Olen pian 30-vuotta täyttävä nainen. Elämäntarinani lyhyesti: kiusaamista ja syrjintää päiväkodissa, ala-asteella, ylä-asteella, ->yläasteelta asti: masennusta, syömishäiriöitä, viiltelyä, lisäksi aina unettomuutta ja pakko-oireita, sosiaalista estyneisyyttä, häpeää, jne.

Tulos: peruskoulun loputtua sairastuin enkä voinut jatkaa kouluttautumista. 4 ½ vuotta sitten sain vihdoin ensimmäisen ammattikoulututkintoni, mutta töitä olen tehnyt vain 2 kk.

Tällä hetkellä yritän joskus ennenkin yrittämääni aikuislukiota. Miksi? Ajattelin, että vielä yritän parantaa mahdollisuuksiani elämässä.

Tulin juuri matikan tunneilta itkien autossa täyttä kurkkua. Minusta ei ole mihinkään. En jaksa. En jaksa enää mitään, en parhaalla tahdollanikaan. Minulla on ikää pian 30-vuotta. Eläkettä en vielä saa, vaikka kuntoutuksella olen ollut jo yli 7 v.

Olen yksinäinen. Ei ole ystäviä peruskouluajoilta- miksiköhän? Ei työelämästä- hmm? Ja niin edelleen.

Olen kristitty. Mietin joka päivä, mitä Jumalakaan minusta haluaa? En pysty palvelemaan seurakunnassa. En loista Kristuksen valoa toisille. Tahtoisin vain, että Kristuksen valo osoittaisi minuun ja ottaisi minut Taivaan Kotiin. Ainut, jota ikävöisin, olisi rakas aviomieheni. 😭 Ja rakkaat vanhempani. 😭

Joskus vielä kuvittelin, että säveltämäni laulut voisivat ilahduttaa seurakunnassa, mutta nyt nekin tuntuvat paskoilta ja tunnen itseni niin huonoksi.

Kuulin, että eilen illalla kaksi poikaa oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Miksi he? Miksen minä?