Etsijä kirjoitti 22.8.2011 17:7

Olen siirtynyt uuteen vaiheeseen. Kaikkien kokemieni menetysten jälkeen tuntuu, että on vaikeaa ylläpitää uskoa, toivoa ja rakkautta... Enää ei ahdista enkä ajattele itsemurhaa päivittäin, mutta en toisaalta oikein jaksa enää innostuakaan mistään. Teen kyllä asioita, välillä suorastaan pakonomaisesti, mutta ilo puuttuu.

En oikein ole ylläpitänyt ihmissuhteitakaan enää, paria tärkeintä lukuun ottamatta. Haluaisin uuden suhteen, jonkunlaisen suhteen, mutta deittimarkkinoille astuminen tuntuu kovin haastavalta. En ole vielä päässyt edellisestäkään eroon, vaan rakastan yhä miestä, joka torjui ja särki minut.

Olen tyyni ja rauhallinen, mutta sisälläni ei oikein mikään liiku. Ilmeisesti pidättelen vielä ahdistusta. En uskalla yhtään hellittää sisäistä liekaani, koska minulla ei ole ketään, johon turvautua, ja jos kaadun maahan, jään siihen. Testamentinkin olen jo tehnyt. Pitää varautua kuolemaan, joka kuitenkin on kaukana... tai siis sen pitäisi olla.

Onko tämä jonkunlainen moratorio, jossa kypsyy odotuksen tilassa jotain uutta? Vai alkava depressio... Terapia on käynnissä, mutta se on kallista ja siis myös epäsäännöllistä.

Syksy on vasta alkamassa ja itkettävän pimeät illat edessä. Kuinka tämän kestää ilman ystävää, jonka syliin käpertyä, ilman toivoa paremmasta? Terapeutti neuvoi odottamaan eikä ryntämään suin päin uuteen suhteeseen. Se voikin olla viisasta. En ehkä kestäisi enää uutta pettymystä.

Televisiosta tulee hauskoja sarjoja. Katselen niitä ja ompelen samalla. Ehkä täällä on muitakin, jotka lohduttautuvat romantiikalla, kun tosielämä on niin karua -?

Olen jo aivan kypsä unten maille, mutta kirjoitit niin kutkuttavasti Etsijä, että muutaman sanasen laitan.

Oletko perehtynyt koskaan NLP - neuro linguistic programmingiin?
Eli mielikuvatyöskentelyyn.
Itse olen saavuttanut jonkinlaisen sisäisen tyyneyden tämän vuoden aikana.
Viestiketjussa jolla aloitin täällä tukinetissä pohdin naisnaisnäkökulmaa elämässä.
Silloin terapia(insestin osalta) oli vielä edessä.
Kävi niin kuin eräs pohti sen aloittamani ketjun eräässä viimeisimmässä viestissä.
Trauman käsittely avasi ymmärrystäni niin, että tiedostin avioeron jälkeen etsiväni sitä syliä jota ei lapsena ollut.
Kuvittelin olevani lesbo.
Käytäntö on kuitenkin osoittanut aivan toisin.
Enää minulla ei ole samanlaista sylin etsinnän tarvetta kun olen löytänyt itsestäni itseni.
Sylin kaipuu on yhä olemassa, mutta se on vaan haipuva toive.
Pettymykset ihmissuhteissa ovat olleet siksi raskaita, että olen päättänyt lakata kiusaamasta itseäni sylin etsimisellä.
Elämä on ollut rikas.
Tyydyn tähän ihmistuntemukseen jota elämä on ihmisineen minulle avannut.
Jos syli ilmaantuisi elämään se olisi miehen.

Ja takaisin varsinaiseen asiaan.
Mielikuvissa löytyy syli, joka on sinulle sopiva.
Ajattele itsesi menemään siihen aina kun sinulla on se sylin tarve.
Sulje silmäsi ja avaudu tuntemuksille, joita ihoosi on piirtynyt niistä aiemmin kokemistasi sylikokemuksista.
Palauta joku tuoksu, jota kuvittelet niin että tunnet sen tuoksun mielesi sieraimissa.
Makustele niitä tunnemuistoja joita sinussa on.
Sytytä kynttilä mielesi sylikokemukselle.
Tee tila huoneessasi sille tuntemukselle.
Ota siihen aikaa.
Koko keholla.
Mielellä on valtava voima, kun sitä harjaannuttaa ja ruokkii hyvillä aistimuksilla.

Tuo tyhjyyden tunne on aika tuttua, kun on kuin turrana eikä mikään innosta.
Se kait kuuluu ihmisenä olemiseen, surutyöhön kun menettää tärkeän ihmisen, menettää luottamuksen ihmiseen jota piti tärkeänä tai muutoin elämässä on kuin suvantovaihe.
Muistan, kun ahdisti yksinäisyys, eikä uskaltanut kuitenkaan vielä luottaa kehenkään. Mutta menin kirkkoon yms. paikkoihin ja hain turvallista "syliä" jostain muusta kuin ihmisistä. Jostain ylimaallisesta rakkaudesta, hyvästä joka henkisesti otti minusta kiinni silloin kun minulla oli paha olo, enkä oikein hallinnut tekojani.
Olin jo niin monta kertaa luottanut vääriin ihmisiin, etten enää uskaltanut luottaa, päästää oikeasti lähelle ketään.
Mutta kun löysin sen henkisen turvan niin en enää ollut yksin, eikä tarvinnut pakonomaisesti haluta syliä ihmisiltä, koska silloin on herkimmillään sortumaan hyväksikäyttäjiin, eikä se tarkoita vain seurustelua tms, vaan ystävätkin voivat käyttää hyväkseen auttamalla "raukkaparkaa" ja saavat silloin henkisen yliotteen, joka ei ajan myötä tunnu hyvältä.

Kiitoksia viesteistä, rakkaat ystävät ja kohtalotoverit. Elämä ei ole kenelläkään helppoa. Minäkin käyn mielelläni kirkossa ja arvostan henkistä ja hengellistä elämää. Tässä nyt vain on minun kohdallani sellainen vaikeus, että exäni on myös syvästi uskonnollinen ja olemme tutustuneetkin niissä kuvioissa. Eli minusta tuntuu, että hän on yrittänyt syyllistää minua siitä, että olen normaali ihminen, jolla on seksuaaliset halut ja toiveet. Hän itse taitaa olla impotentti ja se kuulemma sopii, hän ei haluakaan "eläimellisesti heittäytyä toisen päälle" niin kuin hän kerran sanoi. Hänestä seksi kuuluu vain avioliiittoon eikä hän ole halunnut mennä kenenkään kanssa naimisiin.

Minä olen elänyt selibaatissa vuosikausia ja kun pääsimme lähikontaktiin, kiihotuin valtavasti. Lopulta se muuttui pistäväksi kivuksi enkä päässyt edes kävelemään kunnolla. Ilmeisesti tämäkin olisi pitänyt vain kestää ja niellä, koska kun kerroin hänelle, miltä minusta tuntui, hän ikään kuin vetäytyi kuoreensa eikä uskaltanut enää ottaa mitään riskiä. Sama tilanne toistui monta, monta kertaa eri variaatioina. Minua loukkasivat syvästi hänen puheensa. Keskustelimme mm. aiheesta, voiko miestä raiskata. Koko tilanne oli aivan nurinkurinen.

Sain kuulla niin paljon kauniita sanoja "henkisyydestä", että aloin jossain vaiheessa vihata koko käsitettä. Edes filosofisella tasolla en näe niin suurta kuilua henkisen ja fyysisen välillä. Minulle juuri tämä henkilö oli persoonallisuutena niin kiehtova, luova ja inspiroiva, että se sytytti myös tämän fyysisen tulen.

Yleisemmällä tasolla ajattelen, että maailmankaikkeus ilmenee värähtelyinä, ja aine on hitaampaa värähtelyä kuin se fyysisin silmin näkymätön todellisuus, jossa on myös eri tasoja. Keskustelimme paljon näistä asioista. Nyt ei ole enää ketään näköpiirissä, joka haluaisi käydä filosofisia keskusteluja...Myös taiteellisella tasolla kohtasimme toisemme. Hän inspiroi minua kirjoittamaan lukemattomia runoja. Niitä ei enää synny. Olen aika tukossa.

Tuntuu mahdottomalta, että enää tässä elämässä ehtisin löytää toisen tuollaisen sukulaissielun. Arkisia rutiinejakin pyörittää paljn iloisempana, jos ajatus voi nousta niiden yläpuolelle ja pohtia todella suuria kysymyksiä, kuten maailmankaikkeuden olemusta, ihmisen tehtävää ja elämän tarkoitusta.

Joo, yritän kyllä hyväillä itseäni niin henkisesti kuin fyysisestikin ja olla oma kynttiläni. Sitähän tässä on yritetty vuosikausia. Tapaan työssäni paljon ihmisiä, mutta vain pinnallisella tasolla. Yritän kuitenkin olla kaikille ystävällinen.

Se mielikuvatekniikka on varmasti oikein hyödyllinen. Lupaan kokeilla sitä.

Tyhjyyden tunne on voitettavissa. Toisaalta, tyhjyys ei ole aina vain kielteinen asia. Mieli täytyy varmasti välillä tyhjentääkin, jotta se voisi täyttyä uudella. Me elämme ärsykkeiden valtavirrassa ja liioista virikkeistäkin voi voida pahoin. Oma mielen rauha on todella keskeinen ja edellytys sille, että voimme saavuttaa paljon elämässämme.

"Kiittäkää joka tilassa", sanotaan Raamatussa. Se on paljon vaadittu. Mutta ehkäpä juuri se on tärkeintä, mitä meidän tulee tehdä.

Jestas, että olette viisaita ihmisiä. Tunnen alemmutta ja olevani ihan tyhmä (vaikka monet väittävätkin toisin). Uskaltaudun silti kertomaan omista ajatuksistani.

Tuo tyhjyyden tunne on minullekin tuttua. Tiedän, että minua kohdeltiin lapsuudessa kaltoin (sekä psyykkistä että fyysistä väkivaltaa), enkä muista koskaan istuneeni esim. äitini sylissä. Tiedän, että varhaisessa vuorovaikutuksessa on minunkin kohdallani ollut vakavia puutteita. Tunnen myös sisimmässäni sylin ja turvan ja hyväksytyksi tulemisen vakavat puutteet. Koen myös syvää surua tuosta. En oikein tiedä, miten tässä asiassa pääsisi eteenpäin. Oppisi hyväksymään tilanteen ja menisi elämässä eteenpäin. Jotenkin olen aiemmin ajatellut, että toipuakseen tarvitsisi korvaavia kokemuksia, mutta olisiko sittenkin mahdollista selvitä näistä traumoista ilman niitä? NLP kiinnostaa minua, mutta jotenkin olen itseni kohdalla hyvin skeptinen sen tehon suhteen. Minulle on opetettu useitakin erilaisia positiivisuuden ja itseni hyväksymisen tekniikoita, mutta syvällä sisimmässäni en usko, että ne voisivat minua auttaa. Tuntuu niin valheelliselta ja petolliselta yrittää ajatella itsestään positiivisesti. Tai että minullakin olisi toivoa. Tai että olisin edes elämän arvoinen. Tiedän, että tämä ankaruus ja henkinen väkivaltaisuus itseäni kohtaan on lapsuudessa opittua ja tiedän, että on periaatteessa mahdollista ajatella ja kokea myös toisin, mutta en oikeasti usko, että se olisi minun kohdallani mahdollista. Tiedän, että jokainen ihminen on arvokas, mutta en katso kuitenkaan itse olevani arvokas.

repukka kirjoitti 23.8.2011 12:51

Jestas, että olette viisaita ihmisiä. Tunnen alemmutta ja olevani ihan tyhmä (vaikka monet väittävätkin toisin). Uskaltaudun silti kertomaan omista ajatuksistani.

Tuo tyhjyyden tunne on minullekin tuttua. Tiedän, että minua kohdeltiin lapsuudessa kaltoin (sekä psyykkistä että fyysistä väkivaltaa), enkä muista koskaan istuneeni esim. äitini sylissä. Tiedän, että varhaisessa vuorovaikutuksessa on minunkin kohdallani ollut vakavia puutteita. Tunnen myös sisimmässäni sylin ja turvan ja hyväksytyksi tulemisen vakavat puutteet. Koen myös syvää surua tuosta. En oikein tiedä, miten tässä asiassa pääsisi eteenpäin. Oppisi hyväksymään tilanteen ja menisi elämässä eteenpäin. Jotenkin olen aiemmin ajatellut, että toipuakseen tarvitsisi korvaavia kokemuksia, mutta olisiko sittenkin mahdollista selvitä näistä traumoista ilman niitä? NLP kiinnostaa minua, mutta jotenkin olen itseni kohdalla hyvin skeptinen sen tehon suhteen. Minulle on opetettu useitakin erilaisia positiivisuuden ja itseni hyväksymisen tekniikoita, mutta syvällä sisimmässäni en usko, että ne voisivat minua auttaa. Tuntuu niin valheelliselta ja petolliselta yrittää ajatella itsestään positiivisesti. Tai että minullakin olisi toivoa. Tai että olisin edes elämän arvoinen. Tiedän, että tämä ankaruus ja henkinen väkivaltaisuus itseäni kohtaan on lapsuudessa opittua ja tiedän, että on periaatteessa mahdollista ajatella ja kokea myös toisin, mutta en oikeasti usko, että se olisi minun kohdallani mahdollista. Tiedän, että jokainen ihminen on arvokas, mutta en katso kuitenkaan itse olevani arvokas.

Taas on olotila että olen aika 'tillin-tallin', kypsä unia kohti.
Tämä on kuitenkin jotenkin niin mielenkiintoinen aihe, ja tapa esim. sinä Repukka jolla kuvaat omaa oloasi, siinä on niin monen kohdalla yhtymäkohtia, ilmaiset niin tutusti asiaa ja sitä kuinka koet oman olosi liittyen tähän aiheeseen.

Tuo kokemus arvosta, siitä että joku arvostaa sellaisena kuin on, jos sitä ei ole saanut kokea, sitä on vaikea itse luoda, sitä kokemusta. Siinä on niin iso tekijä sillä että tulee toisen taholta huomioiduksi, hyväksytyksi, jollain lailla sellaisenaan vastaanotetuksi.

On varmaan totta tuo mitä sanot, että "Minulle on opetettu useitakin erilaisia positiivisuuden ja itseni hyväksymisen tekniikoita, mutta syvällä sisimmässäni en usko, että ne voisivat minua auttaa." Kun puet sen noin, kuin tekniseksi suoritukseksi tai suoriutumiseksi, niin totta, että vaikea sitä kautta saada sitä kokemusta.

En tiedä kuinka kuvaisin sitä mitä koetan sanoa.

Tekniikka on vain väline.
Se on kuin silta sille että saisi kokea.
Et saa kokea kun sinussa on sisällä este sille että saisit kokea sen 'tekniikan'('tavan')('mahdollisuuden') toimivan myös sinun elämässäsi.
Haluatko antaa pois itsestä sen esteen?
Työnnä se vaikka kiroillen sinusta ulommas ja raivaa itsessä ITSElle tilaa olla se joka SAA kokea.
Koeta haarukoida mikä hitto se sinussa on mikä pitää sinua osattomana jotenkin elämästä?

Eli astu sisään siihen tekniikan avaamaan tilaan. Koe se vaan kuin siltana jolle astut.
Jos esim. olet joskus ollut patikoimassa joskus pitkospuilla jollain suomaastossa jossa puron yli on silta, tai vaikka kosken yli - se kuvaisi ehkä paremmin.
Alla kuohuaisi koski ja joudut ottamaan kaiteeista kiinni ja pohtimaan jatkatko matkaa vai käännytkö takaisin ja kuljet jo kuljetun matkan mikä voi olla paljon pidempi kuin sillan tuolla puolen jäljellä oleva patikointi.
Joudut arvioimaan, mitä sitten jos silta romahtaisi.
Jos tipahtaisit kuohuihin.
Mistä kaikesta silloin luopuisit, mikä elämässäsi on ollut niin tärkeää, mitä menettäisit?
Mikä sinua on pitänyt elämässä, mitkä olleet sinun elämäsi kannatinpalkkeja - mitä et tahtoisi missään nimessä menettää - minkä takia pohtisit vielä pidempään mennäkö yli vai jäädäkö sen sillan alkupäähän?
Ja kuka SINÄ olet joka tämän haastavan sillan luo olet elämässä kulkeutunut?
Mistä sinut on tehty?

Tässä kohdin ainakin itsellä mielessä kelautuisi oman taustan ihmiset jotka merkinneet jotakin elämän jossain vaiheessa kenties enemmänkin.
Ja ne kohdat joissa ei haluaisi pysähtyä.
Mikä minua pitää tässä jumissa? Miksi olen kuin turta sille hyvälle jota näen ympärilläni?
Miksi se ei jotenkin kosketa minua?
Enkö ole ihminen?
Eikö minulla ole oikeutta samaan elämisen rohkeuteen jota toisissa kanssakulkijoissa näen olevan?

Jotenkin vaan jos voi mennä kuin tekniikan s i s ä ä n , ei välittää siitä että se on tapa ja tekniikka vaan kiinnittäen huomion siihen että se irrottaa sinua jumiutuneesta olosta kohti vielä tuntematonta.

Onko minussa joku katkeruuden juuri joka sitoo sen voiman jota janoan ja joka minuun on kuin varastoituneena?

Kaikki se muutosvastarinta joka meissä ihmsissä on, on lujan takana pois työstää.

Se on havaiten tiedostamista, erittelyä mitä koet että sinussa estää, miksi koet ettet voi kokea, ...

Valheellista ja petollista on valhe ja petos.
Riisu itseä miettien mikä on oikeasti totta elämäsi asioista.
Luulo ei ole tiedon väärti, tarkista mitä luulet itsestä, sinuun liittyen, eikö kukaan todellakaan koskaan missään mitenkään ole osoittanut että olet arvokas ja todella itsenäs aihe positiivisuuteen?

Kuuntele sisimpiä tuntemuksia ja mieti mitä sinä t a h d o t.

Tahdotko pitää kiinni uskomuksista itseen liityen vai tahdotko nähdä miten kirkas katse sinulla välillä ainakin on?
Se on heidän tappio, jotka ovat lähelläsi olleet ja ovat jolleivät he näe sinussa olevaa valoa tai jos hei eivät huomaa tai osaa sanoin osoittaa olevan niin: niin harvoin me ihmiset sanomme hyvää toisillemme ja miten hyvää se tekisi jokaiselle!
Hyväksi havaituksi tulemisen kokemisesta omalla kohdalla todeksi se ihmisarvo vahvistuu ja nousee.

erakoksiko kirjoitti 23.8.2011 23:41
Mikä minua pitää tässä jumissa? Miksi olen kuin turta sille hyvälle jota näen ympärilläni?
Miksi se ei jotenkin kosketa minua?

...juuri joka sitoo sen voiman jota janoan ja joka minuun on kuin varastoituneena?

Kaikki se muutosvastarinta joka meissä ihmsissä on, on lujan takana pois työstää...Tahdotko pitää kiinni uskomuksista itseen liityen vai tahdotko nähdä miten kirkas katse sinulla välillä ainakin on?

Osui ja upposi. Olen todellakin huomannut, että itseäni koskevat uskomukset ovat todella tiukassa, kuin juurtuneena minuun. Tavallaan masennus ja nuo uskomukset sun muut ovat osa identiteettiäni, koska olen kasvanut niiden kanssa. Koko elämäni. Tuntuu niin vieraalta yrittää olla jotakin muuta. On kotoisaa, tuttua ja turvallista olla vain repukka, joka rämpii masennuksen suossa. Vanhasta irtipäästäminen pelottaa ja tuntuu vaikealta.

eikö kukaan todellakaan koskaan missään mitenkään ole osoittanut että olet arvokas ja todella itsenäs aihe positiivisuuteen?

No kyllä todellakin on. Jatkuvasti. Työssäni olen hyvä ja saan jatkuvasti hyvää palautetta ja runsaasti. Työkavereilta suorastaan ihailua. Olen myös toiminut esimiehenä ja siinäkin sain hyvää palautetta alaisilta. Tiedän itsekin, että olen hyvin sensitiivinen ja empaattinen mutta samaan aikaan rationaalinen ja ratkaisukeskeinen. Silti aika usein hyvää palautetta saadessa sisäinen ääni sanoo:"Paskapuhetta. Te ette vain tiedä, kuinka mitätön paska todellisuudessa olen ja tämä kaikki on vain silmänlumetta." Aivan järjetöntä. Olen vain niin tottunut kääntämään jopa hyvän itseäni vastaan. Minulla on teflonpinta kaikelle hyvälle.

Kyllä oma perhekin on osoittanut, että olen arvokas. Jopa teineiltä tulee välillä teini-ikäiseen tyyliin joku pieni huomionosoitus. Kuopus taas viihtyy vielä sylissä, paijailee ja sanoo joskus: "ihana äiti". Puolisokin välillä pitää hyvänä. Ja on ollut ihailtavan sitoutuneesti hoitamassa lapsia ja kotia, kun minä olen ollut pois pelistä. Silti itseni arvokkaana pitäminen tuntuu hölmöltä ja teennäiseltä. Uskon vakaasti, että perhekin tulisi paremmin toimeen ilman minua.

Kuuntele sisimpiä tuntemuksia ja mieti mitä sinä t a h d o t.

En tiedä, mitä haluan. Mitä tahdon. Sisälläni on vain niin paljon surua ja tuskaa ja haudattua itkua. En uskalla tutkailla sisintäni, koska pelkään, että se kaikki tuska pääsee valloilleen. En halua antaa myrskyn puhjeta. Siksi tämä rämpiminen vain jatkuu ja jatkuu.

Menipä intiimiksi. 😳

Heitän tähän väliin yhden kulttuurisen näkökulman. Suomalaisilla yleensäkin on huono itsetunto. Itseensä luottavat ihmiset saavat helposti kukkoilijan maineen. Täällä on ihan asiallista koko ajan vähätellä omia saavutuksiaan ja siinä sivussa ehkä myös muitten saavutuksia.

Pitäisi päästä asenteeseen, jota transendentaalisessa psykologiassa kuvataan väitelauseella: Minä olen ok. Sinä olet ok. Se on rakentavaa ajattelua. Ja myös se, että antaa itselleen luvan epäonnistua. Ei tarvitse olla täydellinen aina ja kaikessa. Ja antaa saman mahdollisuuden myös toiselle. Eli antaa anteeksi.

Sitä minäkin yritän. Sinulle, Repukka, sanoisin, että menneisyyden haavat ovat kipeitä, mutta ihminen ei hajoa yhteen itkuun. Niistä puhuminen (tai kirjoittaminen) antaa asioille konkreettisen hahmon, luo tiettyä etäisyyttä, joka auttaa vapautumaan kokemuksen tuskallisuudesta.

Mielikuvat ovat myös tärkeitä. Osapäiväbuddhalaisena sanoisin niin, että ajatukset eli mielikuvat muuttuvat sanoiksi, sanat konkretisoituvat teoiksi ja teot luovat karmamme eli sen, mitä meille tapahtuu tänään ja huomenna. Ihmiset etsivät aina onnea, mutta onnea ei aina kaikille ole suotu. Voi yrittää tehdä parhaansa eli oikeita päätöksiä. Voi päättää, että itkee nyt ja kuivaa sitten kyyneleensä ja yrittää hymyillä.

Toisten onnea voi kadehtia, mutta sillä ei onnea saavuteta. Onni on rauhaa. Joskus jopa kykyä luovuttaa. Jeesuksen sanoissa on yksi kohta, jota mielelläni toistelen: Rakasta Herraa, Sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta mielestäsi ja lähimmäistäsi kuten itseäsi. Siinä ovat Laki ja Profeetat.

Miten voit rakastaa lähimmäistäsi, jos inhoat itseäsi? Yritä hyväksyä itsesi kaikkine vikoinesi ja päätä, että huomisesta päivästä tulee parempi. Jos sinua lyödään poskelle, älä lyö takaisin, vaan käännä toinenkin poski, opetti Jeesus. Meistä kukaan ei saa enää takaisin menetettyä lapsuutta eikä voi muuttaa vanhempien suhtautumista meihin. Mutta itseämme voimme muuttaa.

Toistelen näitä ajatuksia usein ja varsinkin ennen nukkumaan menoa, jos alkaa ahdistaa. Ja se auttaa!

Rohkea Sinä!

Ei myrskyn lailla vaan annoksittain anna tulla sisältä ulos se kaikki mikä siellä energiat sitoo ja olon ahdistaa.
Itkeä saa, surra saa, huutaakin jos tuska on kova.
Löydä se paikka vaikka metsän laidalta jossa voit päästää ulos lasten tai kenenkään muidenkaan häiriintymättä, sellaisia paikkoja on.
Se mitä et päästä ulos, tulee tuhoamaan sinut, mutta se että päästät sisältäsi tulee pelastamaan sinut(Marion Rosenin ajatuksia mukaillen).
Sinulla on valta itseesi.

Nyt katosi tyhjyyden tunne ainakin tänä viikonloppuna, kun osallistuin ihanalle kurssille lempiharrastukseni parissa! Kun tapaa samanhenkisiä ihmisiä, olo paranee heti. Saa ikään kuin vahvistusta omalla elämäntavalleen: kas vaan, onpa meitä muitakin hulluja!

Jos ihmissuhteissa on solmuja, harrastukset auttavat. Suosittelen kaikille! Löydä oma alasi, jokin asia, joka kiinnostaa ja jota haluat opiskella lisää, niin elämäsi paranee ainakin hetkellisesti. Luovuudella voi kompensoida kaikkia elämän pettymyksiä, myös sitä rakkautta, jota ei koskaan tullut tai jonka on menettänyt.

Miehet vaihtuvat, luovuus pysyy. 😉

Kyllä, harrastukset ja muutkin yhteisaktiviteetit piristävät mieltä. Tulee hyvä olo, kun saa jotain aikaan ja minä olen aina tykännyt tehdä asioita yhdessä muiden kanssa. Tykkäsin yhteisöasumisestakin. Kunhan halutessaan on myös sitä omaa rauhaa ja saa olla yksinkin. Kohtuus kaikessa.

Minä en koe tuota ongelmana. Olen vähän viritellyt tässä uusia harrastuksia ja muutenkin aktivoitunut pitkästä aikaa. Käsitöitäkin olen taas innostunut nypertämään. Suuressa kaupungissa on paljon mahdollisuuksia ja tarjontaa. Enemmän ongelma on se, että olen vuosikaudet haudannut kaiken paskan, en ole pitänyt puoliani ja joutunut siinä kärsimään. Niellyt kaikki pettymykset, surut, turvattomuuden sun muun. Nyt alkaa olla varastot täynnä. En kykene enää nielemään. Ihan fyysisestikin on muuten nielemisvaikeuksia. Ja se kaikki patoutunut tuska pyrkii tulemaan ulos, mutta en koe missään oloani niin turvalliseksi, että voisin antaa sen tulla. Terapeuttiin en luota, joten asioiden käsittelykin on aika vaikeaa. Terapeutti ei ole ollenkaan supportiivinen. Minusta tuntuu, että hän ei kuuntele eikä välitä. Käyn yksin synkkiä monologeja ja huudan apua, mutta sitä en saa. Siksi olen jumissa tässä surussa ja olo tulevaisuuden suhteen on todella pessimistinen.

Hei Repukka!

Tosi kiva, että olet aloittanut harrastuksia. Käsitöitä minäkin teen, vaikken niitä kaikkein tavallisimpia. Mietin tuossa kun sanoit, että Sinulla on nielemisvaikeuksia. Etteivät vaan liittyisi refluksitautiin? Suosittelisin, että menet lääkäriin kertomaan noista asioista mahdollisimman pian. Minulla on nimittäin tuo sairaus enkä pärjäisi ollenkaan ilman lääkitystä. Se on hyvin yleinen vaiva ja sen kanssa täytyy olla huolellinen, muuten seuraukset ovat ikävät.

Koet siis, ettet saa vastakaikua terapeutiltasi. Mielestäni Sinun kannattaisi nostaa kissa pöydälle ja puhua asiasta hänen kanssaan. Monet terapeutit ja erityisesti psykiatrit tykkäävät kuunnella potilasta ja antaa hänen puhua ja tekevät siinä samalla mielessään hänestä arviota, jota eivät kerro potilaalle, ainakaan heti. Mutta jos tuntuu, ettei terapiassa käymisestä ole mitään apua, voi toki vaihtaa terapeuttia.

Hyvää jatkoa Sinulle ja pää pystyyn!

Tän ketjun lukeminen sai itkemään, ja nauramaan. Ja jotenkin omituisen olon. Meitä on muitakin...
Mulle terapeutti kertoi tänään, että puhumalla me ei enää edistytä. Meidän pitää kokea, ja saada ote asioihin. Oli todella kivulias tapaaminen. Mutta hän laittoi minut kokemaan. Päästiin vihdoin siihen, että olen rikki ja turvattomuuden tunne on vahva. Kaikki se pystyminen, onnistuminen, osaaminen ja pärjääminen elämässä on yhtä tyhjän kanssa, jos itse ei koe sitä niin.
Mä olen niin sekaisin ajatuksissani, enkä pysty lainaamaan tekstejä johdonmukaisesti, mutta koitan kertoa jotain...
Sylin tarve, se suunnaton ikävä, kun on yksin. Siihen kivunsietoon minäkin tarvin "terapiaa ja lääkettä". Täytyy oikeesti koittaa mielikuvia!
Mä olen älykäs, tod. hyvä puhumaan. Se näkyy ulos. Mut se, mikä myrsky on sisällä, ei. En usko enkä luota itseeni. Ja vaikka nytkin koitan koko ajan saada tunteeni tekstiksi, en onnistu. Kaiken voi rationalisoida, pilkkoa ja korjata. Minä en osaa, uskalla, ajelehdin kans sellaisessa epäonnistujan, b-luokan kansalaisen roolissa, jotta olo olis edes tuttu. Paha, mutta tuttu. Uus on epävarmaa, pelottavaa, ja itsekritiikki vaatii aina onnistumista. Mä olen outo masennuspotilas, mä näen hyvän tulevaisuuden itselleni, siellä jossain. Mulla on tukea, mahdollisuuksia, kaikkea. Mutta ei uskallusta. Mä koitan vaan harpata sinne jonnekin, missä olen kunnossa, vaadin itseltäni, et pystyn. Ja jähmetyn kauhusta kun pitäis yrittää. Helvetti pään sisällä.
Mua ei lohduta usko. En halua ketään loukata, mut mulle on vain madot ja multa. Tavalaan Darwin, mutta kuitenkin "Äitimaa". Mun mielestä uskonto on pahin asia maan päällä, mikä on tuottanut väkivaltaa, surua, pahoinvointia, alistamista, ja kansanmurhia. Kaikki se hyvä ja paha on meissä. Tätä ajatusta kuvaa musta hyvin yksi vuoropuhelu:

Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa.
Hän sanoi: "Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta.
Toinen niistä on paha. Se on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe.
Toinen on hyvä. Se on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus ".
"Kumpi susi voittaa?", kysyi lapsi.
"Se, jota ruokit", vastasi vanhus.

Itse mä koen, että ruokin nyt "pahaa sutta", kyvyttömyyttäni tehdä toisin. Mutta joskus, edes pikkusen salaa, olen heittänyt jonkun palan "hyvällekin". Ehkä se sinnittelee ja mulla on toivoa. Ehkä.

Hei mahoton, mielettömän hieno tuo vanha intiaaniperinteen viisaus:

Intiaani keskusteli lapsenlapsensa kanssa.
Hän sanoi: "Kaikissa meissä asuu kaksi taistelevaa sutta.
Toinen niistä on paha. Se on viha, pelko, kateus, mustasukkaisuus, suru, ylimielisyys, itsesääli ja valhe.
Toinen on hyvä. Se on ilo, rauha, rakkaus, toivo, tyyneys, nöyryys, hyväntahtoisuus, empatia, totuus ja luottamus ".
"Kumpi susi voittaa?", kysyi lapsi.
"Se, jota ruokit", vastasi vanhus.

Tuossa se on se juju vahvistua ja voimistua henkisesti. Just siinä.🙂👍
Nyt vain hyvää sutta ruokkimaan🌻🙂🌻

mahoton kirjoitti 31.8.2011 22:27
Mulle terapeutti kertoi tänään, että puhumalla me ei enää edistytä. Meidän pitää kokea, ja saada ote asioihin. Oli todella kivulias tapaaminen. Mutta hän laittoi minut kokemaan. Päästiin vihdoin siihen, että olen rikki ja turvattomuuden tunne on vahva. Kaikki se pystyminen, onnistuminen, osaaminen ja pärjääminen elämässä on yhtä tyhjän kanssa, jos itse ei koe sitä niin...

Sylin tarve, se suunnaton ikävä, kun on yksin. Siihen kivunsietoon minäkin tarvin "terapiaa ja lääkettä". Täytyy oikeesti koittaa mielikuvia!
Mä olen älykäs, tod. hyvä puhumaan. Se näkyy ulos. Mut se, mikä myrsky on sisällä, ei. En usko enkä luota itseeni.

Kun luin viestisi, meinasi päästä itku, mutta hillitsin sen parhaani mukaan, ettei perhe ihmettele. Minä kyllä koen kovastikin terapiassa. Tunteet jylläävät, mutta yritän tunkea niitä takaisin. Tunteet tulevat suoraan sisimmästä ihan sellaisenaan. Tuntuu aivan samalta kuin silloin lapsena, kun ei uskaltanut mennä kotiin, mutta ei ollut muutakaan paikkaa. Oli vain yksin pimeässä ja tuntui pahalta. En haluaisi näyttää niitä, koska en koe terapiassa olevani turvassa. En luota terapaeuttiini niin paljon, että uskaltaisin. Olen kyllä puhunut niistä tunteista, mutta se tuntuu todella raskaalta, koska en saa mitään vastakaikua. Tänään tosin ensimmäistä kertaa terapeutti sanoitti tunteeni ja osui vielä oikeaankin. Lupaavaa. Tarvitsisin tunteen, että olen turvassa. Pelkään vain päästää kaiken sen surun valloilleen. Tarvitsisin kunnon itkun, mutta ei oikein ole paikkaa eikä tilaisuutta siihen. Tarvitsisin jonkun vakuuttamaan, että olen turvassa, vaikka antaisinkin sen myrskyn tulla. Sinun sanasi, "rikki" ja "turvaton" kuvaavat minua täsmälleen.

Sylin kaipuu tuntuu fyysisenä kipuna ja aivan mielettömänä suruna. En vain tiedä, miten sitä kipua voisi hoitaa. Miten pystyisin vahvistumaan ja toipumaan? Minä en nyt itseäni todella älykkääksi kehtaa luonnehtia, mutta vahva olen ulospäin ja hyvä puhumaan. Työssäni hyvä ja saan usein hyvää palautetta sekä työstäni, että kyvystäni ilmaista asioita. Olen myös kova pohtimaan etenkin työhön liittyviä asioita ja olen kehittänyt työtäni suorastaan innovatiivisesti. Saanut palautetta esimieheltä ja ollessani itse esimiehenä sain tosi hyvää palautetta alaisilta. Silti mikään todistusaineisto ei riitä vakuuttamaan minulle, että olen hyvä, että kelpaan. Minä kun en itse koe niin. Itsetunto on mitätön. Olen ulospäin vahva minäkin, mutta sisällä jyllä hirmumyrsky. En vain enää jaksa olla vahva. Olen särkynyt, väsynyt, eksyksissä itseni kanssa. En enää pärjää. Olen hylkiö. Yhteiskunnalle rasite. Sairauslomalla. Hyödytön, epäonnistunut yksilö.