Tiedän, että tämä on vain ”turhaa napinaa” toisten oikeiden ongelmien joukossa. En vain tiennyt mihin kirjoittaisin, kun päiväkirjatkin on jo tullut toistamiseen täyteen.

On asioita joista voi syyttää vain itseään, ja ehkä tämän kirjoittamisen kautta opin ymmärtämään miten asiani oikeasti ovat ja jaksaisin vielä kerran ottaa itseäni niskasta kiinni.

Tämä on minun tarinani, varoittava tarina nuorille aikuisille, joilla ei rahaa ole heitellä kuin roskaa, mutta sitäkin enemmän houkutuksia joille ei vain osaa sanoa ei.

Olen 24-vuotias nuori nainen, jolla on suuria vaikeuksia, pääasiassa vaikeudet ovat raha-asioita.
En ole koskaan ollut hyvä käyttämään rahaa, siinä mielessä että en sitä todellakaan osaa säästää, tai käyttää hirveän paljon ”järkeviin” asioihin, kuten kalusteisiin etc..
On huomattavasti paljon hauskempaa lähteä ystäväporukan kanssa syömään ja viettämään iltaa yökerhoon, kuin ostaa vaikkapa pöytä, mistä pitkällä tähtäimellä olisi enemmän iloa kuin seuraavan päivän krapula-tilasta. Mutta eihän sitä silloin pahemmin tule ajatelleeksi.
En myöskään kehtaa sanoa että minulla ei ole varaa lähteä, en tiedä miksi, mutta häpeän ”köyhyyttäni” vaikka he ovatkin ystäviäni, ja lisäksi minulla oli (ehkä ripaus vieläkin..) ongelma alkoholinkäytön kanssa. Aloitin tosin vasta 18-vuotiaana juomisen, mutta siitä asti on korkki ollut auki.
En juo päivisin, vaan se on lähinnä sosiaalisissa tilanteisssa, mutta silloinkin liikaa. Viinan kautta pääsen eroon todellisuuden ahdistuksista.. Mikä ei ole hyvä juttu, mutta voimat alkavat olla jo niin loppu että en muutakaan tiedä..

En osaa edes sanoa, että alkoiko tämä hurja ala-mäki muutama vuosi sitten silloisen alkoholisoituneen narsistisen poika-ystäväni raiskauksesta ja siitä, miten hän sai minut uskomaan että en ole edes ihminen, että minulla ei olisi mitään muuta arvoa kuin ottaa turpaan ja tehdä ruokaa kun hän on humalassa. En ymmärrä miten jaksoin jokaisen päivän, mutta oli meillä hyviäkin hetkiä. Tosin liian vähän. Kävimme paljon ulkona, ja joimme ”ämpärikaupalla”, mitä en ollut koskaan ennen tehnyt. Masennuin mutta yritin jaksaa käydä silti koulussa.. siellä olin kuin elävä kuollut, läsnä mutta ei henkisesti. Tätä kesti vuoden, jonka jälkeen seisoin sillalla ja olin valmis tappamaan itseni, koska en ollut mitään.. Minulla ei ollut ihmisarvoa.
Seisoin monta tuntia kaiteella, en tiedä edes kuinka kauan.. muistan että satoi kaatamalla, ja kuten joskus sanotaan, elämä vilisee filminlailla silmieni edessä.. niin se meni silloinkin, ja pysähtyi vanhempieni ja ystävieni kohdalla, ja sen, että mitä kaikkea olen saavuttanut ja kokenut, enkä ole silti ikinä luovuttanut.

Seuraavana päivänä soitin koulupsykologille ja kävin hänen luonaan vuoden verran. Hän sai minut jälleen jaloilleen, erosin silloisestani ja elämä näytti valoisammalta kun oli kesä ja sain uusia ystäviä, tosin alkoholi liittyi kuvaan entistä varmemmin.. Jokaisella kerralla, vedin aivan päädyt. Perheessäni ei ole koskaan käytetty alkoholia saunakaljaa enempää, ellei sitten äitini ja isäpuoleni ole lähteneet ulos tanssimaan.
Join paljon, ja aloin käymään ulkona viikollakin.

Sitten taas kaikki muuttui kun aloin seurustelemaan.. Poika asui 30km päästä keskustan kuppiloista, ja juomiseni vähentyi paljon.
Sama tarina jatkuu, kun erosimme, join päivittäin.

Tätä samaa rataa on nyt jatkunut vuosia.. Alan seurustelemaan, ja eron tullessa turvaudun viinaan. Muutaman suhteenkin olen jo tällä onnistunut pilaamaan, ja se tuntuu niin väärältä.. mutta tavallaan myös siltä että en voi sille mitään. Olen ravintola-työntekijä ja koitan tällä tittelillä uskotella että minulla olisi mukamas jokin oikeus juoda enemmän kuin perus suomalainen työtä tekevä ihminen.

No sattuipa niin että monen monen vuoden arastelun jälkeen tulin kaapista. Kävipä sitten niin että tapasin ihanan tytön pari kesää takaperin.. ja kuten ne kaikki muutkin, jokin tuli väliin ja erosimme. Aloin ottamaan pieniä pikavippejä joista myöhemmin siirryin isompiin, ja niiden jälkeen satojen eurojen vippeihin, kun omat palkkatulot eivät enää riittäneet elämän tyyliini.. Samoin kävi kun vein tyttöjä treffeille, otin aina pika-vippejä ja vein heidät hienoimpiin ravintoloihin syömään ja yökerhoihin sen jälkeen ihan aina tyylillä ”Minä maksan” koska minä olin heidät ulos pyytänytkin. Ja tähän kategoriaan liittyi myös frendit, joita tuli koko ajan lisää kun tajusivat että baarissa on joku tyhmä aasi joka maksaa kaiken. 18hengelle + itselle tarjoaminen harva se yö tulee hemmetin kalliiksi. Mutta se oli suosion hinta, ja sen olin valmis maksamaan, koska olin kuitenkin ollut 10-vuotta elämästäni koulukiusattu. Kiusattu, mutta ei silti koskaan vapaa-ajalla yksin. Se tuntui hyvältä kun sai paljon ”frendejä”, toiset olivat pelkkiä verenimiöitä, toiset vieläkin vierellä.
Näillä mimmeillä ei ole vieläkään harmainta hajua asiasta, että tyttö joka maksoi kaiken aina koti-ovelta koti-ovelle, ei ollut oikeasti niin hyvä tuloinen kuin voisi luulla.

Olihan se hauskaa kun oli rahaa millä mällätä, taka-raivossa kuitenkin tiesin sen että se oli vain lainaa, mutta en antanut sen häiritä, koska olen loistava valehtelija, itselleni. Kuvittelin että pystyisin maksamaan kaiken pois tulevista palkoista.
Niin varmasti olisinkin voinut.. mutta sitten kävi pienen erehtymisen jälkeen niin että sain potkut silloisesta työstäni. Ja kysymyksessä oli yksi ainoa myöhästyminen, ja koe-aika mennyt kauan aikaa sitten. Kyllä, laiton pois potkinta, mutta millä todistat kun työtodistuksen tekemistä oltiin odoteltu jo vuosi, eikä muillakaan työkavereilla sitä ollut. Omaa tyhmyyttä ja pomon laiskuutta.

Siitä se sitten lähti. Olin työtön, veloissa, ihastunut ja rakastunut vuoron perään, ja alkoholista riippuvainen. Vuokran ja osan laskuista sain maksettua, mutta siihen se sitten jäi. Keskustassa asumisessa on paljon hyvää, mutta myös paljon huonoa. Houkutus lähteä ulos on aivan liian suuri.. 10min niin olet kaupungin suurimmassa bilemestassa. Ja varsinkin kun ”kaikki on menossa”.

Näin nopeasti laskettuna minulla on pelkistä pikavipeistä velkaa noin 10 000. Jos se riittää.

Vuosi sitten aloin taas seurustella ja luulin että tämä on Se Oikea. Kaikki näyttikin siltä. Tulevaisuuden suunnitelmat kaikki sormuksista taloon ja lapsiin oli valmiina. Ja tarviiko tätä edes sanoa.. kyllä vain, erosin toistamiseen.

Siitä lähtien on ala-mäki alkanut mennä jyrkemmäksi.. Nykyinen tilanne on sitä, että en pysty enää maksamaan laskuja. Ai maksusuunnitelma? Tehty monien firmojen kanssa, mutta varallisuus ei silti riitä. Laskut tungen laatikkoon että niitä ei tarvitse nähdä. Ei tämä helpota tilannetta ollenkaan, sen tiedän jo. Voimani alkavat olemaan aivan loppu, harva voi oikeasti ymmärtää paljon kilometrinpituiset laskukasat voivat stressata. Kuten jotkut ystäväni minulle vieläkin hokevat ”Elä tänään, maksa huomenna”. On niin helppoa ajatella niin. Luottotiedot ovat vielä säilyneet, ihme ja kumma, mutta tälläkin hetkellä on oikeudessa menossa pikavippiperintä, joten se niistä, en kykene maksamaan.

Olisipa tämä ainoa huoleni, olen sählännyt epähuomiossa vielä kela-asiani päin mettiä, joten siitäkin lisää infoa odotellessa.

Syy paljolle juomiselleni on varmaankin se, että toisinaan tuntuu että tämän todella todella pienen yksiön seinät kaatuu päälle. Täällä tuskin mahtuu edes kääntymään, mutta minkäs teet, ei ole varaa isompaan.

Tämä on nyt tällaista ”turhaa lässytystä”, mutta toivon että jos tätä ikinä ketään lukee, niin ottaisi opikseen, tai edes sen verran että älä ota lainaa, älä varsinkaan pikavippejä. Se on velkahelvetti ja ikuinen sellainen. Takuusäätiöstä ei ole tässä kohden apua, eikä pankista, vanhemmista puhumattakaan (heille en aio kertoa, vaikka maailmani romuttuisi, itse olen oman henkisen helvettini järjestänyt, heitä en aio vaivata tällä asialla).

Olen päättänyt uudenvuoden lupaukseni, ja se on että en siirrä asioita enää huomiselle (tuntui hassun helpolta siirtää sitä siihen päivään saakka..) ja otan itseäni niskasta kiinni. Velkaa on paljon, ja vaikka sen pois maksaminen tuntuisi ikuisuudelta, se loppuu joskus. Kai. (ei tunnu hirveän helpottavalta vielä tässä vaiheessa.. 😀 )

Kylläpä helpotti saada kaikki ulos.

Mutta luulen, että jos jotakin oikeasti haluaa, siihen pystyy.. en odota että joku tulisi nostamaan minut ylös maasta, mutta tukea yritän pyytää ystäviltäni, ja olen näin monesti tehnytkin, tosin mielessäni, koska en vain voi niellä sitä, että pyydän apua siksi, että olen heikko. Mutta olisiko vahvuutta pyytää apua juuri sen takia koska on heikko? Että uskaltaa? Rahallisesti en voi eikä olekkaan mahdollista saada apua, ja omien ongelmien pyörittäminen puhelimessa tuntuu loputtoman tylsältä. Kirjoittamisesta saan jollain tasolla voimaa.. Ongelmani ovat ikäänkuin ”suoraan edessäni”, ja siitä on helpompi lähteä niitä purkamaan.

Hyvät ihmiset, eläkää nätisti, tukekaa toisianne ja muistakaa kertoa että välitätte. Se on pieni sana, mutta merkitsee aivan suunnattoman paljon.

– Nancy