Miten tällainen kirjoitus pitäisi aloittaa? Hävettää jo vietävästi pelkkä ajatuskin omilla murheilla mässäilystä, tulee itserakas olo. Onneksi tuo nimimerkki on jonkinlainen suoja.
Tekisi mieli käyttää voimasanoja, mutta yritän olla korrekti ja kertoa analyyttisesti omasta mielentilastani. En voi olla muuta kuin masentunut, mihinkään muuhun oireeni eivät sovi. Se taitaakin olla ainoa asia, jonka suhteen olen trendikäs. Minulla ei ole tuloja, sossun luukulla käymistä olen viivyttänyt jo viikkoja – taivun viimeiseen asti olemaan se järkevä ja ei-itsekeskeinen reipas nuorimies, joka lähipiirini tahtoo minun olevan.
Onkohan kaikilla jokin syy masennukseen? Tiedän, tai luulen tietäväni omani. Ei ole järkevää tekemistä, elämän tärkeä osa, työnteko, loistaa poissaolollaan. No, nyt mieleen tulevat jo usein kuulemani lauseet: ”Mikset sitten hae töitä? Kyllä sä jotakin saat! Ajattele hyvä ihminen muitakin kuin itteäs! Ole vähän realistisempi!” Kaikki samaa kaavaa; täytyy muokkautua, täytyy kuunnella niitä, jotka piehtaroivat omassa tyytyväisyydessään ja neuvokkuudessaan, jotka sopeutuvat yhteiskuntaan. Minä en sopeudu tähän yhteiskuntaan, piste. Voin mielihyvin ottaa siitäkin syyt niskoilleni.
Mitä tehdä ihmiselle, jolle luonto on tärkeämpi kuin yhteiskunta? Minua ei enää edes kiinnosta puhua omista arvostuksistani saati ongelmistani. Luonnon intohimoinen ystävä saa herkästi ”linkolalaisuuden” ja vaarallisen psykopaatin leiman otsaansa. Vaikka itselläni ei ole haaveita muuttaa mitään muuta kuin omaa elämääni. Riittää, jos löytäisin ripauksen taloudellista vakautta (asunto ja ruoka ilman jatkuvaa epävarmuutta kummankin suhteen – mutta ei tippaakaan enempää), onnellisuutta ja rauhaa, luonnossa, luonnosta. Miten se onnistuu nykymaailmassa ilman, että tarttuu johonkin koneeseen ja alkaa tehdä töitä yhteiskunnan edellyttämällä teholla?
Onko luonnonystävyys mielisairautta? En ole luonnonystävä sosiaalisen elämän vuoksi, eli en kuulu pukeutumiskoodien ja kukkaisihmisten seuraan. Onko luonnosta syvimmät kokemuksensa saava ihminen yhtä hullu kuin uskovainen, pelkkä kuvittelija? Onko kaikki sellainen, joka poikkeaa elettävän ajan hengestä, mielisairautta? Vai voisiko olla päivastoin niin, että itse yhteiskunta onkin nykymuodossaan se, joka on rakentunut kollektiivisen manian ja mielisairaiden harhojen varaan?
Kuinkahan kauan tätä jaksaa.
Jos joku on ajatellut samoja, niin kertokaa.
Kyllä tämä yhteiskunta on nykyisellään sairas ja esim. masentuminen on terve reaktio siihen!
Voi olla, että nykynuorison keskuudessa ei oikein ymmärretä sellaista, joka rakastaa luontoa enemmän kuin sosiaalista elämää. Ainakaan kaupunkilaisten keskuudessa. Mutta luonto on aito, kaunis, rauhaisa, siitä puuttuu kaikki turha ja älytön. Ymmärrän sinua ja varmasti löydät muitakin, jotka ymmärtävät.
Toivon, että jaksat sinnitellä ja että löydät välillä sen tunteen, että kaikki virtaa sinnittelemättäkin. Nuoruus on vaikeaa aikaa, myöhemmin selkenee. Vaikka eipä se varmasti tässä vaiheessa sinua lohduta.
Kauniita päiviä sinulle🙂🌻 Aamu
Hei!
Viestisi kosketti minua, koska olen suhtautunut ja suhtaudun yhä mainitsemiisi asioihin hyvin samankaltaisesti.
Olen työssä käyvä, kai ihan kohtuullisesti työympäristööni sopeutuva nuori ihminen. Koen kuitenkin olevani varsin erilainen verrattuna ikäisiini tai ei-ikäisiini ihmisiin. Tavoitteeni, sikäli kun niitä on, ovat jossain ihan muualla ja erilaisissa asioissa kuin monilla muilla. Voisin sanoa olevani sisimmässäni "hiljainen luonne". Nykyihmisen tavoitteet eivät ole minun tavoitteitani ja itse asiassa olen lähinnä ylpeä siitä (mutta ihan vaan omassa keskuudessani).
En ole linkolalainen enkä mikään uushippi.
Ensinnäkään en ymmärrä nykyistä "äärikokemuksellisuutta", sitä, että olisi pakko saada sitä ja tätä (ja tässä nyt heti), ja kaikki (hyvät) periaatteet voi unohtaa. Väittäisin myös, että kaiken saavuttamiseksi ihmiset pitävät niin älytöntä kiirettä, että ne kaikki hienoimmat asiat jäävät näkemättä ja kokematta. Tätä voisi kai kutsua "helmiä sioille"-ilmiöksi.
En myöskään näe ympärilläni erityisen onnellisia ihmisiä. En siis edes jaksa uskoa siihen esitettyyn onneen.
Vaikka koen tarpeeksi usein ajatuksia siitä, ettei minusta varmaan koskaan tule toivomani kaltaista ihmistä, ympäristööni verrattuna koen kuitenkin olevani suht onnellinen, ainakin ns. hyvinä päivinä.
Toisekseen ihmisten laumasieluisuus käy hermoilleni aika useastikin ja rankasti. Usein pystyn suhtautumaan asioihin välinpitämättömästi, mutta siinä tapauksessa, että nämä "itsestäänselvyydet" kohdistetaan minuun itseeni, alkaa sappi kiehumaan. Tällaisillä itsestäänselvyyksillä tarkoitan esimerkiksi korkeiden tittelien tavoittelua, materian itseisarvoa ja sen perässä juoksemista, perheenperustamista, jatkuvaa matkustelua ym.
Kun kuuntelee valtion johtajiakin, niin tuntuu, että tärkeintä olisi saada lisää uusia kansalaisia. Miksi? Seuraava sukupolvi samaan helvetilliseen kiireeseen ja suorittamiseen? Koomisinta on se, että tällä hetkellä nuorisoa syrjäytyy, eikä juuri kukaan tunnu kantavan huolta näistä nuorista ja lisää täytyisi porukkaa saada.
En vain jaksa ajatuksia ja ennen kaikkea tuputuksia siitä, miten elämä tulisi elää jonkin kaavan mukaan. Ja mikäli "kaava" sisältäisi arvokkaita asioita, voisi se toimiakin, mutta tuntuu, että se on kaiken mahdollisen kahmimista ikäänkuin varmuuden vuoksi.
Olen myös luonnonystävä ja onhan mm. tämä kulunut talvi osoittanut, että ei luontokaan ole entisensä edes puhtaassa Suomessa. Länsimaiset ihmiset porskuttaa ja vähät välittää ympäristöstään tai kanssaihmisistään. Samat ihmiset, jotka ovat pyytämättäkin valmiita antamaan neuvojaan (heh, ellei jopa sääntöjään) ovat vaikeuksien kohdalla aina valmiit kertomaan "että jokainen hoitakoon omat asiansa".
Minusta tämä nykyelämä on vain niin keinotekoista ja kaikessa päämäärällisyydessään päämäärätöntä. En tiedä, olenko vain väsynyt yrittämään vai olenko tulossa hulluksi. Mua ei vaan kiinnosta ne asiat, mitkä ihmisiä keskimäärin kiinnostavat.
Harmillisinta on, että luonto kärsii ihmisten teoista (jotka eivät välttämättä lisää edes ihmisen omaa onnellisuutta), ja asiasta ei saisi edes mainita mm. tuon leimautumisen takia. Tuntuu siltä kuin ihmiset eivät haluaisikaan ajatella niiden oikeasti merkityksellisten asioiden kohdalla.
Tänään ei ole ehkä paras mahdollinen päivä kirjoittaa, tämä tekstin tuottaminen on nyt aika vääntämistä. Halusin vaan kertoa, että ainakin itse löysin tekstistäsi jotain tuttua.