Tervetuloa. Vaikuttaa tosiaan siltä, että jotain sisältöä tarvitsisit elämääsi. Jos olet huolissasi, mene ihmeessä lääkärille puhumaan. Voihan se olla, että jotain masennuksen poikasta sinulla pukkaa. En nyt ihan äkkiseltään osaa sitä tietenkään sanoa, eikä minun tehtäväni ole diagnoosia antaakaan. Kerro ihmeessä lisää. Täällä meitä eri sortin kärsijöitä ja vertaistukea riittää. 😟

Heippa Leno,

tuli mieleen, että jos tykkäät istua koneella, niin miksi et etsisi ystävää netin lukuisilta kontaktipalstoilta. Kyllä parikymppinen sieltä seuraa löytää, mutta tietysti kannattaa nyt ensi alkuun mainostaa siellä enemmän niitä parhaita puoliaan.

Nykyään monet nuoret naisetkin viihtyvät netissä. Olen kuullut myös monista aviopareista, jotka asuvat yhdessä ja chattailevat edelleen koneen kautta huoneesta toiseen, koska ovat sillä tavoin tutustuneetkin. Itse tykkäisin enemmän puhua ja pussailla, mutta tyylinsä kullakin.

Häntä pystyyn! Kyllä Sinäkin vielä ystävän löydät, jos yrität vaan. Ja vinkiksi vielä: liikunnan harrastaminen parantaa oloa ja lisää vireyttä. Joten käyhän välillä vaikka lenkillä/uimassa/pelaamassa tai mitä tahansa liikunnallista. Kun aivoverenkierto vilkastuu, tulee uusia ideoitakin. Kaikkea hyvää Sinulle! 🙂

Tervetuloa Leno Tukinettiin! Minäkin olen tänne välillä kirjoittanut ongelmistani, ja melkein aina saanut tukea ja neuvoja. Olen itsekin vähän päälle 20-v mies. Minusta tuntuu, että sinä voisit hankkia sen harrastuksen. Se voisi olla sellainen, missä saat ajatuksesi muualle. Rullaluistelukin voisi olla hyvä harrastus. Oletko miettinyt jotain luovaa?? Kuten maalaamista tai vaikka kirjoittamista? Niissä harrastuksissa ainakin mieli saa muuta tekemistä. Ja kirjoittamisella sekä maalaamisella pystyy purkaan ajatuksensa paperille.

Minun täytyy myöntää sinulle Leno, että minullakaan ei ole juurikaan kovin paljoa kokemusta seurustelusta. Ei meillä nykyajan nuorilla aikuisilla ole mihinkään seurusteluun pakko panostaa, ellei halua. Tarkoitan siis sitä, että kyllähän sitä voi vaikka kaverinkin kanssa jakaa ajatukset ja kokemukset.

Minä muutin reilu kaksi vuotta sitten pääkaupunkiseudulle, aluksi minulla ei ollut kuin yksi kunnon kaveri, mutta nykyään jo kavereita on hieman enemmän kuin sen yksi kappaletta. Oletko miettinyt, että osallistuisit jonkin yhdistyksen toimintaan? Sitä kautta saisit samanhenkisiä ja samallalailla ajattelevia ihmisiä ympärillesi.

Mikä sinussa mättää?? --> Ei välttämätttä mikään! Yritä saada rohkeutta tutustua uusiin ihmisiin. On olemassa erittäin monta tapaa tutustua uusiin ihmisiin! Kun tutustut uusiin ihmisiin, saat asennetta ja asenteella ne naisetkin hurmataan 😉

Valita vain enemmänkin, jos tarvetta on. Kyllä täällä porukka lukee ja kommentoi omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Voimia ja asennetta elämääsi!

Hienoa, että ihmiset ovat lukeneet ja jopa vastanneet minulle! 🙂👍

Hyvä kun tänne voi purkaa omaa oloaan ilman, että joku alkais valittaa " mene muualle valittamaan ". Asiallinen foorumi tämä tukinet.net. Ja en odota, että kenenkään on pakko vastata mulle, hyvä kun saa kirjoitella ajatuksia tänne..

Otin tuossa itteäni niskasta kiinni ja tein deitti-ilmoituksen nettiin.. Ensiksi ajattelin, että onpas epätoivoinen teko. No katellaan ilmaantuuko sieltä mitään ja jos ei ilmaannu, niin tulipahan kokeiltua.
Kyllä jos itselläni olisi tyttöystävä, niin en mä chattailis netin välityksellä kotona, oon itekkin kyllä sen luonteinen henkilö, että mielummin pussailua ja puhumista..

Hmm, luova harrastus, ei paha idea!

🙂👍

Pitää vielä miettiä mitä sitä keksis, tosin kyllähän tommosella fyysiselläkin harrastuksella varmaan saa ajatukset toisaalle..? Harrastus, mikä ikinä se onkaan, niin pakko sen on olla joku rutiinin omainen (siis ei pakko pullaa, mutta kuitenkin). Näin tietäisi joka päivä päivän ohjelman.

Nuoruudessa olin todella arka ja ujo ( nyt en oo lähelläkään niin ujo ja arka, mutta jonkun verran ) ja siks harmittaa, kun en ole millonkaan ollu missään urheiluseurassa. Sieltä olisi varmasti saanu "eväitä" parempaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja näin ujous ja arkuus olisi varmasti hävinnyt.. (?) Tai en tiedä, jos luonnostaan on tämmönen mikä on, niin..
Olen kyllä näin aikuisiällä miettinyt, että olisihan se kiva olla jossain yhdistyksessä mukana tai vaikka urheiluseurassa, ihan joku "puulaaki" joukkue vaikka.

Niin ja yleensäkkin kavereiden saaminen on ollu aika vaivalloinen tie mulle, ihan sen takia, että olen enemmänkin tarkkailija aluksi. Mulla menee oma aikani, ennekuin uskallan puhua toisille (luottamus pula, pelkään mitä ihmiset ajattevat minusta) ja sitten kun uskallan puhua, hups se onkin jo myöhäistä (tai näin tuntuu).
Porukka on jo muodostunut ja sitten kun yritän tulla siihen mukaan, niin tunnen olevani ulkopuolinen. Näin on käynyt armeijassa, koulussa, uusissa työpaikoissa.. Ei sitä tunnu kuuluvansa siihen porukkaan, kun muut jo tyyliin ensimmäisenä päivä juttelee toisilleen, kun olisi ikänsä tuntenut. Ja olen myös väkipakolla itteni yrittänyt saamaan puhumaan heti kun uusiin ihmisiin tutustuu, mutta ei siitä tule mitään, se on niin väkinäistä, luonnotonta. Ja mulla aina elämässä ollu kauhea epäonnistumisen pelko, en tiedä mistä tuo kumpuaa. "Piiskaan" itteäni, heti kun mokaan jotain ja olen pahoillani jne.

Sitten nais asioista vielä.
Olen aina miettinyt, että haittaako naisia jos on kovin rikkonaisesta perheestä tullut, eikä ole naisista kokemusta ja sitten jos miehellä ei ole paljoa kavereita? Kysymyksen luonteestakin huomaa, ettei ole tuo itsetunto kovin korkea mulla.. Osaan kyllä jutella, avata suuni, mutta olen rauhallinen, enkä mikään ADHD kaveri. Ymmärrän kyllä jos naiset rakastuvat karismaan, ulospäinsuuntautuneisuuteen jne. En lähe sanomaan olenko komea vai ruma, mutta pukeuden kyllä puhtaisiin vaatteisiin, siisteihin vaatteisiin ja pidän hygieniani kunnossa, että siinä jo alkua.

Huh, siinä oli taas ajatuksia kerrakseen, *syvä huokaus*.

Päivänjatkoja kaikille!

Hei Leno ja tervetuloa =) Tänne on todellakin kiva kirjoitella, sekin auttaa jo usein paljon. Varsinkin jos ei ole kamalasti ystäviä joille purkaa.

En usko että naisia kamalasti haittaa jos rikkinäisestä perheestä tulee, kunhan ei anna sen aikuisuuteen vaikuttaa niin älyttömästi. Eli jos siis aina vain surkuttelisi omaa kohtaloaan (eli kun minulla on sellainen tausta niin voi voi kun en voi sitä muuttaa niin siksi nyt kaikki mättää) niin sitten saattaisi häiritä. Ja jos ei paljon ole kavereita niin tuskin sekään haittaa. Kunhan ei ripustaudu sitten vain siihen omaan kumppaniinsa. Eli antaa tämänkin elää omaa elämäänsä eikä kahlitse toista jatkuvasti vaatimalla yhdessäoloa.

Ja mitä nettideittailuun tulee.. itse löysin netistä aviomieheni 🙂 Ja nyt meillä menee taas paremmin vaikka oli pientä kriisiä tuossa. Olemme kohta olleet 4v yhdessä ja meillä on kaksi lasta =) Eli kyllä sieltä netistäkin hyvin voi kumppanin löytää 🙂 Itse siis löysin "live-elämässäkin" helposti, mutta mielestäni netissä tutustuminen oli oikein mukavaa, erilaista. Ja siten pystyi etsimään seuraa kauempaakin jos omat kulmat alkoi ahdistaa ;D

Kyllä se siittä 🙂 🙂🌻

Otetaanpas semmonen kymmenisen vuotta lisää elämänkokemusta, ja yritetään antaa muutama neuvo. 🙂

Olet oikeilla jäljillä, kun mietiskelit tuota mahdollisuutta liittyä vaikka jonkin yhdistyksen toimintaan tai johonkin liikunnaliseen seuraan. Se liikunta voi tosiaan olla sitä "puulaaki" tasoa, mutta hauskaahan se pelaaminen on, muuallakin kuin tietokoneella niemenomaan. 😉 Jos kaupungistasi löytyy yhteispalvelupiste tai kunnantalo tms. niin sieltä saa varmasti hyvin tietoa alueen harrastusmahdollisuuksista. Toki osaat nettiäkin käyttää, mutta kaikki eivät välttämättä netissä juuri itseään mainosta, vaan tuollaiset "puulaakijengit" saattavat käyttää jonkun kotisivuja tietojen jakamiseen ja tietysti meiliä.

Jos haluat ajanvietettä myös kotioloissa, vaikka tietokoneen parissa, niin hommaa löytyy vaikka kuinka paljon. Kirjoituspuolella voit julkaista runoja sivustoilla (kuulostaa nörtiltä, mutta luettelen nyt kaikenlaista), tehdä joillekin toisille sanoja musiikkikappaleisiin, auttaa tietokone tms. laiteongelmista kärsiviä (jos on joku erikoisala mitä osaa), elokuvia ja sarjoja voit katsella ja julkaista niistä arvosteluja eri sivustoilla ja jos kielipäätä löytyy, niin ehdottomasti suosittelen suomentamisen kokeilemista. Netistä löytyy muutama hyvä suomennossivusto, joille kuka vain voi mennä ja yrittää suomentamista. Kynnys on todella pieni, vaikka voisi aluksi muuta luulla. Itse tein aikani suomennoksia, jonka jälkeen ryhdyin rustaamaan arvosteluja ja kirjoittamaan yhdistyksen nettilehteen ym. Nykyään niiden tilalle on tullut muuta, mutta eihän se mitään pakkopullaa koskaan ollutkaan, vaan täysin vapaaehtoista. BTW pääsin kyseistä kautta myös kotimaisille elokuvafestareille pressipassilla ja sain screenereitä kotiin katsottavaksi. 🙂

Paljon olisi tuota tekemistä tarjolla. Rullaluistelu, kuntosali ja kaikki liikunta on ihan hyvää ajanviettohommaa. Mitä naisiin tulee, niin kyllä nekin kokemukset karttuu, mutta ei jos jäät sisälle nyhjöttämään. Sama koskee kaikkia sosiaalisia taitoja. Sinulla ihan hyvä ulosanti ainakin kirjallisesti, joten ei se voi niin kauheaa olla suullisestikaan. Ja kuka sanoi, että juuri Sinun pitää olla ensimmäisenä ja kovimmin äänessä - höpönlöpön, pieni mysteerikin kiehtoo naisia. 😉

Toivotan onnea ja menestystä valitsemallasi tiellä, ja kerro toki välillä kuulumisia tai kysy jos on kysyttävää. Täältä löytää vertaistukea ja neuvoja niille, jotka niitä kaipaavat. Tsemiä! 🙂👍

Leno kirjoitti 12.6.2011 14:52

Ajattelin rekisteröityä tänne, kun täällä voi purkaa vähän ajatuksia..

Olen kahdenkympin paremmalla puolella oleva mies, töissä käyvä. Mutta elämä on niiiin pitkäveteistä ja tyhjää, kun tulen töistä kämpille. Mielenterveys on aika koetuksella ollu pitkän aikaa, en tiedä olenko masentunutkin.. Tuntuu, että elämästä puuttuu jotain. Käytännössä joka ikinen päivä menee tietokoneella istuessa...

Olen miettinyt jotain mukavaa harrastusta ja kuvitellaan, jos mä nyt alkaisin rullaluistelee, niin eihän sitä kokopäivää jaksa luistella ja kohta löydän itteni koneen äärestä istumasta... Kumppani olisi erittäin hyvä juttu, olisi mukavaa ilot ja surut jakaa jonkun kanssa, ihan normaali arkea viettää. Olen aika rauhallainen, mutta naisista ei ole kovinkaan kokemusta. Tuntuu, että elämä menee aivan hukkaan..

Itselläni on muutama kaveri (onneksi, muuten pää hajoaisi. Tosin asuvat eri paikkakunnalla), joilla pitkäaikaiset naisystävät ja osalla lapsia tullut. Olen oikeasti onnellinen niiden puolesta, en ole katkera.

Sitä alkaa jo miettimään, oikeasti, mikä minussa mättää sitten? Kyllä on monet illat tässä tullu mietittyä näitä asioita..

Ja muutenkin semmonen vetämätön olo kokoajan, ettei mitään saa aikasiks.

Olisi hienoa olla aivan normaali, puhelias, helposti ihmisiin tutustava ihminen. Mutta kun ei..

Tää oli aika valitusta, mutta kun ei ole minne purkaa näitä ajatuksia. Ja näistä puhuminenkin voisi onnistua, mutta henkilön pitäisi olla erittäin luotettava henkilö, jotenkin kun en luota ihmisiin niin helposti.

Kiitos kun jaksoitte lukea, tuntupa hyvälle kirjoittaa tänne..
☺️

Tervetuloa myös minun puolestani!😀
Ensiksikin olet kovin nuori joten sulla on koko elämä aikaa saada uusia ihmissuhteita ja harrastuksia. olosuhteetkin ehtivät muuttua.
Tuo vetämätön olo kuullostaa kovin tutulta samoin kuin tietokoneella olo.. munkin tulee roikuttua netissä joka väliajat mitkä lapsiltani ehdin. voimavarat on vaan niin vähissä ja usein sitä etsii just tänkaltaisia palstoja jotka hieman helpottaisi olotilaa.

Hienoa että sinäkin olet löytänyt tänne! täältä saat varmasti myös vertaistukea,ja se jos mikä on tosi tärkeää!

Tiedätkö että yksinäinen voi olla vaikka on perheellinen..☹️

Kuten tässä jo moni ehdottanut, jokin harrastus olisi oikein hyvä juttu! yleensäkkin että vaikka pakottaa itsensä ihmisten ilmoille. näkee muita,ehkä tutustuu muihin.. saa muuta ajateltavaa,pääsee pois 4seinän sisästä. tiedän ettei se ole aina helppoa, siksi käytinkin sanaa "pakottaa" 🙂

Toivotan Sinulle hyvää Kesää, kyllä ne asiat siitä järjestyy!🙂

Hei taas.

Mistähän sitä alottaisi.. No onneksi työpäivä päättyi..

Miten voi olla näin pa**a olo..? Viime yö meni ihan käsilleen unen suhteen. Heräilin sillon tällöin ja uni oli semmosta "koiran unta". No tajusin jo sillon herätessä aina, että aamu tulee olemaan _todella_ ahdistava. Ja niinhän se oli. Olisi tehnyt mieli vain kadota maan päältä tänä aamuna. Masenti, ahdisti..
Eipä ole ensimmäinen kerta kun tolleen tulee nukuttua..

Yleensä jos on todella surkea olo, niin työpäivä menee ihan sumussa. Ja se ei ole mukavaa. Sitä miettii kaikenlaista, aika menee hitaasti, tekisi mieli vain lähteä kesken työpäivän peiton alle..

Itsetuhoisia ajatuksia on myös ollut, oikeestaan useamman vuoden ajan. Siis sillon tällöin ajatellut näiden vuosien aikana.. Ja jos oikeen surkee/ahdistava olo ollut, niin olen oikeen suunnitellut, kuinka kävisin ostaa köyden jostain jne.. Pelko pois, en ole tekemässä mitään itselleni, välillä vaan tommoset synkät ajatukset päässä, en vaan yksinkertaisesti kykenisi siihen.

Ja sit välillä kun on oikeen tyhjä olo, tai yksinäinen olo, niin mulle on tullu semmosia paniikki "kohtauksia" (?). Kun tajuaa, ettei ole ketään kelle soittaa, ketään kaveria täälä kaupungissa(asuvat eri kaupungissa), tiedät että kaikki on jossain kesänvietossa toisten ystäviensä kanssa/tyttöystäviensä (ne harvatkin kaverit joita mulla on), niin sillon saattaa tulla semmonen paniikki, että silmät suurenee päässä, syke nousee, hikee pukkaa ja tekisi mieli suurinpiirtein seinästä läpi mennä.

Ja itsestään tonne ihmisten ilmoille lähteminen, eipä olekkaan niin helppoa kun kuvittelin. Sain jopa yks päivä lähdettyä kävelee tuonne luontoon, olo oli hyvä sen jälkeen. Mutta eipä sitä kauaa kestänyt, seuraavana aamuna mieli oli _niin_ maassa kun vai voi olla.

Miks mun pitää olla näin heikko luonteeltani..

Sen olen huomannut ihan viimeaikoina, että jos itestään otan olutta, tulee se nousuhumala (olo hyvä silloin), mutta sitten iskee se laskuhumala.. Sit tajuaa, että tässähän sitä istutaan yksin, eikä mikään ole muuttunut miksikään (parempaan suuntaan). Ja olo on ihan paska suomeks sanottuna. Mutta olen nyt jättänyt nuo tissuttelut, otan niiden kavereiden kanssa jos otan.. Siis mulla ei todellakaan ole mitään ongelmaa alkoholin kanssa, juon muutenkin vain viikonloppuisin, jos juon.

En kertonut aikasemmin, että mulla oli pientä peliä yhden naisen kanssa (muut kerrat yhden käden sormilla laskettu, eli juurikaan kokemusta), mutta eipä sekään onnistunut.. Mä olen _todella_ harvoin kenellekkään naiselle sanonu, että olen kiinnostunut hänestä (Olen kuullut, että naiselle ei saisi sanoa, että pitää siitä, kuulema kiinostus lopahtaa. No opinpahan, että seuraavalla kerralla en sano sit). Mutta nyt sanoin, koska oli semmoset tunteet. Hiukan tuli vastakaikua, mutta ei ollut halukas seurustelemaan, tai sit ei yksinkertaisesti ollut vaan tarpeeksi kiinostunut (ei ainakaan myöntänyt). No kuitenkin pyyti, että nähtäs (hyvissä ajoin) , mutta perui senkin kun kyselin asiasta. Lupas ilmotella toisesta ajankohdasta, jos ei muuta menoa ole.. Muuta menoa oli. No eipä sekään onnistunut. Sen jälkeen ole mitään kuulunu hänestä. Se taisi olla siinä sit.. Poistin numeron puhelimesta ja sen viestejä.. Ja eipä ole mikään maailman mahtavin fiilis..

Wilzu-77 sanoi; " Sinulla ihan hyvä ulosanti ainakin kirjallisesti." Kiitos, tuli jotenkin hyvä mieli tuosta. Ei ole kummoinen kommentti, mutta tuli hyvä mieli. 🙂

Ja tosiaan, mun on pakko pakottaa itteni johonkin harrastukseen, tällä viikolla pitää keksiä mitä sitä alkais..

murtunut mieli2, tuo oli uutta, että perheellinen voi olla yksinäinen. Kerro lisää tuosta jos haluat kertoa, olisin halukas kuulemaan tuommosesta tilanteesta.

🌻🙂🌻

Siinä oli ajatuksia taas.. Näkyillään 😴

Hei,niin tyhjä elämä,ajatuksia ja yksinäisyyttä,elämä on tainnut meikäläisellä kapeutuakin ihmissuhteiden puutteen ja ihmisarkuuden takia,hyvä huomata,että tämä on hyvä tapa purkaa ajatuksia kun ei ole ketään kuuntelemassa ja ei ole ketään kenelle jutella edes ihan tavallisistakaan maailman ja elämän asioista.Masentavaa,ihmissuhteet ovat vaikeita ja kun "saannut takkiinsa" tahoilta jossa sitä olisi vähiten odottanut ja kun ei ole tarpeeksi "paksunahkainen" ja pitäisi vain karaistua....itsetunto nollilla,niin olen valmis kääriytymään omaan kotiini kaikesta.Jotenkin on valmis puolustusasema suhteessa ihmisiin ja se kehähän ruokkii itseään vai olisiko kuitenkin suojautumiskeino,ehkä tarpeellinen sellainen?Ikuinen pohtija,

Kirjottelen tässä kahden pojan 18-v ja 20-v äidin roolissa. Vanhemmalla pojallani on asiat on kunnossa on työ ja tyttökaveri ja hän asuu omillaan. Nuorempi poika opiskelee vielä ja asuu ajoittain kotona. Olen huomannut että nuorempi poikani on luonteelta aika ujo, hiljainen ja arka. Hänellä on kyllä muutama kaveri, mutta tyttökaveria ei ole ollut. Suurinosa ajasta kuluu tietokoneella. Olen yrittänyt kannustaa häntä johonkin harrastukseen, mutta mikään muu ei tunnu kiinnostavan. Opiskelun ohessa hän käy kyllä joskus kuntosalilla. Siksi ajattelinkin että olisiko juuri kuntosali harrastus sinullekin sopiva harrastus. Siellähän tapaisi myös ihmisiä.
Ei kannata jäädä yksin kotiin oleilemaan. Sen kaverin voi tavata vaikka lenkkipolulla tai kuntosalilla. Pitää vaan silmät auki ja oman itsensä kunnossa.
Tsemppiä sulle ja kaikkea hyvää elämässä 🙂👍

Kiitos Piakristiina vastauksestasi. 🙂

Sulla on varmasti mahtavat lapset! 😉 Itse olen ollut koko elämäni samanlainen, kuin nuorin poikasi. Älä käsitä väärin, en mitään pahaa tarkoita tuolla! Itse olen varmasti luonnostani hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, koska ei minulta käy uusien kaverien (tyttöystävästä puhumattakaan) hankkiminen helposti..

Jaahas, nyt se tapahtui.. Ensimmäisen kerran tässä nyt vuodatan kyyneleitä, kun kirjoittelen tänne.. Tuli lapsuus mieleen. Eikä ollu herkkua.. En voi mitenkään laittaa vanhempien syyksi kokonaan, että mun vanhemmat ei kyselly mitään " mikä harrastus sua kiinnostas? ". Oishan sitä voinu itekkin avata suunsa, mutta kun ei uskaltanut oikeen..

Toinen vanhemmistani välillä oikeen nöyryytti minua (tai niin se minusta nyt tuntuu) ja nauro paskasesti päin naamaa.. Ei siitä ainakaan itsetunto ole kohdillaan varmaa vieläkään.. Muistan elävästä toisen vanhempani lyöneen minua kasvoihin.. Ajattelin silloin, että ansaitsin sen. Eipä oo vuosiin minkäänlaisia suhdetta toiseen vanhempaan enää ollut.. Mutta eihän sitä menneisyyttä voi muuttaa, tulevaisuuteen voi vaikuttaa, noin olen kuullut joskus sanottavan. Mutta tuntuu, että tuo menneisyys on kyllä vaikuttanut minun persoonaani..

Ylireakoinko nytten, vai onko normaalia kun lasta "kuritetaan", niin lyödään? Remmiä perseelle tuli, mutta se ei nyt haittaa mitenkää/kalvaa mieltä, eikös tuo nyt oo jokaisessa perheessä normaalia..

On tuossa ulkona tullu käytyä ulkoilee, mutta jotenkin niiiin vaikeeta mennä sinne ulos. Koetan saada itteni taas tässä joku päivä sinne. Uimahalli ois kova juttu, sitten syksyllä..

Näkyillään..! ☺️

Ei todellakaan ole normaalia, että kuritetaan. Minusta kurittaminen on aivan väärä konsti lasten kasvatuksessa. Rankaista voi, jos todella siihen on syytä. Nimenomaan hieman isompien kohdalla. Pikkulapsi ei kykene käsittämään rankaisun ideaa ja kokee vain joko häpeällisenä tai raivostuttavana rankaisut. Tai ainakin pitää olla hyvin selvä syy-seuraussuhde ja sittenkin selittää koko asia lapselle. Isompia voi jo rankaista esim. tietokone- tai puhelinkiellolla. Fyysinen kuritus on aivan turhaa. Kokemuksesta tiedän. Muistan, kun isä antoi selkään ja karjui, että totteletkos. Lopulta vastasin aina myöntävästi, mutta ajattelin, että hakkaa saatana, mutta minä en tottele ja kun kasvan isoksi, et enää voi hakata. Vihasta ulos pääseminen vaati aika paljon työtä. Eikä varmaan ole onnistunut vieläkään.

Kunpa omat (sekä sinun että minun että monen muunkin täällä) vanhemmat olisivat tajunneet, että lapsi tarvitsee läheisyyttä, lämpöä, välittämistä, hyväksyntää. Etenkin turvaa ja hyväksyntää vaille jääminen aiheuttaa niin paljon tuskaa ja ongelmia tulevaisuudessa. On niin surullista, kun aikuiset eivät osaa osoittaa välittämistään lapsille, vaikka välittäisivätkin.

Vielä nelikymppisenäkään en koe, että olisi liian myöhäistä noista kokemuksista toipua, mutta työtä se vaatii. Onneksi on terapia. Kävin parikymppisenä terapiassa ja se auttoikin tosi paljon, mutta nyt on niin erilainen elämäntilanne kuin silloin ja toivottavasti jotain henkistä kypsymistäkin tapahtunut sen verran, että osaa paremmin asioita käsitellä.

Itse yritän ajatella, että niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Ujous, arkuus ja moni muukin vaikea asia helpottavat varmasti elämän myötä. Pitää vain rohkeasti yrittää. Minusta hyvä tapa tutustua ihmisiin on jonkin toiminnan kautta. Harrastuksen, järjestötoiminnan, asukastoiminnan tai mitä ikinä keksiikään. Silloin ei puhuta liian vaikeista asioista eikä tarvitse itsekään puhua niin paljon, kun voi vain tehdä ja hissukseen tutustua muihin. Kaikenlainen vapaaehtoistoiminta on myös hyvä tapa tutustua ihmisiin.

Hei taas kaikille.

Olen nyt ulkoillut ihan kiitettävästi ja kyllähän se mieli on vähäsen parempi ajoittain.. Välillä on niin keskittynyt siihen ulkoiluun, että ei edes surkeet asiat päässä pyöri. Mutta sitten kun pysähtyy, niin ei mene aikaakaan kun miettii, että olishan se kiva jos jonkun kanssa olisi tässä ja kaikkee muuta ... Ja sen kun tietää, että tyhjään kämppään pitää mennä, huh. Ois se varmaa vähän outoo, jos jollekki vastaan tulevalle naiselle menis sanoo tyyliin, moi mitäs kuuluu?

Ja toinen juttu on toi facebook (pitäs sen käyttöä varmaa vähentää). Ei oo paljoa kavereita siellä, mutta kun näkee kaikkia tilpäivityksiä miten muilla asiat on hienosti, kaiken maailman reissuja tehdään ja jne, niin jotenki tuntuu omalle kohdalle pahalle.. Eihän tämä ole kateutta, eihän? En ainakaan niin haluaisi uskoa, koska hienoa jos joillakin menee elämässä hyvin, oikeasti.