Moi!

Ihanku ite olisin kertonu ton, on nimittäin aika samanlaista tekstiä mitä multa kuulis. Paitsi ei mulla masennusta oo.. kai. No kuitenkin, kävin siellä suunnilleen 3-4 kk:t kerran viikos ja KAIKKI kerrat oli sellasii ''kamala sää, onpa hieno ilma'' -tyyppisii istuntoi. No se meni sit siinä ja lopetin. Ei ollu varmaan järkevää en tiiä. ei tästä varmaan kauheesti apua ollut mulle.

Tä vastaus ei nyt varmaan ainakaa auttanut sua yhtään. Eihän mulla minkäännäköst kokemusta terapiasta oo kun sen lopetin niin pian, oli vaan pakko kertoa.

Sen voin vielä sanoo, et mun mielestä terapian ei kuulu olla noin pitkään tollasta, kannattaa ettii uus terapeutti jos riittää motivaatiota siihen 🙂 Tsemppiä!

Työterveyspsykologi suositteli minulle kognitiivista terapiaa masennukseen. Paikkakunnalla on vain kaksi Kela-kelpoista kognitiivista terapeuttia. Toisesta tt-psykologi sanoi, että hän ei suosittele. Menin siis sille toiselle, jota tt-psykologi kehui. Terapia oli tyhjää jutustelua. Kävin myös tyk-kuntoutuksessa. Pääsin siellä juttelemaan psykiatrin kanssa. Kerroin hänelle terapiastani. Hän oli sitä mieltä, että se ei ollut oikeaa kognitiivista terapiaa; kognitiivisessa terapiassa pitäisi harjoitella eroon tuhoisista käyttäytymismalleista. Tuon keskustelun jälkeen yritin hienovaraisesti ohjailla terapeuttiani psykiatrin suosittelemaan suuntaan, kyselemällä ja keskustelemalla. Terapeutti otti alentuvaisen asenteen: "Voisin minä tietenkin sinulle selittää. mutta..". Kun terapeutti alkoi udella minulta sisäpiirin tietoja työpaikkani tapahtumista (siis ihan minun tapaukseeni liittymättömistä henkilöistä ja tapahtumista) ja närkästyi, kun en niitä kertonut, täyttyi mittani. Sanoin, että olen jo niin terve, että en enää tarvitse terapiaa, ja lopetin. Vuosi meni hukkaan. Ja rahaa paloi. Kela korvasi vain osan terapiasta.

Kerroin tt-psykologille terapiastani. Hän päivitteli, että onpa k.o terapeutti taantunut. Sitten hän kertoi, että takavuosina psykologi sai kognitiivisen terapeutin pätevyyden muutaman viikon mittaisella kurssituksella ja aprikoi, että olisikohan terapeutilla vain tuo pikakoulutus.

Olen itse käynyt useamaapnkiin otteeseen ps. hoitajalla terapiassa.
Alukis hän vaikutti mukavlta, ja olin helpottunut ja iloinen, kun pystyin kertomaan asioistani ihmiselle, joka vaikutti ymmärtävän aidosti.

Mutta joidenkin kertojen jälkeen alkoi tuntua ahdistavalta, hän ei alussa aina puhunut, vaan kysyi sen iänikisen "mitä kuuluu", ja jäi katsomaan minua tiukasti. Tuntui, kun kaikki alkaisi aina ihan alusta, mikään hänen puheissaan ei viitannut siihen, mitä oltiin aikaisemmin puhuttu. Olin vilpittömän ymmälläni, ensinnäkin siitä, mitä hän mahtaa muistaa edellisestä käynnistä, kun kysymyksessä mikään ei viitannut mihinkään konkereetiseen. Olisiko pitänyt puhua vaikka säästä, paljastaa itsestään joitain uusia, hyvinkin henkilökohtaisia asioita, joita oli ollut mielessä sinne mennessä, mutta nyt sitten tuntui, että paras keksiä jotain harmitonta, joka ei paljasta minusta mitään ainakaan arkaluontoista, kun hän oli niin toisaalta poissa olevan, toisaalta suorastaan vihaisen oloinen, että tuli vain ahdistava olo, olisin halunnut lähteä vain ulos, mutta kun kaikki kuitenkin kirjataan siellä, en uskaltanut.

Alun empaattisuuden jälkeen hän oli hyvin kriittinen, suoraan sanottuna vihamielisen oloinen, ja tuli tunne, kuin hän tietäisi minusta jotain häntä ärsyttävää - ja mistä tiedän, kun oli julkisen puolen paikallinen hoitopaikka, ettei joku juoru tai vale olisi kantaunut hänen korviinsa, ihmiset kun muutenkin voivat puhua toisistaan vaikka mitä potaskaa, ihan vain ilkeyttäänkin.

No joka tapauksessa käynnit alkoivat jo suorastaan pelottaa, sain lopetettua käynnit niin, etten vain paiskannut ovea kiinni ja sanonut, kuten kyllä ajattelin, että "varmaan tarvitsen jotain apua, mutta tämä ei ainakaan auta!!!"

Tämäkään ei varmaan lohduta, mutta kirjoitan tämän, kun ehkä tästä voi saada siinä mielessä lohtua, mutta eivät terapeutitkaan ole mitään kaikkitietäviä tuomareita, jotka kyllä ymmärtävät asiakasta, mutta kun asiakas on jo valmiiksi mielenterveysasiakas, toki hän on sairas, ja koska terapeutti on terapeutti, totta kai hän on oikeassa, vaikka asiakkaasta miltä tuntuisi.

Mutta kun olen kokenut tuon, ja vilpittömästi ollut vaikeissa tilanteissa, jossa apua olisi tarvinnut, ja olo on vain pahentunut, se ei ole mikään pikku juttu, ei ihminen loputtomiin kestä vähättelyä, ja voi jättää pysyvät arvet, jos alistuu tuollaiseen.

Parasta varmaan olisi, itse kullekin, jos MISTÄ TAHANSA löytäisi LUOTETTAVAN JA YMMÄRTÄVÄN IHMISEN, joka edes tuntuu haluavan ymmärtää. Tämä ihminen voi olla myös ihan muu, kuin mikään auttamisen ammattilainen.
Eli ei ihmisen kannattaisi antaa itseään kohdella miten tahansa, terapeutinkaan taholta. 🤕

Terapeutti ei ole Jumala.

Terapeutilla ei ole eikä voikaan/saakaan olla valmiita vastauksia siihen, miten sinä voisit järjestää elämäsi paremmin. Hän yrittää auttaa sinua löytämään vastaukset itse.

Terapeutteja on monenlaisia, niin myös terapioita. On hyviä ja huonoja, kuten kaikissa ihmisissä ja kaikissa aatesuuntauksissa.

Oman kokemukseni mukaan terapeutti seuraa potilasta tai autettavaa pitkään ja tekee aina muistiinpanoja. Niiden pohjalta hän sitten rakentaa tulkintansa eli analyysinsa. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele voivansa tuntea ketään muutaman tunnin tuttavuuden pohjalta? Eihän se ole mahdollista kenellekään. Terapeutti ei näe sieluusi, mutta hän tekee parhaansa.

Oletko kuullut puhuttavan transferenssista tai vastatransferenssista?

Itse olen tavannut monta terapeuttia ja psykiatria. Viimeisin oli paras. Ikävä kyllä terapia maksaa, eikä minulla ollut rahaa jatkaa sitä. Jos tuntuu, ettei saa apua, kannattaa kyllä vaihtaa henkilöä. Ellei sitten onnettomuudekseen ole tehnyt esim. vuoden sopimusta. Aina parempi, jos ei ole tarvinnut tehdä sellaista, koska siitä ei kai sitten ihan niin vain eroon pääse.

Sanoisin terapioista sen, että jotkut asiat ovat sitten taas kulttuurikysymyksiä, joita ei enää voi ratkaista terapioilla. Toiset eivät kertakaikkiaan vain sopeudu suomalaiseen kulttuuriin, mutta ovat normaaleja joissain muissa kulttuureissa. Heidät voidaan nähdä ja hyväksyä muissa kulttuureissa ihan eri silmin, ja sosiaalinen masennuskin voi hävitä kulttuurin ansioista, koska heidän persoonansa nähdään ihan eri tavoin toisessa kulttuurissa. Kulttuureissa on myös rajat. Onko terapioissa?

Joku täällä kirjoitti siitä, että se ymmärtäjä voi olla myös joku ihan muu ihminen. Olen ihan samaa mieltä. Joskus tuntuu, että terapeutit näkevät työssään niin likaisia ja rankkoja tapauksia, että tuntuu, että puhuu välillä ihan seinälle. Tuntuu myös siltä, että seksuaalisesti terveet rajat saanutta ihmistä ei vain kuulla. Koskaan ei pitäisi vetää mitään itsestään selviä johtopäätöksiä ihmisen käytöksestä. Usein joku muu voi olla se paras ymmärtäjä, koska hänellä on säilynyt terve käsitys siitä, mikä on hyväksyttävää ja mitä saa tehdä.

Kävin myös psykoterapiassa noin puolitoista vuotta keskivaikean masennuksen takia. Terapeuttini oli mukava ja sympaattinen keski-ikäinen mies, joka oli työskennellyt alalla pitkään. Viikottaisissa tapaamisissamme juttelimme lähinnä kuulumisistani, kuten opiskelujen etenemisestä, töistä ja ihmissuhteista. Olin aluksi toiveikas terapian suhteen ja hetken aikaa kuvittelinkin sen auttavan minua. Pian kuitenkin huomasin, että lähdin terapiasta aina entistä maseentuneempana. Minusta alkoi olla entistä selkeämpää, ettei tilanteeni tule muuttumaan. Jatkuva epäonnistumisten, muiden vastoinkäymisten ja masennukseni läpikäynti alkoi tuntua yhdentekevältä. Sain kyllä joitakin käytännön ehdotuksia käyttäytymismallini muuttamiseen ja uusia ajattelumalleja, mutta ne osoittautuivat yksi toisensa jälkeen hyödyttömiksi.

Jatkoin kuitenkin terapiaa, sillä kelan tuella hoidon hinta oli niin mitätön, ettei siitä koitunut taloudellista rasitetta. Lisäksi terapiapaikka oli työmatkani varrella. Joskus viime syksynä nukuin pommiin enkä ehtinyt tapaamiseen. Minulla ei ollut viikottaista aikaa, vaan meillä oli tapana sopia aina seuraava aika tapaamisen yhteydessä. Niinpä se riitti terapian lopettamiseen. Terapeuttini laittoi kyllä tekstiviestejä minulle tiedustellakseen uutta aikaa, mutta en vain jotenkin jaksanut ikinä vastata hänelle.

Uskon, että terapiasta voi olla joillekin hyötyä. Jos on luonteeltaan sellainen, että pystyy avautumaan ja tulkitsemaan tunteitaan ääneen. Jos muutenkin kokee, että puhuminen tunteistaan yleensäkin auttaa. Luulen, että omalla kohdallani masennus on jatkunut niin pitkään muuttumattomana, ettei tilannetta voi enää muuttaa. Tuntuu, että kävin jo teininä läpi kaikki masennuksen vaiheet läpi. Huomionhaku, säälin kerjääminen, avautuminen, eristäytyminen, itsetuhoisuus, lääkitys ja hoto. Niinpä olen jo huomannut, ettei avautumisestakaan ole mitään apua. Toistaiseksi eristäytyminen on toiminut parhaiten. Terapian aikana aloinkin ajattelemaan, ettei tilanteeseni ole ratkaisua vaan paras mahdollisuuteni on oppia elämään masentuneena. Tavallaan luovuttaa ja parhaansa mukaan nauttia elämästä masennuksen ehdoilla.

Kaikilla on kuitenkin elämässä omat ongelmansa. Minun ongelmani on, että vihaan kaikkea itsessäni, minua haukutaan tyhmäksi kaikkialla minne menen ja ihan syystäkin sillä epäonnistun kaikessa mitä teen. Olen parantumattomasti niin ruma etten halua edes tyydyttää itseäni. En siis halua edes itse koskea itseeni koska oksennan heti suuhuni.

En väitä etteikö psykoterapioista olisi hyötyä, mutta toisaalta itse nään esim. masennuksen tietyissä tapauksissa aivan normaalina tunteena, jos se esim. johtuu jatkuvista sosiaalisista hylkäyskokemuksista. Itse yritän kaikin keinoin suojella sisäistä lastani, joka hylättiin muusta lapsijoukosta 9 -vuotiaana vailla mitään sen kummempaa negatiivista syytä. Se persoonan peili joka heijastui vanhemmista ei heijastunut enää koulussa. Luottamuksen voittaminen takaisin menee aina petetyn ehdoilla, ja se on taito, joka on todella arvokas. Hylkääminen terapeutin vastaanotolle on aina jotenkin outoa.

Hei

Kävin kognitiivisessa psykoterapiassa noin puolitoista vuotta. Välillä tuntui, että se auttoi, mutta en tiedä oliko lääkkeet sittenkin ne jotka auttoivat. Loppua kohden minulle tuli olo, että terapeutti ei ymmärrä ahdistustani ja oli hiukan etäinen. Alussa keskityttiin rentoutumiseen, sitten tietoisen läsnäolon menetelmään. Masennukseen se tuntui auttavan, mutta ahdistusta tietoisen läsnäolon menetelmä tuntui vain pahentavan.
Siis miten muka voisi auttaa, se että eriyisesti antaa ahdistuksen tulla ja kuullostelee sitä, miltä se tuntuu?

Nyt olen sairastunut uudelleen ja entisestäkin pahempaan ahdistukseen/masennukseen kun terapiasta ja lääkityksen lopettamisesta on noin vuosi. En tiedä menisikö tutulle terapautille vai pitäisikö vaihtaa. Jotain apua tähän kidutukseen on kuitenkin saatava, sillä opamoxeja ei varmaan voi koko elämäänsä syödä.

Minäkin lähdin aikoinaan hakemaan apua terapioista itsenäistymisvaiheessa. En väitä, etteikö siitä olisi hyötyäkin, mutta silti minulla on edelleen sama perusongelma, johon aikoinaan alitajuisesti lähdin hakemaan apua. Perusongelmani on edelleen sosiaalisen turvaverkon puute. Lukemattomista hylkäämisistä ja persoonan tyrmäyksestä (yritys rakentaa turvaverkkoa) johtuen minun on edelleen melko vaikeaa luottaa ihmisiin, koska luottamukseni petettiin niin monta kertaa. Olen sosiaalinen ihminen, joten tuntuu hirveän pahalta, että pitää turvautua terapeuttiin hylkäämiskokemuksien vuoksi, koska eihän terapia kuitenkaan ole sama kuin ihmiset jotka tulevat elävässä elämässä vastaan. Kuitenkin olen luottamuksesta tarkka. Tiedän, että perusongelma korjaantuu vasta, kun ihmiset tulevat vastaan elävässä elämässä. En ole onneksi täysin yksin. Mitä tulee "takertumiseen" muihin ihmisiin, niin sanoisin tuohon, että eihän yksikään ihmien pärjää iman toista ihmistä esim terveydetilan vaarannuttua. Ainahan olemme riippuvainen elämässä jostain toisesta ihmisestä, joka tulee elämässä vastaan. Tiedän mitä tarvitsen, olen aina tiennyt. Luotettavia ihmisiä, jotka eivät petä luottamustani taas elämässä. Kyllä luottamuksen saa takaisin, mutta se mene aina petetyn ehdoilla.

Olen tullut siihen tulokseen, vaikka olen käynyt psykoterapiassa, että se, mitä en halua edelleenkään muuttaa itsessäni on liika välittäminen ihmisistä. Tämä varmaan kuulostaa hirveän kylmältä. Mutta se, mitä opin psykoterapiassa, on se, että olen luonteeltani niin herkkä, että minun tehtäväni ei olekaan olla esimerkiksi psykoterapeutti tai muu mielenterveyden ammattilainen. Se mitä minun sen sijaan pitää tehdä, on tosiaan olla oppia välittämättä muista ihmisistä, ennekuin he osoittavat, että kunnioittavat persoonaani ja empatiakykyäni. En ole katkeroitunut, mutta en voi saamalleni kohtelulle yhtään mitään. Silti voin elää oman näköistäni elämää. Minun tehtäväni työkuvioissakin on varmasti jokin, jossa toinen ihminen ei pääse liian lähelle omine traumoineen.Jokin asiantuntijatehtävä kenties. Olen silti sosiaalinen, mutta minun vain pitää valikoida ihmiset, kenet päästän lähelleni. Olen monista asioista kiinnostunut. Kaikilla meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme. Minulle se jokin työ tulevaisuudessa ei ole missään nimessä mikään mielenterveystyö. En oikeastaan ymmärrä sitä maailmaa, koska se ei ole minun maailmankuvani. Kylä psykoterapia kannattaa, mutta kuitenkin kaiken olisi voinut ratkaista niin paljon terveemmällä tavalla. Yksinkertaisesti hyväksymällä persoona ja ottamalla joukkoon. Kustnnuksista varmaan on turha täällä edes mitään mainita...

Minulla on myös monta kokemusta terapiasta. Kongitiivista terapiaa sain ryhmäterapiana ja se ei sopinut ollenkaan minulle. Nauroin toisten kokemuksille kun he kärsivät jostain minun mielestä olemattomasta ongelmasta ja olin vihainen, syyttelevä. Arvostelin koko ajan terapeutin menetelmiä ja ryhmätilannetta. Esim. ryhmässä ei ollut tasavertaisuus, vain muutama äänekkäämpi sai puhua ja muut joutuivat kuuntelemaan pitkää yksinpuhelua kuinka päivä oli mennyt askel askeleelta, ahdistuin ja en kyennyt olemaan sitten enää siellä vaan poistuin kesken kaiken. Ahdisti se tilanne tosi paljon, kun yksi puhui ja puhui ja me muut vain tuijotimme jonnekin kauas, tuli kyllä outo olo.
Psykoterapiaa sain monta vuotta, terapeutti ei ollut minulle oikea, valitin lääkärille ja lääkäri ihmetteli että no miksei hän käy, hänhän on niin kiltti ja ystävällinen. Mutta minua ahdisti terapeutin käytös ja se mitä tapahtui terapia-istunnossa, niin tai senjälkeen kun nousin lähteäkseni pois. En edes sille lääkärille uskaltanut sanoa mitä oli tapahtunut. Lääkäri sanoi vain kylmästi että jos en suostu menemään sille terapeutille niin apua ei anneta enempää sieltä. Suostuin vielä vähäksi aikaa, mutta minulla oli tuuria, koska terapeutti muutti paikkakuntaa ja pääsin siitä pinteestä. En sen jälkeen enää ole uskaltanut mennä psykoterapiaan.
Mutta olen käynyt juttelemassa kirkon perheneuvonnan ilmaiselle terapeutille, silloin kun on tosi vaikeaa ollut, muutama kerta on aina riittänyt ja hänellä oli hyviä keinoja joilla sai pahan olon pois.
Nyt käyn kunnan mielenterveystoimen psyk.hoitajan luona juttelemassa, koska aloin epäillä että tarvitsen lääkityksen, mutta hoitajan mielestä en tarvitse ainakaan vielä.

Minä olen käynyt jo useamman vuoden psykoterapiassa. Neljäs (ja viimeinen) vuosi on nyt menossa. Terapia on psykodynaamista, eli ei niin ohjaavaa eikä niin käytännön neuvoja antavaa kuin esim. kognitiivinen. Koen että olen hyötynyt terapiasta, vaikka monta kertaa on tuntunut että ei tästä ole mitään hyötyä, kun on ollut oikein paha olla on vain ajatellut että tästä ei ole mitään hyötyä, koska terapeuttini ei pysty ottamaan pahaa oloani pois tai muuttamaan tilannetta/asiaa joka ahdistaa.

Tuntuu myös vaikealta koittaa selittää läheisille että miten olen hyötynyt, koska mitään ns. konkreettisia asioita en osaa selittää. En voi siis sanoa että "olen saanut aina tämmöisiä ja tämmöisiä (koti)tehtäviä ja terapeutti on neuvonut että jos ahdistaa niin sitten teet niin ja näin", koska tämmöisiä ohjeita en terapiasta ole saanut.

Apu on ollut nyt ajatellen sitä, että olen hyväksytty ihan just sellaisena kuin olen. Että on ihminen joka on aina aidosti "minun" puolellani ja haluaa minun parastani. Itseluottamus on noussut sieltä pohjamudista, jossa se keskivaikean masennuksen pahimmassa vaiheessa on ollut ja olen oppinut hyväksymään itseni, valintani ja sen, ettei kellään muulla ole oikeutta määrätä millaista on minun itseni elämä. Se, että terapeutti on hyväksynyt minut ja kertonut elämänhistoriani tuntien (mitä olen kertonut) että vika ei ole aina minussa.

Vähän kyllä jännittää ja ahdistaakin tuleva terapian loppuminen, koska tarkoituksnei on myös valmistua yliopistosta (vihdoin, 10 v opintojen jälkeen) ja sitten pitäisi aloittaa se työnhakurumba. Jännittää miten työnhaussa vastaantuleva "ei kiitos, et oel sopiva"-torjunnat sitten vaikuttaa tähän munankuoren hauraaseen itseluottamukseen 🤔