En tiedä mitä teen, tuntuu kuin olisin ollut tässä samassa tilanteessa 16-vuotiaasta asti, nyt ikää 22 vuotta. Minulla ei ole yhtäkään kaveria, ainoastaan peruskoulu käytynä, ei mitään muita harrastuksia kuin tietokoneella pelaaminen eikä rehellisesti edes kiinnosta tehdä mitään. Elän jatkuvassa pelossa, pelkään joka päivä että kuolen, tunnustelen kehoa päivittäin ja aina löydän jonkun uuden muka oudon ja uuden asian kehossani ja päättelen sen olevan kasvain. Saan paniikki/ahdistuskohtauksen lähes joka yö ja joudun rauhoittelemaan itseäni tunteja että saisin edes vähäsen unta. Aamulla olen uskomattoman poikki vaikka heräisinkin vasta kymmeneltä. Olen yrittänyt herätäkin aikaisin vaikka seitsemältä tai kahdeksalta siinä toivossa että ensi yönä saisi sitten hyvin unta, mutta joudun silti pyörimään sängyssä tunteja ihan sama kuinka paljon tai vähän olen nukkunut edellisenä yönä. Sama ongelma minulla on ollut lapsesta asti, pelkäsin jatkuvasti omaa kuolemaa, perheen kuolemaa ja kaikkia sairauksia jatkuvasti.

Mieliala vaihtelee päivässä miljoona kertaa, ärtyneestä masentuneeseen, masentuneesta ahdistuneeseen, ahdistuksesta hetkelliseen iloon, jonka aina torppaan ajattelemalla että ilon kohde on jotain niin säälittävää ettei siitä saisi olla iloinen. Yritän kehua itseäni edes kerran päivässä jos vaikka kehtaan soittaa puhelun tai käydä yksin kaupassa, mutta lopulta homma päätyy muihin ihmisiin vertaamiseen ja totean olevani säälittävä peruna joka ei osaa edes normaaleja asioitakaan tehdä. Ärsyynnyn uskomattoman helposti ja turhaudun omaan säälittävyyteeni, olen jo monta kertaa lyönyt oman käteni mustelmille ärsyyntyessäni. Sen jälkeen ärsytys muuttuu järkyttäväksi häpeäksi, miten voinkaan suuttua jostain niin tyhmästä asiasta.

Haluaisin yrittää opiskella jotain alaa, mutta olen jo neljä koulua jättänyt kesken ahdistuskohtauksieni takia. Koulussa en ole saanut syötyä yhtään mitään, en nuku melkein silmäystäkään ja luokassa melkein purskahdan itkuun siitä ahdistuksen määrästä. Mikään ala ei kiinnosta ja ajatuskin koulussa käymisestä ahdistaa. Sairaslomalla olen nyt ollut muutaman vuoden, tai nyt virallisesti kuntoutustuella ja siitä poden uskomatonta syyllisyyttä, tuntuu että olisin jotenkin epänormaali, häpeän olemassaoloani. Tuntuu ettei minulla ole oikeutta masentua ja ahdistua.

Psykologeilla, psykiatreilla, sairaanhoitajilla ja nuorisotyöntekijöillä olen ravannut, olen käynyt ammatillisessa kuntoutuksessa, vertaistukiryhmissä ja tänä keväänä olisi tarkoitus aloittaa psykoterapia, jonka toivoisin auttavan edes vähäsen. Lääkäri minulla on monta kertaa vaihtunut ja moni heistä on vain töksäyttänyt minun näyttävän kyllä ihan terveeltä ihmiseltä, tai että minä kuvittelen muiden tekevän kaiken työn puolestani ja opettavan käsi kädestä miten pääsen eroon ongelmistani. Tuntuu että minun täytyisi esitellä arpiani tai totaalisesti romahtaa lääkärin edessä, että minut otettaisiin tosissaan. Itse koen yrittäneeni paljon ja monesti asiat ovat tuntuneet parantuvan, kunnes yhtäkkiä masennus ja ahdistus iskee päin lärviä ja ollaan taas ojan pohjalla. Alkaa kadota se viimeinenkin toivo siitä että pääsisin tästä eroon.

En tiedä mitä yritän tällä hakea, en ole päässyt kuukausiin juttelemaan ammatilaiselle ja pikkuhiljaa alkaa pää hajoamaan. En jaksa enää.