En tiiä…Sanat jotka mä sanon aina. Kerro mulle mitä sä tunnet, mitä sä haluut tulevaisuudelta, mä haluun ymmärtää sua.. En tiiä. Ne sanat mä sanon aina. Miks ne ei kelpaa? Kuulemma kaikki tietää mitä ne tuntee tai mitä ne haluua. Mä en tiedä.. Mulla on unelma mutta se on kuin jostain kirjasta otettu. Tällä hetkellä saavutanko mä sitä koskaan? Tuskinpa. Musta ei tunnu siltä ja rehellisesti sanottuna musta ei tunnu miltään. Masennus on aina ollu osa mua. Oon eläny sen kanssa vuosia ja mä luulin et mä päihitin sen. Sit se tuli takas. Vai tuliko? Saattaa olla myös et mä vaan väkisin pakotin sen pieneen laatikkoon mun pääni sisälllä ja esitin et kaikki on hyvin. Mä oon ihan terve. Kaikki on hyvin! Mutta ne ei oo.. Pimeys tuli mun pään sisään jo ala-asteella. En oo ihminen joka haluaa puhua tunteistaan, kai mä oon ollu tunnevammainen jo ihan pienestä lähtien. Oon aina ollu tosi hyvä esittämään ”tervettä”. Mä luulin jo selättäneeni tän kaiken kauan sitten, mutta se tuli takas. Hiljaa päästämättä ääntäkään, mä huomasin olevani pohjalla. Miten mä pääsen ylös täältä? Luulin et asiat ei oo huonosti tai sit mä vaan esitin niin. En osaa enää lukea itseeni. Oon hukassa. Tosi hukassa. Oon viimeksi ajatellu 9 vuotta sitten itseni tappamista. Olin silloin ylä-asteella ja tosi huonossa kunnossa. Nyt melkein aikuisena huomaan olevani taas samassa pisteessä. Ei taas.. Oon pitäny tätä nyt vuoden sisälläni ja vihdoinkin nyt mä luovutan. Ensimmäistä kertaa mä sanon sen ääneen. Mä tarviin apua… Auttakaa mua. Tää ilta on pahin mikä mulla on ollu vuosiin. Nyt mä kohtasin mun pimeyden ekaan kertaan kunnolla ja mä en oo valmis tähän. Pelottaa. Ensimmäistä kertaa 9 vuoteen mä pelkään itseäni, ehkä siksi mä kirjotan tänne koska mä en todellakaan oo kirjottaja tyyppiä. Mä huomaan et nyt tää on jopa vakavempaa kuin ennen ja nyt mä myönnän sen. Oon ihan loppu. ☹️