TYÖ HIERTÄÄ VÄLEJÄMME
Olemme keski-ikäinen pariskunta, yhteiseloa takanapäin viisi vuotta. Yksi yhteinen
lapsi ja molemmilla aikaisemmasta liitosta lapsia, osa aikuisia osa kouluikäisiä.
Koko suhteemme ajan on työ ollut miehelle kaikki kaikessa. Monista karikoista ollaan selvitty, mutta miehen nykyinen päivystysluonteinen työ tuottaa minulle suunnattomasti vaikeuksia. Olemme molemmat normaalisti päivätyössä, tämän lisäksi on miehellä joka toinen viikko ja joka kolmas viikonloppu ns. päivystys. Joka tarkoittaa sitä, että osa päivystyskeikoista on jo tiedossa ja osa tilauksista tulee puhelinsoittona. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joka toinen viikko on mies useampana iltana menossa päivystyskeikalla ja viikonloppuina useita työtunteja.
Päivystysaikana hän on siis koko ajan varautunut mahdolliseen keikkaan.
Miehen on myös vaikea päästä työstään irti normaaleina viikkoinakin. Joka päivä hän jaksaa jauhaa työasioistaan minulle tyyliin ”minä täydellinen, muut ei mitään”.
Lisäksi joka toinen viikonloppu meillä on miehen kouluikäiset lapset.
Tästä kaikesta on muodostunut noidankehä, jossa koen, että kaikki tapahtuu
miehen menojen mukaan, eikä minulle jää aikaa yhtään mihinkään mitä itse haluaisin tehdä. Siivoskelen ja teen kotitöitä ja olen lapsemme kanssa, koska pääosiltaan arjen pyöritys on kuitenkin minun harteillani. Mies on usein normaaleina viikkoina väsynyt ja apaattinen tai ärtyinen. Kun mies vaihtoi työpaikkaa tietoisena päivystyksistä, keskustelimme asiasta melko kiivaasti. En kuitenkaan voinut kieltäkään vaihdosta, koska mies oli kuitenkin jo polttamassa siltoja kovasti entiseen
työpaikkaansa.
Aika ajoin, kaikesta tästä olen itsekin väsynyt, varsinkin kun aina tasapainoiseen olotilaan olen tarvinnut omia harrastuksia ja tekemisiä, jota ennen lapsen syntymää ehti olla jo yli kymmennen vuotta (vanhemmat lapset aikuisia).
Asiasta ollaan keskusteltu useaan otteeseen, syy on vain minussa, koska miehellä ei ole sitä mitään vastaan että harrastan. Käytännön toteutus on tosin mahdotonta.
Oikeastaan ainut mitä harrastan on lenkkeily, eikä se riitä.
Vastentahtoisesti minusta on muodostunut ”kodin hengetär” johon minusta ei koskaan ole ollut.
Mistään asiasta mies ei kestä kritiikkiä, puolustuksenaan ettei hänkään kritisoi minua.
Se kyllä pitää paikkansa ettei normaali elämässä tee sitä, mutta riidellessä niitä
on sitten varattuna oikein kunnolla.
Mies on ns. hyvä mies, ei käy vieraissa, ei ryyppää, miksi siis valitan?
Kaikesta hyvyydestään huolimatta ei mies kykene järkevään keskusteluun riidan
sattuessa, vaan hyökkää mitä armottomin keinoin. Minun on vaikea hyväksyä
uhkauksia ja kiristyksiä ja epäoikeudenmukaisia huomautuksia, koska itse pyrin aina
asialliseen keskusteluun. Yleensä mies on kaikesta kaikkitietävä ja aina oikeassa.
Välillä tunnen oloni nujerretuksi ja liiskatuksi.
Yhteenvetona voisin todeta, että meillä menee kaikki hienosti niin kauan, kuin kaikki
toimii miehen ehdoilla, eikä minulla ole mitään sanomista mistään. Näin ei vain aina käy, aina en jaksa työntää omia tunteitani ja tarpeitani pois. Ja silloin alkaa täys rähinä.
Olen todennut suurimmaksi ongelmien aiheuttajaksi juuri miehen työn. Aikaa jää liian vähän meille ja meidän perheelle. Ja toisinaan kun sitten on sitä yhteistä aikaa olen jo niin väsynyt ja täynnä miehen työtä, että aika menee riitelyksi.
Nykyään miehen työstä puhuminen on jo melkein tabu, siitä ei saa puhua eikä valittaa
sehän on ”hänen työtään”. En vain jaksa käsittää kuka haluaa tehdä tuollaista työtä, jossa on noin paljon aikaa käytettävissä? Niin, siis mies viihtyy työssään ja minä olen väsynyt ja kyllästynyt elämään sen mukaan.
Hei Reetu,
Olen ollut itse samanlaisessa veneessä vuosikausia.
Vasta nyt olen herännyt. Minulta meni pari vuosikymmentä siihen, että olin "kodinhengetär" ja mies oli ainoa, joka oli jotain, koska hän kävi töissä. Hänen ei tarvinnut tehdä kotitöitä ja hänellä oli oikeus käydä harrastuksissa, koska kun työt loppuivat hänellä alkoi vapaa-aika.
Samalla tavoin minun mieheni "antoi luvan" minulle harrastaa, mutta ei mitenkään mahdollistanut asiaa. Jos yritin lähteä jonnekin, lapset itkivät lahkeessani. Kotityöt kaatuivat päälleni jos olin hetken pois. Sain siis lähteä, mutta mitenkään hän ei osallistunut sillä aikaa lasten hoitoon tai kotitöihin. Jouduin valitsemaan saivatko lapseni hoitoa, tuliko koti hoidettua vai harrastinko. 😟
Sitä jatkui niin kauan kuin annoin sen jatkua.
Sitten aloin itsekin harrastaa ja totuus paljastui: Minua oli tarkoituksella pidetty pallo jalassa kotona, koska hän olikin niin mustasukkainen. Mustasukkainen aivan kaikesta. Harrastuksista (myös lukemisesta), työstä, jopa siitä ajasta, jonka vietin kotona "laiskana", ajasta, jonka vietin naisystävieni kanssa, ja jopa nukkumisesta. Olinhan silloin poissa hänen käskyvaltansa alta ja tavoittamattomissa hänen tarpeidensa täyttämiseen.
Sitten lähdin, otin ja lähdin harrastamaan.🙂👍. Lapset olivat sen verran isoja, että pärjäsivät.
Alkuun oli vaikeaa, minun perääni soiteltiin tiheään tahtiin, tekstiviestejä tuli niin paljon, että suljin puhelimen. Hän vertasi kävelylenkkiäni ystävättären kanssa hänen kanssaan vietettyyn aikaan. 😝
Tunsin olevani vanki kotona ja hyväksikäytetty kotiapulainen. Minulla ei ollut mitään omaa ennen kuin otin sitä. Nyt sujuu jotenkin, vaikka hänellä on ollut vaikeaa olla tietämätön sijainnistani joka minuutti.
Mieti mitkä syyt aiheuttavat sen epätasa-arvon, joka nostaa hänet ja hänen työnsä tärkeimmäksi asiaksi suhteessanne. Työ on vain työtä. Parisuhteen pitää toimia. Molemmilla pitää olla tasapuolisesti vastuita ja oikeuksia. Elämässä pitää olla myös nautintoja yksin ja yhdessä. Kynnysmatoksi ei pidä heittäytyä.
En tiedä herättikö tämä sinussa mitään ajatuksia, eikä sinun kohdallasi kyse ole ehkä tästä lainkaan, mutta minulla oli näin. Nyt yritämme edelleen yhdessä, vaikka hän on joutunut kasvamaan ja tietysti minäkin olen. Jotenkin kaiken sen alistamisen ja vähättelyn jälkeen on ollut kuitenkin vaikeaa uskoa, että hän aidosti rakastaisi minua. Ja mitkä ovat olleet syyt mustasukkaisuuteen, en ole edes halunnut kuvitella. 😞
Terveisin Syyskaunosilmä
Tilannetta miettittyäni olen tullut siihen tulokseen, että mies on jonkin asteen työnarkomaani. Hän esim. sanoo, "hänen työstään on aina ollut riitaa". Tarkoittaen sitä, että kahdessa aikaisemmassa avioliitossa on ollut sama ongelma. No jos näin on, jos olisin hän, miettisin että olisiko siinä asenteessa työhön mahdollisesti löysäämisen varaa. Mutta ei, hän on ilman muuta oikeutettu työhönsä. Ja saan jopa kuulemma itse olla ylitöissä jos haluan😉. Pelkkä ajatuskin huvittaa, koska en todellakaan jaksaisi, koska kotona olisi kaikki kotityöt tekemättä. Lapsen kanssa hän sentään touhuaa kiitettävästi.
Mustasukkainen, eikä kontrolloiva mies ei ole. Eikä hän liioin koskaan valita eikä kritisoi minua mistään. Tämä tarkoittaa sitä, että sama pätee häneen ettei häntäkään saa kritisoida. Hänen pätee sanonta "älä herätä nukkuvaa karhua".
Itse en ole mikään nalkuttaja tyyppi ja useinmiten nielen siinä kohtaa kun tekisi mieli huutaa. Mies on monilapsisen perheen kuopus (kuten minäkin) ja puolustelee sillä
puolustautumistaktiikkaansa, joka on niin jyräävä, ettei toinen voi olla kuin hiljaa.
Jos hän sanoo, että musta on valkoinen, se on, koska HÄN sanoo niin. No keskusteleppa sitten tällaisen ihmisen kanssa rakentavasti.
Kieltämättä, on samanlainen tunne tullut joitakin kertoja, että mies haluaakin,
minun olevan ns. pallo jalassa kotona kiltisti. Tosin olen kotona viihtyvää tyyppiä, ja harrastukseni olisikin kotona kunhan niitä olisi aikaa tehdä. Toisaalta olen asennoitunut
siihen, että lapsi on vain hetken pieni ja ansaitsee kaiken huomioni. Mutta että
jaksaa, täytyisi olla jotain henkireikää. Lomien aikana tajuaa missä pyörityksessä sitä on ollut, mutta ei aikaakaan kun ollaan taas samassa tilanteessa.
Menimme viime kesänä naimisiin ja häiden järjestely aika, sekä loma häiden jälkeen
oli yhtä kuherruskuukautta. Kun alkoi työt, lomitti mies työkaveriaan siten, että oli neljä viikkoa putkeen päivät töissä ja illat päivystäjänä. Läheiset välit lopahti kuin lehmän häntä tuon neljän viikon aikana. Taidan olla siitä vieläkin katkera.
Tuon neljän viikon aikana mies oli "töissä" varmaan nukkuessaankin, ei ainakaan elänyt meidän maailmassamme.
Hei Reetu,
Työ on siis ilmeisen tärkeä miehellesi. Jostain syystä hän tuntee varmaan olevansa siellä kaikista tarpeellisin ja pätevin. Liittyisikö siis itsetunto-ongelmaan, jos ei koskaan myönnä olevansa väärässä?
Mene ja tiedä, parisuhdekurssi tulisi tarpeeseen nyt, kun vielä ei olla karikoilla.
Jos työ ajaa parisuhteen edelle jatkuvasti (satunnaisestihan tällaista on joskus pakko sietää), ero saattaa olla väistämätön, ellei ongelmaa tunnisteta ajoissa. Tai tunnusteta...
Tuossa on ylimääräisen suhteen mentävä aukko, se on se suurin vaara. Jossain vaiheessa sitä haetaan myötätuntoa sieltä mistä sitä saa. En tarkoita, että sinä tai miehesi olisitte nyt tietoisesti sitä tekemässä, mutta kovin usein siihen sitten ajaudutaan, kun paineet käyvät liian suuriksi. 🙄
Kissa pöydälle uudestaan. Vedä siitä korresta, joka on se oikea ja saa hänet miettimään, millä on kannatusta. Jos vaikenet pitkäänkin, astuu katkeruus peliin. Pidä siis puolesi.
Miettikää mikä on ratkaisu oman ajan saamiseen. Jos hän on jatkuvasti töissä, voisit varmaankin ottaa Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenhoitajan tai hieman kodinhoitoapua jostain. Silloin sinulle jäisi aikaa hoitaa itseäsi ja jaksamistasi. Siitä taas seuraa, että jaksat huomioida miestäsi. Ja positiivinen noidankehä on valmis 🙂👍
Toivon, että pääsette sopimuksiin, jotka tyydyttävät teitä molempia.
Terveisin Syyskaunosilmä
Kiitos syyskaunosilmä!
Tähän asti en oikein ole edes tajunnut, että mies olisi työnarkomaani. Mutta kun miettii tätä viittä vuotta on mies ollut sitä työpaikasta riippumatta. Edllisessä työpaikassaan (lapsen ollessa vauvaikäinen) miehellä oli paljon tärkeitä ( hänen sänontansa: että saa homman toimimaan) projekteja. Eli mies teki ylitöitä silloin.
Ongelma on juuri siinä, ettei mies myönnä mitään tällaista olevan. Vaikka suurin syy kaikkiin ongelmiin on tämä miehen työ. Kaikki omat ongelmani johtuu siitä. En tahdo sopeutua siihen, etten voi suunnitella yhtään mitään etukäteen tai jos suunnittelen
ne on tähdättävä siihen ettei mies päivystä tai ettei etälapset ole meillä.
Niin unohdin, onhan hänellä yksi rakentava vaihtoehto: "hän ottaa loparit" ja jää kotiin lapsen kanssa. Taloudellisesti tuo on huono vaihtoehto.
Alunperin ihastuin miehessäni siihen, että hän tuntui olevan pitkästä aikaa mies joka seisoo omilla jaloillaan ja oli asunut yksikseen välillä vuosiakin ja ollut vanhempien lastensa yksinhuoltaja. Jämäkkä, kunnollinen ja rehellinen. Nyt näyttää siltä, ettei olekaan muuta vaihtoehtoa miehissä kuin joku täysi raasu tai toinen äärilaita
besserwisser egoisti tyyppi joka on aina oikeassa.
Näiden vuosien aikana on usein tuntunut siltä, että aina tulee asioita jotka ovat paljon tärkeämpää kuin tämä meidän elämämme. Alkuvuodet väännettiin miehen exien kanssa kättä oikeudessa asti useita kertoja, silloinkaan ei kyetty keskittymään MEIHIN.
Voiskohan miehen käytös olla jonkinlaista pakoilua? Hän on tullut kahdessa aikaisemmassa liitossaan jätetyksi, lasten ollessa aivan pieniä. Voisko hän pakoilla "meitä", perhe-elämäämme, ajatellen, että se kuitenkin kohta otetaan pois.
Voihan olla niinkin, että aika tekee tehtävänsä tuohon työnarkomaniaan🙂
Me kun emme kumpikaan ole enää kovin nuoria ja olen jo huomannut miehessä
useaan otteeseen väsymyksen merkkejä. Toivonkin, että hän itse huomaa ettei jaksa
ja hakee muuta työtä. Mutta itse hänen täytyy saada se päätös tehdä.
Voisin kuvitella, että mies repisi pelihousunsa jos hommaisin jonkun ulkopuolisen
hoitamaan lasta. Saisin joko tuomion a) huono äiti b) antaisin epäluottamuslauseen
hänelle.
Nythän on niin, että aikaisemmassa elämässä kun alkoi suhde hiertää, etsin uuden miehen ja sillä selvä🙂. Tämän toimintamallin olen haudannut syvälle. Mies ei tätä toimintamallia olekaan käyttänyt, vaan hänen exänsä.
Nyt otan päivän kerrallaan, annan ajan kulua. Tällä hetkellä työstään valittaminen on kuin punainen vaate, mutta kun tilanne rauhoittuu nostetaan kissa taas pöydälle.
Tähän astiset hyvätkin keskustelut ja suunnitelmat (minun omasta ajasta) on jääneet toteutumatta.