Olen siirtynyt uuteen vaiheeseen. Kaikkien kokemieni menetysten jälkeen tuntuu, että on vaikeaa ylläpitää uskoa, toivoa ja rakkautta… Enää ei ahdista enkä ajattele itsemurhaa päivittäin, mutta en toisaalta oikein jaksa enää innostuakaan mistään. Teen kyllä asioita, välillä suorastaan pakonomaisesti, mutta ilo puuttuu.
En oikein ole ylläpitänyt ihmissuhteitakaan enää, paria tärkeintä lukuun ottamatta. Haluaisin uuden suhteen, jonkunlaisen suhteen, mutta deittimarkkinoille astuminen tuntuu kovin haastavalta. En ole vielä päässyt edellisestäkään eroon, vaan rakastan yhä miestä, joka torjui ja särki minut.
Olen tyyni ja rauhallinen, mutta sisälläni ei oikein mikään liiku. Ilmeisesti pidättelen vielä ahdistusta. En uskalla yhtään hellittää sisäistä liekaani, koska minulla ei ole ketään, johon turvautua, ja jos kaadun maahan, jään siihen. Testamentinkin olen jo tehnyt. Pitää varautua kuolemaan, joka kuitenkin on kaukana… tai siis sen pitäisi olla.
Onko tämä jonkunlainen moratorio, jossa kypsyy odotuksen tilassa jotain uutta? Vai alkava depressio… Terapia on käynnissä, mutta se on kallista ja siis myös epäsäännöllistä.
Syksy on vasta alkamassa ja itkettävän pimeät illat edessä. Kuinka tämän kestää ilman ystävää, jonka syliin käpertyä, ilman toivoa paremmasta? Terapeutti neuvoi odottamaan eikä ryntämään suin päin uuteen suhteeseen. Se voikin olla viisasta. En ehkä kestäisi enää uutta pettymystä.
Televisiosta tulee hauskoja sarjoja. Katselen niitä ja ompelen samalla. Ehkä täällä on muitakin, jotka lohduttautuvat romantiikalla, kun tosielämä on niin karua -?
repukka kirjoitti 1.9.2011 13:42
Oli vain yksin pimeässä ja tuntui pahalta. En haluaisi näyttää niitä, koska en koe terapiassa olevani turvassa. En luota terapaeuttiini niin paljon, että uskaltaisin. ...
Sylin kaipuu tuntuu fyysisenä kipuna ja aivan mielettömänä suruna. En vain tiedä, miten sitä kipua voisi hoitaa. Miten pystyisin vahvistumaan ja toipumaan? ...
Pitkälti yli kolme vuotta kerran viikossa mennyt terapiaa, ja ensimmäisen kerran kokonaisvaltainen turvallisuuden tunne. Se on samalla tunne kuin olisi turvallisessa sylissä, vaikkei konkreettisesti olekaan. Elikkä eläkää toivossa... Ei nämä hommat kai kädenkäänteessä käy.
Voin vaan yhtyä Desperin sanoihin.
Kauan kestää työstää asioita.
Ja mieleen toisinaan avautuu surematonta surua ja sisään koteloitunutta kipua.
Se on hyväkin, että vuosien myötä vähitellen vasta surut ja sirut sielusta saa sulaa pois.
Terapian jälkeenkin mieli välillä velloutuu koettujen kokemuksien sokkeloissa, mutta niihin on saanut jonkunlaisen otteen eikä siksi mene enää jalat alta.
Terapia auttaa käsittämään mistä on tullut, ja mistä on ihmisenä tehty.
Niin minä sen koin.
Minä en vielä ole päässyt tyhjyydestäni, joka kuitenkin on pikku hiljaa alkanut avautua ottamaan vastaan mitä elämä antaa.
Epäily ja varuillaanolo ei lakkaa kai koskaan, mutta niiden kanssa oppinee elämään.
Joo hidas prosessihan tämä on, mutta yritän ajatella, että kohti paranemista tässä mennään. Eri asia sitten on, miten paraneminen määritellään. Milloin olen parantunut? Mitä tarkoittaa olla parantunut? Voiko masennuksesta edes parantua vai onko parantuminen vain sitä, että oppii elämään masennuksen kanssa yhdessä?