Tajusin juuri, että saattaa olla olemassa suurempikin pelon aihe kuin mokaaminen. Nimittäin ihmiset. Pelkään muita ihmisiä, tai vielä tarkemmin ajateltuna heidän reaktioitaan.

Pelkään, että jos mokaan, niin suututan jonkun, joka sitten alkaa huutamaan. Tai tekee valituksen. Tiedän kyllä olevani konfliktiherkkä.

Pelkään, että jos mokaan, niin petän toiset ihmiset, heidän luottamuksensa. Pelkään typeryyteni ja kömpelyyteni paljastumista. Pelkään langettavani epäonnistumiseni varjon myös viattomien työtovereiden ylle. Olen joskus tainnutkin kirjoittaa kärsiväni jonkin sortin huijarisyndroomasta.

Pelkään myös omaa reaktiotani mokaamisen sattuessa. Aivan pienikin asia saattaa jäädä riivaamaan, kun en osaa vain ohittaa mokaa olankohautuksella. Häpeä ja paniikki kun pääsevät ylikierroksille, niin niitä ei pidättele sitten mikään. Tiedän olevani varsin kova ja vaativa itseäni kohtaan, mutten voi sille mitään - en osaa olla mitään muutakaan.

Haastattelusta selvitty ja "valitettavasti valinta ei kohdistunut sinuun" -viestikin on jo saatu. Olen helpottunut molemmista. Olen iloinen ja ehkä jopa vähän ylpeä itsestäni - oho, ihan uusi fiilis! - etten jänistänyt haastattelusta ja onnistuin olemaan siellä suhteellisen rento. Sinänsä hyvä kokemus siis.

Työ olisi ollut kassatyötä isossa marketissa. En ole hyvä rahankäsittelijä ja koen kassatyön todella ahdistavana. Liikaa hälyä, liikaa kiirettä, liikaa ihmisiä, liikaa esilläoloa.

Q, en minäkään osaa olla edukseni työhaastattelussa. Kun hyödyttömyyden tunne on se arkinen perusfiilis, niin vaikea sitä on haastattelussa jännittäessä sitten yrittää tsempata ja olla iloinen, reipas ja osaava. Tuntuu, että on sekä työnantajan että yhteiskunnan etu, että minä pysyn poissa häiritsemästä ja tuhoa tekemästä.

Kurjaa, että hyvä kautesi osoittaa päättymisen merkkejä. ☹️ Tämä nyt on aikamoinen mission impossible, mutta koeta olla murehtimasta asiaa. Voihan kyseessä olla vain hetkellinen notkahdus - toivotaan parasta. Ja kaikki se paska kyllä tulee sieltä jos on tullakseen, murehditpa tai et.

Yksin oleminen on aikamoisen kaksipiippuinen juttu, minulla ainakin. Toisaalta se ahdistaa, toisaalta pakenen siihen. Introverttinä, ujona ja joskus suoranaisen ihmispelkoisena tarvitsen yksinoloa, se tuntuu suorastaan turvalliselta. Mutta sitten yksin ollessa ja yksinäisyydestä kärsiessä, seinien alkaessa kaatua päälle kaipaan sosiaalisia kontakteja. Eli niin tai näin, aina väärinpäin. Miksei sitä koskaan osaa nauttia siitä mitä on? Miten sitä pääsisi kultaiselle keskitielle?

Mutta on kai jo myönnettävä, että ahdistuksen lisäksi minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. 😞 😯🗯️

Hienoa, että olet menossa ammatinvalinnanpsykologin pakeille! 🙂 Minunkin pitäisi. Piti jo vuosi sitten. Minulla vain on se ongelma, että odotan saavani selkeitä ja pikaisia vastauksia, kun ammatinvalinta tai suunnan löytyminen on kuitenkin prosessi, kenties pitkäkin sellainen. Eikä niitä vastauksia anneta, vaan ne pitäisi itse pystyä löytämään, psyka vain auttaa. Mutta kun on niin turhauttavaa tahkoa niitä samoja asioita kerrasta ja vuodesta toiseen ja sitten huomata, että olin jo vuosia sitten ihan samoilla jäljillä. Eli en ole kuitenkaan edistynyt yhtään tai olen vain tuhlannut aikaa.

Hienoa, että kuitenkin menit haastatteluun! Se on mahtava tunne kun onnistuu ylittämään itsensä. Ihan mielenkiinnosta kysyn, minkälaista haastattelussa oli, mitä siellä kyseltiin? Itsekin olen miettinyt joskus voisinko tehdä kassatyötä, mutta olen aika vakuuttunut että en. Minäkään en ole hyvä rahankäsittelijä enkä jaksaisi istua kassalla koko päivää. Puhumattakaan niistä ihmisistä sitten 😀 Voisin työskennellä kaupassa, jos saisin vain hyllyttää päivästä toiseen tavaroita. Mutta varmaan hyvin pian leipiintyisin niin yksitoikkoiseen hommaan.

star-crossed kirjoitti 15.5.2018 20:10

Kun hyödyttömyyden tunne on se arkinen perusfiilis, niin vaikea sitä on haastattelussa jännittäessä sitten yrittää tsempata ja olla iloinen, reipas ja osaava. Tuntuu, että on sekä työnantajan että yhteiskunnan etu, että minä pysyn poissa häiritsemästä ja tuhoa tekemästä.

Niin totta tuo viimeinen lause. Se on myös yksi syy miksi on niin vaikea hakeutua mihinkään, kun tuntuu että jos sattuisi sellainen ihme että pääsisinkin töihin, niin olisin vain kohtuuton taakka muille ihmisille kun en osaisi mitään ja olisin täysi tumpelo. Kaikki vain nauraisivat ja puhuisivat selän takana millainen idiootti olen. Minun on vaikea oppiakaan mitään uutta, jos jännitän kovasti. Ja kaikenlainen tekeminen on minulle aina ollut hankalaa, jos joku on vieressä katsomassa. En tiedä mistä sekin johtuu. Liittynee juurikin siihen, että tuntuu etten osaa mitään. Siinä kun sitten joku on arvioimassa vieressä niin ei onnistu. ☹️

Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelko. Välillä enemmän, välillä vähemmän ja nykyään lievempänä kuin esim. 10 vuotta sitten. Välillä niin paha että kaupan kassatilanteet tuottavat tuskaa ja uusissa paikoissa edelleen koen helpompana että joku toinen maksaa tai tekee tilauksen kassalla. Kaupassa käynti on erittäin epämiellyttävää ruuhka-aikaan ja näitten lämpimien säiden aikaan kaikki kaupungin ihmiset tuntuvat olevan yhtäaikaa liikeellä. Jos olisi mökki mihin paeta, varmaan olisin siellä jo.

Olen kyllä huomannut, että jos olen jonkun seurassa niin sosiaaliset tilanteet ei ahdista niin paljon. Ainakaan kaupassa tai kaupungilla käyminen. Seura antaa yllättävän paljon rohkeutta. Olen uskaltanut käydä jopa uimarannalla kaverini kanssa. 😮 Kävin yhtenä päivänä yksinkin, mutta lähdin melkein samantien pois kun oli muitakin ihmisiä, mutta kaverin kanssa olen uskaltanut uimaankin. Toisen ihmisen seurassa minä saatan olla jopa se rohkeampi osapuoli, mutta yksin kaikki rohkeus tuntuu karisevan jonnekin? Toki riippuu tietysti seurastakin, jotkut ihmiset saavat vain entistä epävarmemmaksi mutta se onkin toinen juttu erikseen.

star-crossed kirjoitti 15.5.2018 20:10
Hienoa, että olet menossa ammatinvalinnanpsykologin pakeille! 🙂 Minunkin pitäisi. Piti jo vuosi sitten. Minulla vain on se ongelma, että odotan saavani selkeitä ja pikaisia vastauksia, kun ammatinvalinta tai suunnan löytyminen on kuitenkin prosessi, kenties pitkäkin sellainen. Eikä niitä vastauksia anneta, vaan ne pitäisi itse pystyä löytämään, psyka vain auttaa. Mutta kun on niin turhauttavaa tahkoa niitä samoja asioita kerrasta ja vuodesta toiseen ja sitten huomata, että olin jo vuosia sitten ihan samoilla jäljillä. Eli en ole kuitenkaan edistynyt yhtään tai olen vain tuhlannut aikaa.

Kunpa vain joku ulkopuolinen osaisi antaa vastauksia, mitä voisin tehdä. 😟 Minusta myös tuntuu että vuodesta toiseen vain tuhlaan aikaa ja aina pyörin samojen asioitten äärellä. En edes tiedä, haluaisinko ammattitutkinnon, ammattikorkeakouluun vai jopa yliopistoon. Yliopisto tuntuu kauhean vaativalta ja itsenäiseltä, en jaksaisi lukea enkä osaa kirjoittaa mitään tieteellistä teksiä, mutta se toisi vuosiksi eteenpäin "miettimisaikaa". Voisin olla vain ikuinen opiskelija, heh. Olisi edes jotain. Toisen asteen koulutus taas on niin lyhyt että pelkäisin kohta olevani taas samassa tilanteessa kuin nyt. En vain osaa kuvitella että opiskelisin jonkun ammatin noin parissa vuodessa ja sen jälkeen lähtisin tekemään töitä. 🤔 Ammattikorkeakoulu olisi ehkä siltä väliltä ja ehkä se sopivin vaihtoehto, mutta en oikein löydä mitään tarpeeksi kiinnostavaa. ☹️

Miten tämä minun elämä on taas tällaista merkityksettömyyden suossa rämpimistä? On niin tyhjä olo. Haluaisin ties miten pitkästä aikaa olla innoissaan jostain. Haluaisin välillä kokea levollista varmuutta ja rauhallisuutta. Haluaisin pystyä uskomaan tulevaisuuteen. Mutta päivät vain täyttyvät epävarmuudesta, ahdistuksesta ja toivottomuudesta.

On taas sellainen olo, että haluaisin paeta tätä ahdistusta, vaikka tiedän, että se parhaimmillaankin tuo vain hetken helpotuksen. Tulisi edes flunssa, että voisin sen vähän ajan vain olla.

Q kirjoitti 17.5.2018 09:23

Ihan mielenkiinnosta kysyn, minkälaista haastattelussa oli, mitä siellä kyseltiin?

Tämä haastattelu oli hyvin suoraan asiaan menevä ja keskustelun oloinen, mistä minä pidin. Haastattelija vain kyseli, että millaista keikkatyöni on ja millaisia tuntimääriä teen ja että mitä muuta olen puuhaillut. Ei edes katsonut työ- ja koulutodistuksia.

Minulle kaikkein vaikeimpia haastatteluja ovat olleet sellaiset kolmannen asteen kuulustelut, joissa haastattelijan kysymykset ovat suoraan kuin jostain työhaastattelukysymysten kliseepankista revittyjä: mikä sai sinut hakemaan tätä työpaikkaa, miksi juuri sinä olisit hyvä valinta, missä näet itsesi 5 vuoden päästä, kerro vahvuuksista... Ne ovat hankalia kysymyksiä, koska en osaa kehua itseäni (tai näe mitään kehumisen aihetta itsessäni) eikä minulla ole urasuunnitelmia (tai ylipäätänsä suunnitelmia). Lisäksi alan tahattomasti pohtimaan, että mitä haastattelija haluaa kuulla sen sijaan, että puhuisin itsestäni ja omasta tilanteestani.

Myymälän puolelle mikäkin olisin halunnut, varastohommiin tai vaikka hyllyjä täyttämään. Vaikka tylsän oloista hommaahan nuo ovat. Mutta tässä piileekin aivan pirullinen ristiriita: haluaisin töitä, jotka tarjoavat haasteita, mutta itseluottamus ei riitä edes aloitustason helppoihin hommiin. Eli tulen aina tuntemaan itseni huonoksi ja alisuoriutujaksi, myös silloin, jos saisinkin jotain matalan kynnyksen töitä.

Q kirjoitti 17.5.2018 09:23

Se on myös yksi syy miksi on niin vaikea hakeutua mihinkään, kun tuntuu että jos sattuisi sellainen ihme että pääsisinkin töihin, niin olisin vain kohtuuton taakka muille ihmisille kun en osaisi mitään ja olisin täysi tumpelo. Kaikki vain nauraisivat ja puhuisivat selän takana millainen idiootti olen.

Taakka; siinäpä hyvä täsmäilmaisu kuvaamaan sitä, mitä minä olen. Sellainen anteeksi, että olen olemassa -olotila.

Olen kerran törmännyt töissä selän takana puhumiseen (kotona se oli/on ihan peruskauraa, mutta se on jo toinen, vielä kipeämpi tarina). Olin opintoihin kuuluvassa työharjoittelussa, kun kopioita ottaessa kuulin itsestäni puhuttavan, etten tehnyt jotain oikealla tavalla. Ja päälle vielä tolkuton taivastelu, etteikö se yhtään ajattele. Mistä minä, juuri aloittanut harjoittelija, olisin voinut tietää käytännöstä, mistä kukaan ei ollut minulle kertonut enkä ollut sellaiseen missään muualla törmännyt (enkä ole sen jälkeenkään)? Kukaan ei juoruamisen jälkeenkään tullut sanomaan, että miten olisi pitänyt toimia. Tuntui tosi pahalta, ja välttelinkin kopio- ja varastohuoneeseen menemistä koko loppu harjoittelun ajan.

Ja koska minä olen minä, niin tietystikin syytin itseäni koko asiasta. Olisi pitänyt tajuta kysyä, että miten täällä on tapana toimia. Olisi pitänyt itse olla sen verran suoraselkäinen, että olisin kertonut, etten edes tiennyt toimineeni väärin ja että toivon jatkossa suoraa, mutta asiallista palautetta ja ohjeistusta. Sen sijaan vain vaikenin asiasta.

Minäkin menen lukkoon ja saatan alkaa mokailla vielä normaalia enemmän, jos joku seuraa ja arvioi työskentelyäni.

Q kirjoitti 17.5.2018 09:23

Minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelko. Välillä enemmän, välillä vähemmän ja nykyään lievempänä kuin esim. 10 vuotta sitten. Välillä niin paha että kaupan kassatilanteet tuottavat tuskaa ja uusissa paikoissa edelleen koen helpompana että joku toinen maksaa tai tekee tilauksen kassalla. [– –] Olen kyllä huomannut, että jos olen jonkun seurassa niin sosiaaliset tilanteet ei ahdista niin paljon. Ainakaan kaupassa tai kaupungilla käyminen. Seura antaa yllättävän paljon rohkeutta. [– –] Toki riippuu tietysti seurastakin, jotkut ihmiset saavat vain entistä epävarmemmaksi mutta se onkin toinen juttu erikseen.

Minulla sosiaalisten tilanteiden pelko kulkee käsi kädessä mokaamisen pelon kanssa. Pelkään ihmisten negatiivia reaktioita, huomion kohteena olemista ja oman typeryyteni paljastumista. Satunnaiset kohtaamiset esimerkiksi kauppojen kassojen kanssa eivät ole ongelma, mutta pidempi aikaista kontaktia vaativat tapaamiset (esim. kampaaja, optikko, kavereiden kaverit) ahdistavat, joskus enemmän, joskus vähemmän. Oletan aina, että ihmiset eivät pidä minusta. Esimerkiksi kun kampaaja lähti heti minun palvelemisen jälkeen ulos tupakalle, niin minulle tuli sellainen olo, että olin niin rasittava asiakas, että kampaaja tarvitsi hermosavut.

Jännitän vieraiden ihmisten tapaamista, joten minun on jossain tapauksissa helpompi toimia yksin. Hoidan asioita yksin, käyn lenkillä yksin, käyn kaupassa yksin, katson elokuvia yksin... Ehkä en osaa olla rento edes tuttujen ihmisten seurassa, en tiedä. Joskus taas on helpottavaa pysytellä itse taka-alalla ja antaa toisen hoitaa asioimiset ja puhumiset.

Tuosta mokaamisesta vielä sen verran, että en aina ymmärrä itsekään, että miksi jokin moka tuntuu niin kaiken järjen ylittävän suurelta, kun taas joku toinen ei aiheuta sen kummempia tuntemuksia. Olen joskus viettänyt unettoman yön, koska töissä asiakas vaikutti tyytymättömältä tai ruoskinut itseäni (sentään vielä vain kuvainnollisesti), koska unohdin juomalasin yhteiselle työpöydälle ja tiedän, että siisteydessä varsin pedantti työkaveri ei tykkää siitä. Mutta kun hajotin Sokoksella vahingossa ties miten arvokkaan hajuvesipullon, niin tämä ei jäänyt mieleen pyörimään, eikä edes paikan päälle kovin ihmeellisesti nolottanut, saati ahdistanut.

Q kirjoitti 17.5.2018 09:23

En edes tiedä, haluaisinko ammattitutkinnon, ammattikorkeakouluun vai jopa yliopistoon.

Tämän kysymyksen kanssa olen paininut jo ties miten pitkään. Yliopisto- tai amk-tutkinto olisi työllistymisen kannalta paras, amis valmistumisen kannalta varmin. Minun on helpompi löytää kiinnostavia koulutusaloja yliopistosta kuin ammattikorkeakoulusta tai amiksesta. Yliopistotutkinnon pituus (siis jos tavoitteenaa on maisterin paperit, onhan mahdollista lukea vain kandiksi saakka - se on sitten eri asia, että onko siinä järkeä) on sekä hyvä että huono puoli: selvät suunnitelmat vuosiksi eteenpäin, mutta toisaalta koen pituuden ahdistavana, koska en osaa "nähdä" niin pitkän ajan taakse. Jos ottaisi ensin tavoitteeksi pelkän kandin ja miettisi sitten tilannetta eteenpäin? Toisaalta tykkään amk:n ja amiksen käytännönläheisyydestä.

Q, jos googlaat hakusanoilla yliopisto ja tutustuminen, niin saat yliopistojen itse esittelemiä tapoja opintoihin tutustumiseen. Yliopistot myös järjestävät avoimia yleisöluentoja, joiden kautta voi tutustua opiskelutapoihin (kts. myös kesäyliopistot). Yksi mahdollisuus on ostaa koulutusta avoimista yliopistoista tai ammattikorkeakouluista, niin pääset kokeilemaan tieteellisen tekstin kirjoittamista.

Sellainenkin vaihtoehto on, että käyt pääsykokeessa. Luultavasti se ja siihen valmistautuminen vastaa ainakin jossain määrin varsinaista opiskelua. Näin minun oli tarkoitus toimia tänä keväänä, mutta se sitten jäi, koska saamattomuus.

Ahdistaa. Väsyttää.

En jaksaisi koko ajan stressata sekä työtä että työttömyyttä, kantaa molempien maailmojen murheita. En haluaisi tuntea itseäni koko ajan ulkopuoliseksi ja hyödyttömäksi, riippakiveksi, kepiksi pinnojen välissä. En jaksa itseäni, typeryyttäni, saamattomuuttani ja ponnettomuuttani.

Mitä tapahtuu sitten, jos/kun tulee se piste, ettei enää jaksa?

star-crossed kirjoitti 22.5.2018 1:16

Ahdistaa. Väsyttää.

En jaksaisi koko ajan stressata sekä työtä että työttömyyttä, kantaa molempien maailmojen murheita. En haluaisi tuntea itseäni koko ajan ulkopuoliseksi ja hyödyttömäksi, riippakiveksi, kepiksi pinnojen välissä. En jaksa itseäni, typeryyttäni, saamattomuuttani ja ponnettomuuttani.

Mitä tapahtuu sitten, jos/kun tulee se piste, ettei enää jaksa?

PUDOTUS. Tunne kuin tippuisi Kaivoon.

jaanas kirjoitti 22.5.2018 9:43

PUDOTUS. Tunne kuin tippuisi Kaivoon.

Yhtä pudotusta tämä on ollut jo pidemmän aikaa, joten kaipa kaivoon, maan pinnan alle putoaminen on sitten se seuraava vaihe. Vaan onko tässä kaivossa pohjaa?

star-crossed kirjoitti 22.5.2018 19:36

jaanas kirjoitti 22.5.2018 9:43

PUDOTUS. Tunne kuin tippuisi Kaivoon.

Yhtä pudotusta tämä on ollut jo pidemmän aikaa, joten kaipa kaivoon, maan pinnan alle putoaminen on sitten se seuraava vaihe. Vaan onko tässä kaivossa pohjaa?

Voihan sitä tippua AVARUUTEEN TROMPILLA!

Että taas nyppii. Lähetin muutamia kysymyksiä yhteen työpaikkaa, jolla on työpaikkailmoitus TE-palveluiden sivuilla. Yllätys, yllätys, vastausta ei ole tullut. Kyselin varmaan liian tyhmiä. Näkivät sitten varmaan jo niistä kysymyksistä, ettei tuosta nyt ainakaan ole meille työntekijäksi. (Ja ihan oikeassa ovat...)

Miksi minä edes yritän? Ihan turhaa stressiä vain itselleni aiheutan. Ja kun julkinen mielipide (ja istuva hallitus) kuitenkin tuomitsee minut laiskaksi paskaksi, joka on itse tilanteensa valikoinut, niin tulisi edes paska niskaan ihan asiasta.

jaanas kirjoitti 23.5.2018 8:14

Voihan sitä tippua AVARUUTEEN TROMPILLA!

Ainakaan ei tulisi ahtaanpaikankammoa niin kuin kaivon pohjalla. 😉 Bonuksena vielä mahtava oksymoron, jossa tiputaan ylöspäin noustessa.

Puolisen viikkoa on mennyt ilman ahdistusta. Toivottavasti se kausi on nyt hellittämässä.

Mutta nyt väsyttää. Ei tarvitse olla tätä kummempi helle, niin minun on vaikea nukkua. Onneksi sentään yöt ovat vielä sen verran viileitä, että sisälämpötila ei pääse nousemaan kovin korkeaksi.

Ahdistus lähti, pohjaton toivottomuus jäi. Koko ajan on tunne, että en selviä tässä elämässä. En jaksaisi yrittääkään, kun se on yhtä hyödyllistä kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Haluaisin vain kadota.

Hei taas,

minullakin on taas tunne että haluaisin vain kadota. Muutama päivä meni tosi hyvin: löysin erään mukavan oloisen asunnon vuokranvälityksen kautta jota pääsinkin katsomaan ja kaikki vaikutti hyvältä, olin jo valmis kirjoittamaan vuokrasopimuksen - kunnes välittäjä soitti ja ilmoitti vuokranantajan haluavan vuokralaiseksi töissäkäyvän ihmisen. Toisaalta ihan ymmärrettävää, mutta masentaa silti. Aivan kuin olisin epäkelpo ihmisenäkin, kun en ole töissä. Opiskelijoillakin on pienemmät tulot kuin työmarkkinatuella elävillä (kuten siis esim. minulla), mutta ei heitäkään syynätä samaan malliin ja evätä asuntoja. Tai ainakin siltä tuntuu, niin epäreilua. Asunto olisi ollut vieläpä pienempi ja edullisempi kuin nykyinen, mutta eipä voi mitään.

Kävin tänään myös eräässä rekryinfossa, lähdin sinne kaverin tueksi mutta kyseisestä työpaikasta saikin yllättävän positiivisen kuvan, niin että harkitsin itsekin hakemuksen jättämistä. Noh, aloitinkin sitten kunnollisen CV:n tekemisen, mutta lopulta luovutin, ainakin tältä päivältä, kun en vain saa siitä tehtyä siitä hyvää ja järkevää. Mitä kaikkea siihen laittaa, mitä jättää pois? Miten laittaa keskenjääneet koulut? Pitääkö selittää siihen, miksi lopetti? "Koska olen luuseri joka ei osaa mitään?" Ehkä luovutan koko hakemuksen suhteen. Työ olisi lähinnä puhelimeen vastailua, mutta varmaan sekin olisi liian ahdistavaa minulle. En varmaan osaisi sitäkään. ☹️ Että on kyllä paska olo taas.

Kävin eilen myös (taas) ammatinvalintapsykologilla. Ja muutaman viikon päästä menen (taas) tekemään niitä ammatinvalintatestejä sinne. Huoh. Miksei vain osaisi olla sosiaalinen ja sanavalmis, ihmisiä rakastava persoona, joka ei pelkää haasteita ja virheitten tekemistä ja joka uskaltaisi vain tarttua toimeen ja saisi asioita aikaan? Pienetkin pettymykset tuntuvat musertavilta ja jään kotiin itkemään ja valittamaan. Ja mitä haasteellisempi homma niin sitä todennäköisemmin jätän kokonaan tekemättä. Mahtavaa.

Q kirjoitti 30.5.2018 20:32

Aivan kuin olisin epäkelpo ihmisenäkin, kun en ole töissä. Opiskelijoillakin on pienemmät tulot kuin työmarkkinatuella elävillä (kuten siis esim. minulla), mutta ei heitäkään syynätä samaan malliin ja evätä asuntoja. Tai ainakin siltä tuntuu, niin epäreilua.

Voi, niin tuttu tunne. ☹️ Tuntuu aina niin pahalta lukea tiettyjen poliitikkojen ulostuloja, siis näitä "kaikilla meillä on kuule rajoitteita!" ja "laskut kannattaa maksaa ajoissa" -tyylisiä sammakoita. Tai kun olisivat edes sammakoita, kun pelottaa, että ne ovat ihan tosissaan.

Ihmisarvo on sidottu työhön. Työtön on yhteiskunnan pohjasakkaa, epäilyttävä ja epäluotettava loisiva laiskiainen, jolle kannustaminenkin tarkoittaa tyypillisesti leikkausta toimeentulosta. Työttömillä voidaan teetättää ilmeisesti loputtomasti palkatonta työtä ja sitten syyllistää heitä vähävaraisuudestaan. Jos löytyisi poliitikko/puolue, joka olisi työttömyystilaston lisäksi - tai paremminkin etenkin! - kiinnostunut siitä, miten yhteiskunnan heikommassa asemissa olevilla menee, millainen on heidän elämänsä laatu (yms.), niin äänestäisin.

Harmi, ettet saanut uutta asuntoa.

Minäkin olen tosi huono työhakemusten ja CV:n laatija. Ilmeisesti minulta puuttuu tietoa työelämästä, koska minun on vaikea nähdä, että mikä ominaisuus tai taito on missäkin työtehtävässä tarpeen.

Q kirjoitti 30.5.2018 20:32

Miksei vain osaisi olla sosiaalinen ja sanavalmis, ihmisiä rakastava persoona, joka ei pelkää haasteita ja virheitten tekemistä ja joka uskaltaisi vain tarttua toimeen ja saisi asioita aikaan?

Niinpä! Tuntuu, että olen evoluution syrjähyppy; maailmaa ei ilmiselvästi ole tehty minua silmällä pitäen. En sovi mihinkään tai kenellekään. Haluaisin riittää ja kelvata, edes itselleni, mutta elämääni määrittää häpeä, tyhmyys, rumuus ja epäonnistuminen. En jaksaisi itseäni, joten en kai voi odottaa, että kukaan muukaan jaksaisi.

Helena Anhavaa lainatakseni: "Se on se tunne että ei kelpaa, ei mihinkään, ei kenellekään".

star-crossed kirjoitti 1.6.2018 1:16

Voi, niin tuttu tunne. ☹️ Tuntuu aina niin pahalta lukea tiettyjen poliitikkojen ulostuloja, siis näitä "kaikilla meillä on kuule rajoitteita!" ja "laskut kannattaa maksaa ajoissa" -tyylisiä sammakoita. Tai kun olisivat edes sammakoita, kun pelottaa, että ne ovat ihan tosissaan.

Ihmisarvo on sidottu työhön. Työtön on yhteiskunnan pohjasakkaa, epäilyttävä ja epäluotettava loisiva laiskiainen, jolle kannustaminenkin tarkoittaa tyypillisesti leikkausta toimeentulosta. Työttömillä voidaan teetättää ilmeisesti loputtomasti palkatonta työtä ja sitten syyllistää heitä vähävaraisuudestaan. Jos löytyisi poliitikko/puolue, joka olisi työttömyystilaston lisäksi - tai paremminkin etenkin! - kiinnostunut siitä, miten yhteiskunnan heikommassa asemissa olevilla menee, millainen on heidän elämänsä laatu (yms.), niin äänestäisin.

Äläpä muuta viserrä. 😟 Ja arvaapa sainko tehtyä sitä CV:tä ja haettua niitä töitä. En vain jaksanut, ja koitin sitten selitellä sitä itselleni kutakuinkin tyyliin "ei se työ kuitenkaan sopisi minulle", mikä kyllä voi olla tottakin kun työ olisi puhelintyötä ja minulla on vähän (tai ei aina niin vähänkään) puhelinkammo. Joten se siitä. Mitäpä sitä suotta edes yrittämään.

star-crossed kirjoitti 1.6.2018 1:16
Niinpä! Tuntuu, että olen evoluution syrjähyppy; maailmaa ei ilmiselvästi ole tehty minua silmällä pitäen. En sovi mihinkään tai kenellekään. Haluaisin riittää ja kelvata, edes itselleni, mutta elämääni määrittää häpeä, tyhmyys, rumuus ja epäonnistuminen. En jaksaisi itseäni, joten en kai voi odottaa, että kukaan muukaan jaksaisi.

Helena Anhavaa lainatakseni: "Se on se tunne että ei kelpaa, ei mihinkään, ei kenellekään".

Juuri tuollainen olo olikin tuon asunto- ja työhakemusepisodin jälkeen. Aluksi innostuin, että nyt vihdoin pääsen elämässä eteenpäin ja saan otettua askeleen paremmaksi ihmiseksi muuttumiseen, mutta eip. Ei minusta ole mihinkään.

Mutta. Ei tämä elo nyt ihan vallan surkeutta ole ollut viime päivinä, oikeastaan ei yhtään tuon lainauksen kaltaista. Nimittäin tapasin erään miehen johon tutustuin Tinderin kautta. Olimme jutelleet noin parisen viikkoa ennen tapaamista. Siinäkin oli jännitystä kerrakseen ja olin jo luovuttaa miehen suhteen, kun tapaamista oli niin vaikea (lähinnä miehen puolelta) järjestää. Mutta kannatti kuitenkin lähteä, hän oli ihan positiivinen yllätys. 🙂 Ja ilmeisesti minäkin olin hänen mieleensä, kun näimme ensitapaamisen jälkeisenä päivänä heti uudestaan, ja valvoimme koko viime yön elokuvia ja videoita katsellen ja jutellen. 😮 Ja, mikä pelottavinta, sain läheisyyttäkin. 🤔 Sellaista söpöstelyä ja silittelyä, mutta ai hittolainen kun lämmitti sydäntä ja oli mukavaa näin pitkän tauon jälkeen. Eikä edes ihan kamalasti jännittänyt, vaan se tuntui aika luonnolliselta. Ihmeellistä. Tämä päivä onkin sitten mennyt nukkuessa ja koomaillessa ja fiilistellessä. Järki yrittää jo lähteä laukkaamaan ja pähkäilee mitä tästä jutusta tulee, vai voiko tästä tulla edes mitään, mutta yritän vain nauttia tästä ihanasta tunteesta kun tuntee kelpaavansa toiselle, edes hetken ajan. 😳 ☺️

Hirvittävä tyhjyyden tunne. 😞 Mistään en saa otetta, mikään ei nappaa. Minä vain olen.

Kaiken huipuksi on alkanut tuntua, että olen menettämässä otteen itsestäni. Tiedän, etten ole sellainen ihminen mitä haluaisin olla, mutta samaan aikaan en tiedä, että millainen sitten haluaisin olla. Toisaalta; voinko minä edes päättää, että millainen olen tai kuka olen?

Q kirjoitti 5.6.2018 16:28

Ja ilmeisesti minäkin olin hänen mieleensä, kun näimme ensitapaamisen jälkeisenä päivänä heti uudestaan, ja valvoimme koko viime yön elokuvia ja videoita katsellen ja jutellen. 😮 Ja, mikä pelottavinta, sain läheisyyttäkin. 🤔 Sellaista söpöstelyä ja silittelyä, mutta ai hittolainen kun lämmitti sydäntä ja oli mukavaa näin pitkän tauon jälkeen. Eikä edes ihan kamalasti jännittänyt, vaan se tuntui aika luonnolliselta. Ihmeellistä.

Oi ihanuutta! 🙂

Juuri tuollaista söpöstelyä olen kaivannut. Yritin jopa kuunnella Youtubesta ASMR-videoita sillä ajatuksella, että joku kuiskii kivasti korvaan. Mutta ASMR ei ole koskaan toiminut minulla eli en saa brain tinglejä. Lisäksi totesin, että nyt on jälleen ylitetty uusi säälittävyyden raja.

Aivan mahtavaa, että tunsit olosi luonnolliseksi. Minulle se olisi ollut vaikeaa, koska jännittäisin ja en osaa luottaa toisiin ihmisiin.