitten vakiduunista kun en saanut enää rauhottavia enkä pystynyt enää töissä käymään.
Mua on kiusattu varmaan jokaisessa työpaikassa, johtuu varmaan siitä että musta näkyy
päällepäin pelokkuus, olen tosi hiljanen ja arka, hitaampi kun muut,sekä teoissa ja
järjenjuoksultani.
Miten mua sitten on kiusattu,hmm... leikitään ettei muisteta mun nimeä vaikka olin 4v.
samassa pienessä yrityksessä, revitään hihasta "tuu sä tänne, tarja tai taina vai mikä
sää oot", ei katsota päinkään kun jaetaan työtehtäviä,työkavereilta kuulin mitä mun piti
tehdä kun pomo ei suvainnu noteerata mua.
On keksitty törkeitä vitsejä musta (taaskin pomo) työkavereiden kuullen, annettu jollekkin
toiselle mun työpiste loman aikana "eti nyt joku paikka itelles", kahvitauolla myöskin
naurettu ja vittuiltu, kailotettu suureen ääneen mitä lukee sairaspoissaolotodistuksessa,
kaikkea on saanu kuulla: onko toi mykkä,kattokaa toi on ihan paniikissa...

Niin siis työkkäristä:
Muutama kk sain hengähtää ja sitten työnhakukurssille, 5 viikkoo palkatonta työtä ja
sain puolen vuoden määräaikasen paikan siitä firmasta. Sen jälkeen 2 kk "lomaa" ja
taas ilmaseks töihin. En tosin kestäny sitä kun kolme viikkoo ja hain sairaslomaa.
Nyt otan yhteyttä joka kuukausi työvoimatoimistoon ja pelkään iihan järjettömästi
koska mun täytyy taas lähtee kiusattavaks,noissa ed. paikoissakin sitä tapahtu.
Viime syksystä asti olen miettiny itsemurhaa, keväällä alotin Sepramin niin se on
helpottanu ettei jatkuvasti pyöri mielessä. Psykologilla oon käyny nyt muutaman kerran
ja annoin luvan että hän saa olla te-toimistoon yhteydessä.
Saa nähdä kuinka käy. Nyt lopetan tän sekavan lörpöttelyn.

Moi Kotihiiruli

Sun teksti oli surullista luettavaa. Mä en vaan jaksa tajuta sitä että AIKUISET ihmiset kiusaavat toisiaan ja vielä heikompiaan, en vaan tajua. Mua kiusattiin koulussa aikoinaan ja tiedän miltä tuntuu olla silmätikkuna. Aikuisena siitä mulla on pari kokemusta. Olin ottanut vakipaikan vastaan eräästä pienestä firmasta ja heti ekana päivänä pomo otti mut pihteihinsä..en tiedä mikä mussa aiheutti sen. Kyseinen ihminen puhui mulle töykeesti, kommentoi työtapojani ym. Kestin sitä neljä viikkoa ja hain saikkua ja otin loparit..ja karenssihan siitä tuli. Vieläkin ahdistaa kun muistelen kyseistä paikkaa. Ja nyt kun huomenna on työhaastattelu niin ne ahdistavat kokemukset oikein vyöryivät mieleen ja ne huutelee mun korvaan ettei musta oo mihinkään enkä saa tätä uutta työtä. Toi uus työ olis osa-aikaista ja itsenäistä joka sopii mulle. Nyt vaan jännitän sikana sitä haastattelua!! Vatsa on ihan ruikulla..kiva. Oon joutunut ottaa lisä lääkitystä tän takia.
Mä kans aloitin psykologilla käynnin, kolme kertaa olen käyny ja tuntuu että se pikkasen auttaa. Jos sille soitellaan työkästä niin annoin luvan kertoa musta.
Sikäli tää uus työ olin hyvä juttu koska ens tiistaina mulla on aika työkän jollekki neuvojalle niin olis iso ilo soittaa sille ja perua tapaaminen jos saisin tän uuden paikan. Sais vähän aikaa olla erossa kyseisestä laitoksesta.
Se mun psykologi sanoi että mun elämä menee hukkaan kun vaan murehdin edessä olevia asioita ja ymmärränhän mä sen ja yritän kovasti tehdä töitä että asenteeni muuttuu, mutta hiton vaikeeta se on ja työlästä.

Voimia sulle, ja koitetaan jotenkin pysyä kiinni elämässä..ehkä se joskus hymyilee meille.🙂

Hei kotihiiruli

Ikävää tuo kiusaaminen. Sinäkin varmasti teet työsi kunnolla. Sekin
että pomo mukana kiusaamisessa en ymmärrä. Pitemmän päälle tosi
rankkaa. Miten psykologi suhtautui asiaan? En osaa sinua neuvoa
mitä pitäisi tehdä. Itse olen koulukiusattu. Siitä jäi ikuiset arvet.
Itseluottamus meni. Olen jatkuvasti epävarma töissä teennkö asiat oikein..
Mulla työpaikalla yksi henkilo jatkuvasti kimpussa. Väheksyy mun ammattitaitoa.
Naljailee milloin mistäkin asiasta. Nyt olen ollut 2viikkoa sairaslomalla.
En jaksanut enää. Yöunet menneet. Jatkuva ahdisstus ja pelko päällä.
Loman aikanakin asiat pyörii mielessä. Työterveyhuolto ja pomot kuin myös pomot
tietää asiasta. Samoim työkaverit luulisin. En tiedä peitääkö omaa
epävarmuuttaan kiusaamisella vai mikä on syy. Mulla alkaa mitta täyttyä.
Olen ajatellut että alan sanoon suoraan mitä asioista ja hänestä ajattelen.
katsoa auttaako.

Oikein paljon voimia sinulle🙂👍. Toivon että saat vielä työpaikan missä sinua
ei kiusata🙂🌻Yritä jaksaa🙂👍