Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Jäi sitten hakematta kouluun. 😞 Olen tosi pettynyt itseeni.
Tarkoitus oli vähintään hakea, mieluummin vielä käydä valintakokeessakin, ihan vain kokeillakseni kepillä jäätä. Rennosti ilman mitään paineita. Kyllä se siitä. Jos nyt nyt ei olisi tärpännytkään tai en olisi uskaltanut ottaa paikkaa vastaan, niin ehkä sitten ensi vuonna olisin...? Pienen pieni askel eteenpäin se kuitenkin olisi ollut.
Nyt varmaan pitäisi yrittää miettiä, että miten tästä eteenpäin. Laatia jonkinlainen suunnitelma tähdeten siihen, että vuoden päästä haen jonnekin kouluun. Ainakin ammatinvalintapsykologin juttusilla voisin käydä. Ehkä voisin opiskella pienimutoisesti esim. avoimen kautta?
Että raivostuttaa.
Miten menee star-crossed? Ikävää että ahdistus taas palasi. Minäkin olen nyt palannut takaisin kotiin, vähän ristiriitaisissa fiiliksissä. Toisaalta oli mukavaa palata kotiin, mutta jokin täällä ollessa hiertää ja vähän ahdistaa. Sellainen levoton olo. Ehkä se on tämä päivien sisällöttömyys ja yksinäisyys. Samat ympyrät. Kaipaisin matkustamaan, liikkeelle. Se tosiaan tuo olon että on elossa.
star-crossed kirjoitti 25.3.2018 2:30
Q, mistä nimimerkkisi tulee? Onko sen takana jokin tarina?
Tunnustan, että olen varastanut sen toiselta foorumilta 🤔 Olen aina ollut surkea keksimään käyttäjänimiä ja nimimerkkejä, mutta kun näin tuon toisella käyttäjällä, se jäi mieleen. Yksinkertaisuudessaan mainio. Olen muutenkin aina tuntenut vetoa kuuhun ja sen mystisyyteen, siihen symboliikaan, mitä siihen liitetään. Nukun aina makuuhuoneen sälekaihtimet raollaan, jotta kuunvalo pääsee loistamaan sisään. 🙂 Se on myös kirjaimena hassu, kun suomen kielessä sitä ei käytetä muuta kuin vierasperäisissä sanoissa.
Mistä sinun nimimerkkisi tulee, star-crossed?
Viime aikoina on ollut olo, että kaipaisin jotain mystiikkaa elämään. Tiedättehän, sellaista syvempää yhteyttä. En oikein osaa selittää. Henkisyyttä? Jotain johdatusta että tietäisin meneväni oikeaan suuntaan? Sellaista intuitiolla elämistä. Minua kyllästyttää tämä materialistinen suorittamiskulttuuri. Ehkä pitäisi meditoida. Kaipaisin jotain merkityksellisyyttä, jotain että tuntisin itseni arvokkaaksi ja että elämälläni olisi jokin tarkoitus. Ei kai voi olla että kaikki on turhaa?
Haluaisin myös sellaista keveyttä elämään, ettei jokainen päivä tuntuisi niin raskaalta. Hauskuutta. Otan asiat aina niin raskaasti, niin olisi kiva ottaa rennommin. Esimerkiksi juuri sen miehen suhteen - järjellä ajateltuna ja tosiasiat huomioon ottaen olisimme aika huono pariskunta, mutta tarvitseeko sen aina olla niin vakavaa? Haluaisin vain osata pitää hauskaa, mutta tiedän että ei se onnistu, kun kuitenkin alan kehittämään liikaa tunteita ja lopputuloksena on vain pettymystä ja surua.
star-crossed kirjoitti 28.3.2018 17:38
Jäi sitten hakematta kouluun. 😞 Olen tosi pettynyt itseeni.
Tarkoitus oli vähintään hakea, mieluummin vielä käydä valintakokeessakin, ihan vain kokeillakseni kepillä jäätä. Rennosti ilman mitään paineita. Kyllä se siitä. Jos nyt nyt ei olisi tärpännytkään tai en olisi uskaltanut ottaa paikkaa vastaan, niin ehkä sitten ensi vuonna olisin...? Pienen pieni askel eteenpäin se kuitenkin olisi ollut.
Nyt varmaan pitäisi yrittää miettiä, että miten tästä eteenpäin. Laatia jonkinlainen suunnitelma tähdeten siihen, että vuoden päästä haen jonnekin kouluun. Ainakin ammatinvalintapsykologin juttusilla voisin käydä. Ehkä voisin opiskella pienimutoisesti esim. avoimen kautta?
Että raivostuttaa.
Eikös syksyllä ole myös hakuaika? Voithan silloin hakea myös, jos vain on kiinnostavia paikkoja. Varmasti tuo avoimessa opiskelu on hyvä vaihtoehto, jos motivaatiota riittää. Ja tiedä vaikka sieltä ammatinvalinnanohjauksesta saisi uusia ideoita. 🙂 Muistelen, että työkkärissä sanoivat silloin että nykyään ammatillisiin kouluihin aikuispuolelle on jatkuva haku? Minua se vähän lohdutti. Toisaalta se ei paljon auta, jos tähtää korkeakouluopintoihin.
star-crossed kirjoitti 25.3.2018 2:30
Ihana idea tuo ystävänhakuilmoitus! 🙂 Onko se vähän niin kuin kirjekaveri vai onko tarkoitus jossain vaiheessa tavata ihan livenäkin?
Ideana olisi ihan livenäkin tavata. Juttua oli että joku lautapeli voisi olla siinä mukana.
star-crossed kirjoitti 25.3.2018 2:30
Minä käyn usein päänsisäisiä keskusteluja. Tai ei keskusteluja, vaan ennemminkin luennoin tai yksipuolisesti saarnaan ja pohdiskelen asioita. Eli olen yksinäinen myös oman pääni sisälläkin?
Haa, itse pidän myös usein luentoja päässäni. Varsinkin jos mietin tai opettelen jotain asiaa, päädyn ennenpitkää selittämään sitä päässäni jollekin mielikuvitushenkilölle luennon muodossa. Yksi tapa kai jäsentää ajatuksiaan. Sanovathan että kun toiselle opettaa tai selittää, niin joutuu itsekin miettimään asiaa eri tavalla. Livenä en kuitenkaan luennoi yhtään mitään kenellekkään, pelkkä päänsisäinen simulaatio tuntuu riittävän.
star-crossed kirjoitti 25.03.2018 17.53
Kunpa voisin paeta. Ihan sama minne, kun vain pääsisin täältä pois.
Itsellä vähän samankaltaisia tunteita. Tosin laittaisin pakopaikalle sellaisen vaatimuksen, että siellä ei saa olla mitään vaatimuksia. Eikä myöskään mitään mihin verrata itseä, kuten ihmisiä. Oikeastaan haluaisin uuden pään. Nykyisen sisältö on kovin sotkuinen.
Haluaisin lomaa omista jännityksistä ja epävarmuuksista, ainaisesta ahdistuneisuudesta. Haluaisin kokea hetken ilman minkäänlaisia vaatimuksia, ilman tunteita riittämättömyydestä.
Nyt tuo pako-teema jäi pyörimään mieleen, ja kehittelin päässäni muunmuassa vankilapaoista tai muuten tuttuja pakosanoja kuten pakoauto, pakosuunnitelma, pakomatka, pakoputki ja pakopaikka, ja mietin että miten tuollaiset sanat sopisivat arkisten ahdistuspako-yritysten kuvaiksiin.
Tästä muistui mieleen että minullahan on yksi melko hyvä pakopaikka: loppukesän mustikkametsä. Ei ole nyt ajankohtainen, mutta pelkästään tuo pakosuunnitelman ajattelu, kuinka sitten teen pakomatkan pyörällä tuonne salaiseen, hyttysettömään mustikoita notkuvaan pakopaikkaani ilahdutti. 🙂
Ihanaa miten päivisin on ollut niin aurinkoinen ja keväinen sää. ☺️❤️
Juuri nyt olen hyvällä mielellä. Sain aikaan lähettää työhakemuksen! 😀 Hutaisin hakemuksen pikaisesti enkä muutenkaan usko saavani hakemaani työtä, 99,99999... % varmuudella en pääse edes haastatteluun, mutta juuri nyt olen niin iloinen vain pelkästä hakemisesta.
En tiedä miksi, mutta minulle tulee liki aina keväällä, usein pääsiäisenä, hillitön matkakuume. Lisääntynyt auringonvalo piristää? On todella levoton olo. Pitäisi päästä tien päälle tai tutkimaan jotain uutta paikkaa. Kaipaan lentämistä (mikä on paradoksaalista, sillä olen innostunut katsomaan Lentoturmatutkintaa) ja lentokenttiä. Kaipaan hotelleja ja mökkejä. Kaipaan nähtävyyksien koluamista. Uusien ruokien kokeilemista ja ravintoloissa syömistä.
Mutta ennen kaikkea kaipaan sitä huumaavan euforista tunnetta, jonka vain matkalla oleminen synnyttää. Siis sellaista voimakasta hetkessä elämisen tunnetta; vapauden tunnetta, kun arjen kahleet katkeavat. Matkalla ollessa ei ole menneisyyden painolastia eikä tulevaisuuden epävarmuuden tuomaa uhkaa. On vain juuri se hetki. Sitä voi keksiä itsensä uudelleen, rebootata itsensä. Katsoa elämäänsä eteeltä. Voi haastaa itsensä, sivistää ja toteuttaa itseään.
Haluaisin erämökkiin keskelle luontoa kuuntelemaan tuuleen huminaa puiden latvoissa. Haluan miljoonakaupungin sykkeeseen. Haluan historiaa huokuvaan Keski-Eurooppaan. Mihin vain, kunhan vain pääsisi pois täältä.
Kuten Q hyvin sanoi, niin matkustaminen tuo sisältöä elämään.
Q kirjoitti 30.3.2018 10:06
Mistä sinun nimimerkkisi tulee, star-crossed?
Shakespearelta, Romeo ja Julia: "A pair of star-cross'd lovers take their life". Välillä tuntuu, että minun koko elämä on "star-cross'd", väärien tähtien alla syntynyt.
Kuu kiehtoo minuakin. Samoin tähtitaivas.
Q kirjoitti 30.3.2018 10:06
Viime aikoina on ollut olo, että kaipaisin jotain mystiikkaa elämään. Tiedättehän, sellaista syvempää yhteyttä. En oikein osaa selittää. Henkisyyttä? Jotain johdatusta että tietäisin meneväni oikeaan suuntaan? Sellaista intuitiolla elämistä. Minua kyllästyttää tämä materialistinen suorittamiskulttuuri. Ehkä pitäisi meditoida. Kaipaisin jotain merkityksellisyyttä, jotain että tuntisin itseni arvokkaaksi ja että elämälläni olisi jokin tarkoitus. Ei kai voi olla että kaikki on turhaa?
Minulla oli parinkympin puolivälissä voimakas uskonnollinen/henkinen etsikkoaika. Halusin uskoa johonkin, mutten voinut. Olen ehkä jopa kateellinen ihmisille, jotka uskovat, että jokin hyväntahtoinen voima suojelee heitä tai että kenellekään ei anneta enempää mitä he pystyvät kantamaan. Tuntuisi varmasti helpottavalta voida siirtää huoliaan jonkun isomman kannettavaksi ja luottaa elämän kantamiseen. Koen kuitenkin oleva henkinen ihminen, mutten hengellinen.
Silti minullekin tulee aina joskus mystiikan kaipuu. Minäkin kaipaisin merkkiä tai johdatusta, tönäisyä oikeaan suuntaan. Romantikko minussa puolestaan toivoo, että kummituksia olisi olemassa (en kyllä osaa selittää, että miksi tällaista toivon), että metsissä olisi salaperäisiä olentoja tai että olisi ihmisiä, joilla on mystisiä kykyjä. Anyway, elämäntarkoitus on lienee sellainen asia, mihin mikään taho ei pysty antamaan yleispätevää vastausta. Sitä(kään) en tiedä, että se sitten kirous vai siunaus. Täällä on mielenkiintoisia poihdiskeluja asiasta: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mika-on-elaman-tarkoitus-seitseman-vastausta-kaikkein-suurimpaan-kysymykseen/
Materialistisesta suorittamiskulttuurista olen ihan samaa mieltä. Kuka sanoikaan, että kaikella hintansa, mutta millään ei arvoa?
Q kirjoitti 30.3.2018 10:06
Haluaisin myös sellaista keveyttä elämään, ettei jokainen päivä tuntuisi niin raskaalta. Hauskuutta. Otan asiat aina niin raskaasti, niin olisi kiva ottaa rennommin. Esimerkiksi juuri sen miehen suhteen - järjellä ajateltuna ja tosiasiat huomioon ottaen olisimme aika huono pariskunta, mutta tarvitseeko sen aina olla niin vakavaa? Haluaisin vain osata pitää hauskaa, mutta tiedän että ei se onnistu, kun kuitenkin alan kehittämään liikaa tunteita ja lopputuloksena on vain pettymystä ja surua.
Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus? 😉
Mutta vakavasti ottaen (pun intended). Kirjoitat jälleen ajatuksiani. Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat suhtautua asioihin tarvittavalla kepeydellä. Ei tulisi tarpeetonta stressiä ja elämäkin olisi siten rennompaa. Kepeys varmasti toimii myös sellaisena puskurina, kun hankalat tai kipeät asiat eivät olisi niin iholla. Lisäksi huumori on hyvä tapa käsitellä asioita. Mieti jos uudet ihmissuhteet osaisi aluksi ottaa vain mielenkiintoisina uusiin ihmisiin tutustumisina tai työnhaku ei olisi niin ryppyotsaista?
Q kirjoitti 30.3.2018 10:06
Eikös syksyllä ole myös hakuaika? Voithan silloin hakea myös, jos vain on kiinnostavia paikkoja. Varmasti tuo avoimessa opiskelu on hyvä vaihtoehto, jos motivaatiota riittää. Ja tiedä vaikka sieltä ammatinvalinnanohjauksesta saisi uusia ideoita. 🙂 Muistelen, että työkkärissä sanoivat silloin että nykyään ammatillisiin kouluihin aikuispuolelle on jatkuva haku? Minua se vähän lohdutti. Toisaalta se ei paljon auta, jos tähtää korkeakouluopintoihin.
Syksyllä ei ainakaan ennen ole ollut minua kiinnostavia paikkoja. Ja joo, korkeakoulututkinto olisi tarkoitus saada.
Mollimöykky kirjoitti 31.3.2018 16:25
Ideana olisi ihan livenäkin tavata. Juttua oli että joku lautapeli voisi olla siinä mukana.
Ooh, lautapelejä! Ihanaa! Ovat varmasti rento tapa tavata ja tutustua.
Kaveri järjesti ennen lautapeli-iltoja, mutta nyt ne ovat valitettavasti jääneet.
Mollimöykky kirjoitti 31.3.2018 16:25
Haluaisin lomaa omista jännityksistä ja epävarmuuksista, ainaisesta ahdistuneisuudesta. Haluaisin kokea hetken ilman minkäänlaisia vaatimuksia, ilman tunteita riittämättömyydestä.
Minulla matkustaminen on ollut kaikkein toimintavarmin tapa pitää lomaa omista ongelmistani. Osin syistä, joista jo alussa kerronkin, mutta koen myös matkalla olemisen jotenkin selkeyttävänä. Matkustaminenhan on perustarpeisiin palaamista: syöt, etsit vessaa (toista n kertaa), palaat majapaikkaan peseytymään ja nukkumaan. Seuraavana päivänä sitten sama uudelleen. Niin tavattoman yksinkertaista. Lisäksi matkustettaessa on selkeät ja tavoitettavissa olevat päämäärät tai tehtävät, kuten vaikka navigoiminen paikasta A paikkaan B tai pääsylipun hinnan selvittäminen.
Kotona arki sitten on paineiden, stressin, epävarmuuden, ristiriitojen ja ahdistuksen kyllästämää. Ja kun en noista selviä, niin seuraan liittyy vielä jäytävä riittämättömyyden tunne ja alituinen häpeä.
Joten jos löydät vaihtopäitä jostain niin vinkkaa myös minulle!
Olen tässä pääsiäispyhinä miettinyt paljon itsetuntoa, tai siis sen puuttumista. Minulla on aina ollut olematon itsetunto ja oletettavasti sen vuoksi elämää on leimannut ja leimaa edelleenkin pelko, häpeä ja epävarmuus. Vai meneeköhän asia juuri päinvastoin; itsetunnon puute on syntynyt muista negatiivisista tunteista? Tiedä häntä. Iän karttuessa mukaan on vielä tarttunut itsesääli ("miksi aina minä?") ja katastrofiajattelu, jossa kaikki tuntuu jo etukäteen tuhoontuomitulta.
Itsetunto-asiat nousivat esille, kun Hesarissa on ollut lähiaikoina useita itsetuntoa tai sitä sivuavia artikkeleita. Kaikkein karuinta luettavaa oli juttu (on maksumuurin takana, mutta tässä kuitenkin https://www.hs.fi/elama/art-2000005621907.html ), jossa kerrottiin itsetunnon olevan osittain geneettinen, osittain varhaislapsuuden kokemuksille rakentuva. Ai kun mahtavaa! Tulkintani mukaan vanhemmillanikaan ei ole mitenkään vahva itsetunto, eikä siskollanikaan. Genetiikkaa tai ei, niin alku ei ole ollut mitenkään vahva. Vanhempani eivät ole osanneet kannustaa ja tukea minua.
Artikkelin mukaan itsetuntu kasvaa myös murrosiän jälkeen, mutta kasvu pysähtyy 32-42-vuotiaana. Toinen komea karille ajo! Ensinnäkin murrosikä oli yhtä helvettiä. Murrosiän jälkeen pahimmat kuohut laantuivat, mutten voi sanoa, että itsetunto olisi kasvanut, mitenkään mainittavasti ainakaan.
Haastateltu tutkija kertoo, että elämänmuutokset heijastuvat itsetuntoon myöhemminkin. Niissä itsetuntoon vaikuttaa muilta saatu arvostus, eli kun pärjäähyvin vaikka töissä niin itsetuntokin on hyvä. Ja toisinpäin: koulussa heikosti menestyneillä oli huonompi itsetunto vielä myöhemminkin. Kiva... Olin koulussa keskiverto-oppilas, ehkä jopa vähän alisuoriutuja. Tipuin uraputken kyydistä aikuisena, kun siirryin koulunpenkilltä työttömäksi ja sillä tiellä olen edelleen. Luulen, että tässä vaiheessa huono itsetunto ruokkii itseään: ei tavoitteita, ei onnistumisen kokemuksia, ei saavutuksia, ei (itse) arvostusta.
Ehkä kaikkein pysäyttävin kommetti oli, että huono itsetunto altistaa masennukselle ja ihmissuhdeongelmille, ei niinkään toisinpäin. Kaiken huipuksi itsetunnon kohottaminen on ilmeisen vaikeaa.
Tuntuu niin toivottomalta. Tätäkö tämä sitten tulee aina olemaan? Huono itsetunto on niin uskomattoman lamauttava. Ei ainoastaan tunne vaan tieto siitä, ettei minusta ole mihinkään, en kelpaa kenellekään, en ole mitään. En saa töitä, koska en tunnista vahvuuksiani (liekö niitä onkaan), on osaa käyttäytyä rennon itsevarmasti jos jollain ihmeellä työhaastatteluun saakka sattuisinkin pääsemään, työt ovat silkkaa mokaamisen pelkoa...
star-crossed kirjoitti 2.4.2018 1:22
Ihanaa miten päivisin on ollut niin aurinkoinen ja keväinen sää. ☺️❤️
Juuri nyt olen hyvällä mielellä. Sain aikaan lähettää työhakemuksen! 😀 Hutaisin hakemuksen pikaisesti enkä muutenkaan usko saavani hakemaani työtä, 99,99999... % varmuudella en pääse edes haastatteluun, mutta juuri nyt olen niin iloinen vain pelkästä hakemisesta.
Hyvä sinä! 🙂 Olet ainakin yrittänyt. 🙂
star-crossed kirjoitti 2.4.2018 1:22
En tiedä miksi, mutta minulle tulee liki aina keväällä, usein pääsiäisenä, hillitön matkakuume. Lisääntynyt auringonvalo piristää? On todella levoton olo. Pitäisi päästä tien päälle tai tutkimaan jotain uutta paikkaa. Kaipaan lentämistä (mikä on paradoksaalista, sillä olen innostunut katsomaan Lentoturmatutkintaa) ja lentokenttiä. Kaipaan hotelleja ja mökkejä. Kaipaan nähtävyyksien koluamista. Uusien ruokien kokeilemista ja ravintoloissa syömistä.Mutta ennen kaikkea kaipaan sitä huumaavan euforista tunnetta, jonka vain matkalla oleminen synnyttää. Siis sellaista voimakasta hetkessä elämisen tunnetta; vapauden tunnetta, kun arjen kahleet katkeavat. Matkalla ollessa ei ole menneisyyden painolastia eikä tulevaisuuden epävarmuuden tuomaa uhkaa. On vain juuri se hetki. Sitä voi keksiä itsensä uudelleen, rebootata itsensä. Katsoa elämäänsä eteeltä. Voi haastaa itsensä, sivistää ja toteuttaa itseään.
Haluaisin erämökkiin keskelle luontoa kuuntelemaan tuuleen huminaa puiden latvoissa. Haluan miljoonakaupungin sykkeeseen. Haluan historiaa huokuvaan Keski-Eurooppaan. Mihin vain, kunhan vain pääsisi pois täältä.
Kaikki tuo kuulostaa niin jännittävältä, mutta itselleni niin kaukaiselta. Hotellit ja nähtävyydet. Miljoonakaupungit ja Keski-Eurooppa. Välillä tuntuu kuin katselisin maailmaa jostain kuplasta, sivustaseuraajana. Olen matkaillut lähinnä kotimaassa perheen tai sukulaisten kanssa, enkä oikein osaa kuvitella ulkomaan reissuja. Enhän minä edes yksin osaisi mennä minnekään. Ehkä sitä ei niin kovasti osaa kaivatakaan, kun ei tiedä mistä jää paitsi? Mutta matka kuin matka. Nautin paljon myös automatkoista, olipa ne miten lyhyitä tahansa. En omista autoa joten sekin alkaa olla harvinaista herkkua minulle.
star-crossed kirjoitti 2.4.2018 1:22
Minulla oli parinkympin puolivälissä voimakas uskonnollinen/henkinen etsikkoaika. Halusin uskoa johonkin, mutten voinut. Olen ehkä jopa kateellinen ihmisille, jotka uskovat, että jokin hyväntahtoinen voima suojelee heitä tai että kenellekään ei anneta enempää mitä he pystyvät kantamaan. Tuntuisi varmasti helpottavalta voida siirtää huoliaan jonkun isomman kannettavaksi ja luottaa elämän kantamiseen. Koen kuitenkin oleva henkinen ihminen, mutten hengellinen.Silti minullekin tulee aina joskus mystiikan kaipuu. Minäkin kaipaisin merkkiä tai johdatusta, tönäisyä oikeaan suuntaan. Romantikko minussa puolestaan toivoo, että kummituksia olisi olemassa (en kyllä osaa selittää, että miksi tällaista toivon), että metsissä olisi salaperäisiä olentoja tai että olisi ihmisiä, joilla on mystisiä kykyjä. Anyway, elämäntarkoitus on lienee sellainen asia, mihin mikään taho ei pysty antamaan yleispätevää vastausta. Sitä(kään) en tiedä, että se sitten kirous vai siunaus. Täällä on mielenkiintoisia poihdiskeluja asiasta: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mika-on-elaman-tarkoitus-seitseman-vastausta-kaikkein-suurimpaan-kysymykseen/
Minä ainakin uskon kummituksiin 😀 Lapsuudenkodissani tapahtui niin kummia että vaikea olla uskomatta. Luultavasti se on syy, miksi yliluonnolliset asiat ja henkisyys kiehtoo niin pajon. Uskon että henkimaailma on ihan todellinen eikä olemassaolo lakkaa kuolemaan. En sen syvemmin osaa selittää, mutta mielestäni tässä maailmassa on pajon mitä ei voi silmillä nähdä eikä järjellä selittää. Varmasti jonkun mielestä ihan naiivia huuhaata (ja sellaista kyllä minunkin mielestäni on monet esim. new age-hömpötykset), mutta itseäni tuollaiset kiinnostaa. 🙂 En tosin tiedä, onko jotain ylintä voimaa, Jumalaa, en ainakaan usko persoonalliseen sellaiseen. Enkä osaa pitää esim. Raamattua minään pyhänä opuksena ja kauhistuttaa ihmiset jotka pitävät sitä jonain ohjekirjana. Mutta kukin tyylillään.
Viime päivinä on ollut jotenkin vaikeaa jäsentää ajatuksia, en ole tännekään osannut kirjoittaa mitään. Viesteistä herää paljon ajatuksia mutta en vain osaa kirjoittaa niitä järkevästi ja muutenkin on niin saamaton olo.
Viime psykan käynnillä tulimme hoitajan kanssa siihen tulokseen, että kokeilen nyt jotain lääkitystä. 🤔 Jännittää ja pelottaa sattuuko sopiva lääke, vai tuleeko kamalia sivuoireita. Tai onko niistä ylipäätään mitään hyötyä. Hoitaja kyllä lohdutti, että voin sitten ihan hyvin lopettaa sen jos ei tunnu hyvältä. Jännittää lääkärillekin meno. Täytin viime kerralla jonkun masennuskyselylomakkeen, jonka tulos viittasi että oireita olisi vakavasta masennuksesta, eli masennusdiagnoosihan sieltä sitten tulee. Ääh. Ristiriitainen olo.
Voin niin allekirjoittaa tuon viestin huonosta itsetunnosta, erityisesti viimeinen kappale 😟 tätäkö se sitten tulee olemaan. Kaiken huipuksi kävin tässä viime viikolla vaa'alla (en itse omista) ja huomasin että tässä muutamassa vuodessa on tullut semmoiset kymmenen kiloa lisää. Siis kymmenen! Olen kyllä huomannut että vaatteet vähän ahdistaa ja peilikuvakin ehkä hieman leventynyt, mutta sen konkreettinen näkeminen vaa'alta oli aika masentavaa. Nyt peilikuva inhottaa entistä enemmän ja sekin vähäinen itsetuntoboosti jonka huomasin sen miehen kiinnostuksen aiheuttavan, on tipotiessään. Nyt häpeän itseäni vain kovemmin, ja ihmettelen miksi se mies edelleen viestittelee. Eikö hän näe miten vastenmielinen olen? No, ehkä vaatteilla saa vähän peiteltyä totuutta, mutta kylmää ajatuskin että joku näkisi minut ilman niitä. Hrrr... Painonpudotusurakka tuntuu tällä hetkellä aivan mahdottomalta, kun ei ole oikein minkäänlaisia voimia liikkumiseen. Mikähän motivoisi. Syömisiin olen alkanut kiinnittää huomiota ja koittanut tehdä parempia valintoja, mutta olen niin kärsimätön ja tiukasti itsesäälin otteessa että kaikki tuntuu olevan hyödytöntä. Kaikenlisäksi nykypäivänä on niin paljon erilaisia ruokavalioita ja suosituksia ja ristiriitaista infoa tulee joka tuutista, niin eihän tässä kohta tiedä mitä suuhunsa pistäisi kun kaikki tuntuu olevan pahasta. Ahdistavaa.
Että sellaista täällä, ahdistavaa viikonloppua vaan kaikille.
😟😀
Nukuin taas huonosti, jo kolmatta yötä peräkkäin. On jotenkin energiaton olo.
Olen taas alkanut jännittää töihin menoa. Mitään järkevää syytä en siihen keksi, enkä (tietääkseni) olen sählännytkään. Jokin stressireaktio?
Matkakuume korventaa edelleen. Mutta nyt kaipaan melkein yksinomaan rauhaan ja hiljaisuuteen, jopa pysähtyneisyyteen. Erämökki kaukana kaupunkien hälistä olisi nyt poikaa.
Q kirjoitti 6.4.2018 10:11
Olen matkaillut lähinnä kotimaassa perheen tai sukulaisten kanssa, enkä oikein osaa kuvitella ulkomaan reissuja. Enhän minä edes yksin osaisi mennä minnekään. Ehkä sitä ei niin kovasti osaa kaivatakaan, kun ei tiedä mistä jää paitsi?
Mekin reissattiin minun lapsuudessa lähinnä vain kotimaassa. Tosin Ruotsin risteilyllä käytiin pari kertaa. Teini-ikäisenä käytiin jokusella pakettimatkalla. Tallinnassakin olen käynyt vain kahdesti, nekin vasta täysi-ikäisenä.
Tein kolmikymppisenä ekan yksinmatkan. Olin haaveillut siitä pitkään, mutta meni vuosia kerätä rohkeutta. Kolmenkympin kriisissä sitten päätin, että ikisinkkuna ja yksinäisenä minun on joko lähdettävä reissuun yksin tai reissut jäävät reissaamatta. Jännitti aivan julmetusti ja monet yöt tuli valvottua miettien, että mihin minä olen oikein ryhtymässä. Mutta jännitys lievittyi heti, kun pääsin matkaan. Mitään ongelmia ei ollut ja yllättäen (tai no, yllättäen ja yllättäen) viihdyin erinomaisesti yksinkin. Se oli elämäni parasta aikaa!
No, onpahan ollut jotain positiivistakin minun elämässä.
Voit olla oikeassa tuosta, ettei sitä osaa kaivata asioita, joista ei tiedä mitään. Minulla on tällaisia asioita, kuten vaikka omakotitalossa asuminen. Haaveilen kyllä siitä, mutta samalla tuntuu, että voi olla hyväkin, etten ole koskaan asunut omassa talossa. Saavuttomattoman kaipaaminen olisi/on yhtä tuskaa.
Q kirjoitti 6.4.2018 10:11
Minä ainakin uskon kummituksiin 😀 Lapsuudenkodissani tapahtui niin kummia että vaikea olla uskomatta. Luultavasti se on syy, miksi yliluonnolliset asiat ja henkisyys kiehtoo niin pajon. Uskon että henkimaailma on ihan todellinen eikä olemassaolo lakkaa kuolemaan. En sen syvemmin osaa selittää, mutta mielestäni tässä maailmassa on pajon mitä ei voi silmillä nähdä eikä järjellä selittää.
Vaikka olen uskonasioissa sekulaari, niin minä r a k a s t a n kummitusjuttuja! 😀 Millaisia kummia teillä on tapahtunut, jos saan luvan kysyä?
Q kirjoitti 6.4.2018 10:11
Viime psykan käynnillä tulimme hoitajan kanssa siihen tulokseen, että kokeilen nyt jotain lääkitystä. 🤔 Jännittää ja pelottaa sattuuko sopiva lääke, vai tuleeko kamalia sivuoireita. Tai onko niistä ylipäätään mitään hyötyä. Hoitaja kyllä lohdutti, että voin sitten ihan hyvin lopettaa sen jos ei tunnu hyvältä.
Ehkä diagnoosin saaminen selkeyttää asioita. Saat varmuuden ja selkeän hoitopolun, jota lähteä etenemään. Lääkitys varmasti jännittää, mutta ainahan sekin mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin. 🙂 Rohkeutta ja uskoa!
Q kirjoitti 6.4.2018 10:11
Kaiken huipuksi kävin tässä viime viikolla vaa'alla (en itse omista) ja huomasin että tässä muutamassa vuodessa on tullut semmoiset kymmenen kiloa lisää. Siis kymmenen!
Minäkin kamppailen painon kanssa. Painoa tuntuu tulevan lisää, vaikka mielestäni syön ja liikun ihan samalla tavalla kuin vuosi tai pari sitten. Jostain kumman syystä en kuitenkaan kovin paljon kipuile läskiyteni kanssa. Haluaisin kyllä laihtua, mutta tässä on niin paljon muutakin ahdistusta ja itseinhoa, että lisääntyvät läskit sujahtavat melko vaivatta vanhojen ongelmien joukkoon. Jos näytän jo valmiiksi Jabba the Huttilta, niin ei siinä lisäläskit paljoa paina. (Heh, paina)
Ja sitten kun ruoka on niitä elämän harvoja ilontuottajia, niin aika ilkeä siitä on lähteä karsimaan. Kuinkahan voisi oppia kohtuullisuutta?
On ollut tarkoitus jo pidemmän aikaa kirjoittaa ulkonäkökomplekseista ja siitä ristiriidasta, että tuntuu, että vuosi vuodelta välitän vähemmän ulkonäöstäni - sekä hyvässä että pahassa. Mutten ole saanut aikaan. Enkä saa nytkään.
Ruokasuosituksista olen ihan samaa mieltä: tuulikin vaihtaa suuntaansa harvemmin. Olen yrittänyt ottaa ruokajutut maalaisjärjellä ja etsiä kultaista keskitietä terveellisyyden ja herkuttelun kanssa, mutta tulokset eivät ole olleet kovin mairittelevia. Oikeastaan ne ovat olemattomia.
Olen jo pari kertaa aloittanut kirjoittamaan tänne, mutta aina jokin vastustaa. Lähinnä kone, joka on temppuillut viime päivinä. Turhauttavaa.
Tuo sinun yksinmatkasi on ollut kyllä tosi rohkea veto, star-crossed. Missä kävit reissussa? 🙂
Haluaisin vielä joku päivä asua omakotitalossa, mutten ehkä yksin. Olen ollut viime päivinäkin niin saamaton tässä kerrostaloluukussani, niin entäpä sitten omakotitalossa. Taitaisi jäädä kaikki tekemättä. Toisaalta kyllä tykkään kotitöistä, viime aikoina ollut vaan voimat poissa.
star-crossed kirjoitti 8.4.2018 0:36
Vaikka olen uskonasioissa sekulaari, niin minä r a k a s t a n kummitusjuttuja! 😀 Millaisia kummia teillä on tapahtunut, jos saan luvan kysyä?
Muutimme isoon omakotitaloon ollessani 7-vuotias. Uskon vahvasti, että talon edesmennyt omistaja siellä edelleen hääri, jollain tasolla. Kerran alkuaikoina olin kai nähnytkin hänet, koska olin äidiltäni mennyt kysymään että "kuka se nainen oli, joka äsken käveli eteisessä ohi?" En itse muista tätä, mutta äiti siitä on myöhemmin kertonut. Siellä on kuulunut myös koputusta ja askelia, selvä lasin särkymisen ääni mutta ei sirpaleita tai mitään, naisen naurua ja sellaista. Nykyään noita ei kai enää tapahdu, en tiedä miksi. Eniten silloin kun olimme vasta muuttaneet. Ja siis kaikki muutkin näitä "todistivat", en vain minä. 🙂 En oikein täällä uskalla kertoa yksityiskohtaisemmin, jostain syystä pelkään että joku tuttu tunnistaa. 😀
Niin, toivottavasti sitten hyötyisin lääkkeestä. Vaikka on ollutkin aika saamaton olo, niin on myös ollut touhukkaita päiviä. Esimerkiksi toissapäivänä näin useampaa tuttua/kaveria ja illalla kävin vielä 8 (8!!) kilometrin lenkillä. Olenko edes masentunut kun kuitenkin välillä jaksan tehdä paljonkin? Olen myös syönyt terveellisesti omasta mielestäni enkä ole sortunut mässäilyyn. Ehkä tämä on vain jokin ohimenevä vaihe... Voi olla, että olen motivoitunut sen erään miehen takia. Juu, itsensä takiahan se elämänmuutos pitäisi tehdä, mutta onpahan jokin kimmoke. Viestittelen siis edelleen sen saman miehen kanssa, vaikuttaa siltä että hän on nyt sitten oikeasti kiinnostunut. 🤔
Ei edelleenkään olla nähty kuin sen kerran, mutta kovasti hän jo puheli että seuraavalla kerralla vie minut syömään ja elokuviin. 😯🗯️ Jännittävää ja pelottavaa. Yritän kovasti olla liikaa ihastumatta. Ehkä sitten jos (kun?) tämä loppuu, ratkean taas syömään suruuni, koska mitä väliä. Eihän tällaista ihmisjätettä nyt kukaan haluaisi. Ja hyvä ruoka on yksi parhaista asioista elämässä, joten miksi laskea kaloreita.
Viime aikoina on ahdistanut maailmanmeno. Suurvallat hattuilevat toisilleen ja meressä on kohta enemmän muovia kuin vettä. Kotimaassa syntyvyys on jo huolestuttavan pientä ja elinikä on kääntynyt laskuun. Mutta hei, talous kasvaa ennakoitua nopeammin! Se valuuko kasvun hedelmät tänne rikkaruohotasolle onkin sitten eri asia.
Vaan onhan tämä vaihtelua alituiseen oman elämäni murehtimiseen.
Huomenna umpenee eräs työnhaku, johon minun piti laittaa hakemus. Ehdin jo luonnostella sitä, mutta se jää lähettämättä. En nyt vain jaksa. En tunne läheskään niin suurta syyllisyyttä asiasta kuin minun pitäisi tuntea. Ehkä laitan sinne avoimen hakemuksen joskus myöhemmin.
Sain tällä viikolla postia itseltäni vuoden takaa FutureMe.orgin kautta. 😀 Heh, tällaista on yksinäisen kirjeenvaihto.
Q kirjoitti 12.4.2018 20:48
Olen jo pari kertaa aloittanut kirjoittamaan tänne, mutta aina jokin vastustaa. Lähinnä kone, joka on temppuillut viime päivinä. Turhauttavaa.Tuo sinun yksinmatkasi on ollut kyllä tosi rohkea veto, star-crossed. Missä kävit reissussa? 🙂
Haluaisin vielä joku päivä asua omakotitalossa, mutten ehkä yksin. Olen ollut viime päivinäkin niin saamaton tässä kerrostaloluukussani, niin entäpä sitten omakotitalossa. Taitaisi jäädä kaikki tekemättä. Toisaalta kyllä tykkään kotitöistä, viime aikoina ollut vaan voimat poissa.
Kirjoitin eilen pitkän vastauksen, mutta kun menin toisessa välilehdessä olevaan Youtubeen laittamaan uutta musiikkia soimaan, niin takaisin Tukinetin välilehdeen siirtyessä vahingossa suljinkin sen.
Kävin Roomassa. ☺️❤️ Jäi ikuinen kaipaa takaisin sinne. Edelleenkin aina silloin tällöin näen unta, että seikkailen Rooman kapeilla kujilla. "Rome was a poem pressed into service as a city." - Anatole Broyard
Minäkin haluaisin asua omakotitalossa. Olisi niin mahtavaa, kun voisi vapaasti sisustaa talon itsensä näköiseksi ja viherpeukoloida puutarhassa. Vaikka todellisuudessa voisi olla, etten saisi mitään aikaan.
Haluaisin myös asua maalla, ja nimenomaan yksin. En jaksa uskoa, että jaksaisin asua siellä kovin pitkään, mutta jos jonkun aikaa, ihan kokemuksen vuoksi. Samaan tapaan kuin joku haluaa asua vähän aikaa ulkomailla. Tiedostan kyllä, että romantisoin maalla asumista.
Minulle on sattunut yksi sellainen tapahtuma, jonka joku voisi tulkita kummitusjutuksi. Tapahtui lokakuun lopulla 4-5 vuotta sitten. Olin yksin lenkillä läheisellä kuntoradalla. Koko päivän oli sataa tihuuttanut ja puolessa välissä lenkkiä sade vain yltyi. Vedin huppua tiukemmin päähän. Tulin pienelle mäen nyppylälle, kohtaan, josta näkee hyvin jonkun matkan päässä olevaan mutkaan. Näin mutkasta tulevan 3 vaaleaa hahmoa: aikuinen, lapsi ja koira. En kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota, vaan vaivuin takaisin omiin ajatuksiini. Mutkaan tullessa aloin ihmetellä, että missä ne ihmiset ovat. Heitä ei näkynyt missään.
Selitykseni on, että näin jotain, minkä aivoni sitten tulkitsi miten halusi (pareidolia), kuten lätäkköön heijastunut valo tai tuulen heiluttamat kellastuneet saniaiset, joista kasvaa juuri sillä kohtaa pururataa. Tai voi olla, että siellä todella oli ihmisiä, jotka vaikkapa kääntyivät takaisin sateen yltyessä.
Olen tylsä, tiedän.
Q kirjoitti 12.4.2018 20:48
Olenko edes masentunut kun kuitenkin välillä jaksan tehdä paljonkin? [ ] Ehkä tämä on vain jokin ohimenevä vaihe...
Ei kai masennuskaan ole pysyvä ja täysin muuttumaton tila. Ja hyvä niin! 🙂 Jos masennus toimii yhtään samalla tavalla kuin ahdistus, niin minulla on välillä hyviä päiviä tai ihan pitkiäkin hyviä jaksoja, mutta sitten on tietysti myös niitä aallonpohjia. Kaipa vaivassa kun vaivassa on skaala.
Tämä nyt on sarjassamme helpommin sanottu kuin tehty, mutta koeta olla stressaamatta sitä, että menee "liian" hyvin. En tiedä miten paljon mielialaan on mahdollista vaikuttaa, mutta murehtiminen on vähän kuin jo valmiiksi kärsimistä. Yritä ottaa sellainen whatever will be, will be -asenne. Tämä on pirun vaikeaa, jos (kun) murehtiminen on ainoa mitä osaa, näin ainakin minulla. Minä kun saatan kaiken typeryyden huipuksi tuntea syyllisyyttä siitä, että menee hyvin. Eli jos tuossa edes osittainkin onnistut, niin kerro minulle miten.
Kiva kuulla, että miehen kanssa on tapahtunut edistystä! 🙂
Tänään on vaivannut läheisyyden kaipuu, hellyyden ja kosketuksen puute. Haluaisin hoivata ja huolehtia sekä tuntea itse olevani huolehdittu.
Vaan yksin olen, niin lohduttoman yksin.
Taas tällainen päivä. ☹️
Minulla ei ole mitään elämässä. Ei rakkautta, ei kauneutta, ei merkitystä. En tahtoisi olla katkera, mutta olen: miksi juuri minä? Miksi aina minä? Miksi? Toisilla tuntuu olevan kaikki, minulla ei mitään. Olen vain taakka muille, loinen, ihmiskuona. Vaan eihän sellainen mitään ansaitsekaan.
Juuri nyt en jaksa tätä loputonta yksinäisyyttä. Olen aina ollut yksinäinen ja nähtävästi tulen aina olemaankin. Lapsena tunsin itseni jotenkin erilliseksi perheestäni. Koulussa olin aina yksin. Nuorena yksin. Aikuisena yksin. Pitääkö minun hankkia maksullinen seuralainen, että voisin joskus edes pitää kädestä toista ihmistä?
Kuinka uskoa itseensä, kun kukaan mukaan ei ole minuun uskonut? Kuinkahan monta kertaa kuulin lapsena, että "mitenhän sinä koskaan...." tai "luuletko tietäväsi jotain x:stä?". Kuinkahan monta kertaa on verrattu, että "x:kin onnistui siinä". Ja nyt aikuisena nämä samat vähättelyt ja mitätöinnit kaikuvat edelleenkin päässäni, tällä kertaa vähättelijänä vain olen minä itse.
Hesarin kommenteissa oli hiljattain kuin minun elämästäni tehty runo (Fernando Pessoan (Álvaro de Campos) runon Tabacaria (Tupakkakauppa) neljä ensimmäistä säettä, suomentanut Pentti Saaritsa):
En ole mitään.
Minusta ei koskaan tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään.
Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat.
En vain haluaisi tai jaksaisi unelmoidakaan. Onko mitään julmempaa, kuin unelmat, jotka eivät tule koskaan toteutumaan? Ikuisessa turhassa toivossa eläminen? Vähän niin kuin Tantaloksen tuska, mutta en pääse edes lähelle haaveideni toteutumista.
FML 😞
Harmittaa kun en ole saanut aikaiseksi kirjoitella tänne. ☹️ Minulla on ollut hyvä vaihe nyt päällä. Olen voinut jopa niin hyvin, että peruin sen lääkäriajan ja lykkään lääkityksen aloittamista myöhemmäksi, jos nyt tarvitsen sitä ollenkaan.
Yksinäisyys on kyllä kauheaa, varsinkin kun siihen ei ole minkäänlaista helpotusta näköpiirissä. Voimia sinulle star-crossed. ☹️ Auttaisiko jos näkisit kavereita, muistelen että sinulla kuitenkin oli jokunen? Vaikka ne eivät tuntuisi kovin läheisiltä ja tapaaminen velvollisuudelta, saattaisi se ehkä kuitenkin piristää. Tai antaa vaikka jotain uutta ajateltavaa. Olen itse nimittäin tässä nähnyt pari kertaa kaveria, jota en kovin läheiseksi koe, mutta se on ollut yllättäen ihan mukavaa. Olemme käyneet kävelyillä ja ihan huomaamatta tulee tehtyä pitempi lenkki mitä yksin. Olen huomannut että tapaaminen ei tunnu niin "velvoittavalta" kun on nimenomaan sovittu että lähdetään kävelylle, niin sitten se pääpointti on siinä eikä varsinaisesti siinä toisen näkemisessä.
Tuo runonpätkä voisi kuvata minuakin. Samanlainen olo ollut melkein koko elämän ajan. Vaikka olenkin nyt jaksanut olla yllättävän positiivinenn, niin tiedän että pinnan alla muhii se negatiivisuus, pelot, ahdistus, masennus, huono itsetunto yms. Odottavat vain sopivaa hetkeä taas musertaa minut.
Seuraa taas tylsää vuodatusta miehestä: Varmaan suurin syy tähän hyvään kauteen on hän. Olen kai sitten ihastunut. Tavallaan? Hän tuli melko lyhyellä varoitusajalla viikonlopuksi luokseni ja nyt en oikein tiedä mitä ajatella. Pelkäsinkin vähän että olin pitkän välimatkan takia romantisoinut hänet mielessäni, koska hieman järkytyin kun hän sitten oikeasti olikin siinä. 😯🗯️ Mutta nyt kun hän on taas poissa, jäin kaipaamaan ja soimaan itseäni etten uskaltanut hakea läheisyyttä kun oli mahdollisuus. Vaikka toisaalta koen hänen ulkonäkönsä/olemuksensa hieman epämiellyttävänä (sanottakoon nyt esimerkkinä huonot hampaat ja suuhygienia...) niin silti koen häneen jotain käsittämätöntä vetoa. Ainakin nyt kun hän on poissa. Miksi? Nyt pelkään että olin liian torjuva eikä mies enää halua jatkaa yhteydenpitoa, vaikka samaan aikaan mietin haluaisinko tai pystyisinkö edes hänen kanssaan läheisyyteen. Samalla pelkään myös etten kelpaa, vaikka mies kyllä kehuikin ulkonäköäni. Meillä oli kuitenkin oikein mukavaa ja juttelimme pikkutunneille saakka, vaikka samalla koinkin raskaaksi että hän yöpyi luonani. Ei minulla koskaan käy yökylässä ketään, niin en osaa olla rennosti enkä saa kunnolla nukuttua. Taatusti hieman erilainen viikonloppu minulle, on todella joutunut olemaan epämukavuusalueella. Mutta voisin tehdä sen uudelleen. 😐
Hankalaa tämä elämä.
Kiitos tsemppauksesta, Q! 🙂👍 Kiva kuulla, että sinulla on hyvä vaihe menossa. On armeliasta, että ongelmistaan voi saada edes hetkittäin helpostusta, melkein kuin lomaa, vaikka pelko uudesta alamäestä kulkeekin usein mukana. Toivotaan, että hyvä fiiliksesi pysyy.
Minusta olit tosi rohkea kun poistuit mukavuusalueeltasi ja päästit miehen yökyläilemään luoksesi. Minusta ei taitaisi olla siihen, koska en luota itseeni, toisiin ihmisiin enkä nykyään enää oikein edes yhteiskuntaan (kiitos tästäkin, Sipilän hallitus!). Eli en tule koskaan saamaan töitä tai minkäänlaisia ihmissuhteita ja syrjäydy(i)n yhteiskunnasta. Mahtavaa, tämä elämä taisi olla tässä.
Pitäisi laittaa kaverille vaikka tekstiviesti, että moi, mitä kuuluu, mutten vain saa aikaan. Miten tämä voi olla näin vaikeata? Näin pieni asia! Inhoan itseäni. Kaverilleni tämä tosin taitaa olla vain hyvä juttu, kun ei saa minua riesakseen.
Ilmoittauduin tälle viikolle yhteen talkootyö-juttuun, joten ainakin sen verran tulee oltua ihmisten kanssa tekemisissä.
Q kirjoitti 22.4.2018 20:37
Vaikka toisaalta koen hänen ulkonäkönsä/olemuksensa hieman epämiellyttävänä (sanottakoon nyt esimerkkinä huonot hampaat ja suuhygienia...) niin silti koen häneen jotain käsittämätöntä vetoa. Ainakin nyt kun hän on poissa. Miksi? Nyt pelkään että olin liian torjuva eikä mies enää halua jatkaa yhteydenpitoa, vaikka samaan aikaan mietin haluaisinko tai pystyisinkö edes hänen kanssaan läheisyyteen.
Minusta tämä oli lohdullista luettavaa, siis näin itsensä aina läpirumaksi tunteneen näkökulmasta. Vaikka ulkonäössä on virheitä, niin silti toinen voi ihastua. Itseänikin viehättää ehkä ulkoista olemusta enemmän tietynlainen käyttäytyminen ja persoona, mutta jotenkin olen aina olettanut, ettei minulla ole minkäänlaista parisuhdemarkkina-arvoa, koska ulkonäkö on mitä on.
Läheisyys vaatii luottamusta ja se taas vaatii aikaa rakentuakseen. Koettakaa tutustua kaikessa rauhassa ja totuttele samalla miehen läheisyyteen omaa tahtiasi.
Kuluneet pari viikkoa ovat olleet yhtä helvettiä. 😯🗯️ Ahdisti niin, etten saanut kunnolla nukutuksi, vapisutti, ei ollut ruokahalua ja vatsakin oli kuralla. Itseinho valui yli äyräiden. Ja juuri kun tunnelin päässä alkoi olla vähän valoa, niin taas tuli panikoitavaa.
Se työhakemus paikkaan, johon en ole ennenkään päässyt edes haastetteluun? Noh, se tuottikin yllättäen työhaastattelukutsun. Ja koska minä olen minä, alhainen paskapää, niin en tietenkään osaa iloita tästä saavutuksesta, vaan heti alkoi panikoiminen ja itseni downgreidaaminen. Ne tarjoavat tätä minulle ja näin viime tipassa siksi, että kaikki paremmat ihmiset eivät ole enää käytettävissä. En minä kuitenkaan osaa...
Ja kuin pisteenä i:n päälle työ on sellaista, mitä olen aina kammonnut ja mitä en mielestäni ylipäätäänsä edes hakenut. Työtönhän ei koskaan saisi sanoa, ettei halua työtä, mutta kun ahdistaa niin käsittämättömän paljon. Voi saasta että voinkin olla paska ihminen.
Mikä nyt eteen? Tekisi mieli perua koko haastattelu. Tai jos menisi haastatteluun, mutta hienovaraisesti sabotoisin omat mahdollisuuteni? Voinko minä rehellisesti kertoa, että juuri ko. työtehtävä jännitää/ahdistaa/tuntuu vaikealta, mutta tekisin mielelläni jotain muuta (hyvä luoja, mitä tahansa muuta)?
Onnea työhaastattelukutsusta! Vaikka et iloitsekaan siitä. 😀 Voin uskoa että kauhistuttaa. Minkälainen työ on kyseessä, mikä siinä ahdistaa? Pelkään itsekin työhaastatteluita enkä ole ikinä ollutkaan sellaisessa. Ahdistava ajatus kertakaikkiaan, etenkin kun en omaa minkäänlaista osaamista saati työkokemusta. En osaisi puhua siinä tilanteessa mitään, varsinkin kun pitäisi osata olla edukseen ja varmaan osata perustella miksi juuri minä olisin oikea valinta. Varmaan itse jättäisin menemättä, en tiedä. Olenkin luuseri. ☹️
Tuntuu, että hyvä vaihe on päättymässä. Tuttu saamattomuus ja väsymys on taas valtaamassa olon. Olen viettänyt aika paljon aikaa siskon ja perheen kanssa, mutta viime päivät olen ollut taas yksin ja se on tuntunut ahdistavammalta kuin ennen. Alan vähitellen uskoa, että kaipaan sittenkin ihmisiä elämään. En saa yksin mitään aikaiseksi, koska en näe mitään syytä. Mutta kun on seuraa, tulee tehtyä kaikenlaista. Yksin ollessa olo tuntuu melko lamaantuneelta, ei jaksaisi tehdä mitään mutta syyllisyys kalvaa kun vetelehtii kauniit ja lämpimät kevätpäivät sisällä. Ahdistaa kun ei tee mitään mutta ei jaksa tehdä mitään. Mukava kierre.
Sain sentään ajan muutaman viikon päähän ammatinvalintapsykologille, erille mitä olen aiemmin käynyt. Olen vähän skeptinen senkin suhteen, pitäisi varmaan harjoittaa itsetutkiskelua ja miettiä etukäteen kiinnostavia asioita, mutta kun ei innosta.