Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Mulla alkaa muuten aina soida päässä Ismo Alangon Taiteilijaelämää, kun klikkailen itseni tänne Aikuisen elämää -osioon. Ihmettelinkin kun yhtenä päivänä se biisi yhtäkkiä soi päässä, vaikka en ole varmaan vuosiin kuullut sitä. 😀
Q kirjoitti 17.3.2018 11:34
Olisiko sinulla ketään joka voisi soittaa puolestasi ja varata ajan? Sitten voisit vain itse kävellä paikan päälle. 🙂 Tai oletko tutkinut voitko jättää esim. terveyskeskukseen sähköisen viestin tai yhteydenottopyynnön? Itsekin pääsin hoidon piiriin vasta kun sairaanhoitaja varasi soittamalla ajan puolestani. Sain ajan kriisikeskukseen, joka oli hyvä kokemus. Se vaikutti melkolailla matalan kynnyksen paikalta, tosin sinnekin sai ajan vain soittamalla.
Ei taida olla sellaista ihmistä, joka voisi varata ajan puolestani. 😞 Pienessä piirissäni vain muutama tietää ongelmistani, niillekin olen kertonut vain sellaisen "kevyt version". Kulissit pitää pitää pystyssä, tuli mitä tuli. Pelkään, että asioiden todellisen tilan paljastaminen - tai ehkä vielä pahempaa, paljastuminen - karkoittaa ne vähätkin ihmiset pois. Kuka nyt haluaisi olla tekemisissä ihmisjätteen kanssa?
Tuota sähköisen viestin jättämistä pitää tutkia ja harkita. Kriisikeskuskin löytyisi tästä kaupungista.
Taas yksi hyvä syy, miksi pitäisi hakea kouluun: terveydenhoitajilla oli ainakin ennen vastaanottoaikoja, joihin ei tarvinnut aikavarausta.
Q kirjoitti 17.3.2018 11:34
Tänään tuntuu olevan väsynyt ja saamaton ahdistuspäivä. Ei mitään tekemistä eikä jaksaisikaan mitään. ☹️ tunnen itseni paskaksi ihmiseksi ja voisin vain nukkua, harmi vain ettei nukuta. Naputtelen sitten tänne ihan zombina. Tunnen itseni tyhmäksi kun menin vähän ihastumaan siihen mieheen, vaikka järkikin sanoo että ei siitä olisi muutenkaan tullut mitään. Ihastuminen piristää ja antaa energiaa, mutta kun huomaa ettei tästä(kään) tule mitään niin paluu maanpinnalle on ankeaa. Tuntuu ettei ole mitään syytä tehdä mitään. Vaikka läheisyys pelottaakin, niin olisi kiva että on "joku". Joku jonka kanssa jutella ja heittää läppää, jakaa hauskoja juttuja ja päivitellä arkisiakin asioita. Ja perhoset vatsanpohjassa ajatella, että ehkä vielä joku päivä voisin käpertyä sohvalle hänen kainaloonsa. Olisi jotain mitä odottaa, nyt ei ole mitään. En tiedä näenkö sitä miestä enää, hän ei vaikuta kiinnostuneelta. En ole moneen päivään kuullut hänestä mitään. ☹️ Enkä viitsi itsekään laittaa mitään, kun ei vastannut edelliseenkään.
Minuakin väsyttää, mutta koska nukuin viime yönä tosi huonosti. Ei jaksaisi mennä töihin.
Olen jokusen kerran ihastunut mieheen, koska ne kohtelivat minua niin ihanasti. Vaikka järki sanoi, että ne olivat vain kohteliaita, ei tässä ole mitään sielujen sympatiaa, ei kukaan nyt minuun voi ihastua, niin silti ne jäivät ajatuksiin vähänksi aikaa. Ehkä sitä toivoo suhdetta kovemmin mitä itse tiedostaakaan ja sitten sitä tarttuu vaikka minkälaisiin oljenkorsiin.
Tämä "joku jonka kanssa jutella ja heittää läppää, jakaa hauskoja juttuja ja päivitellä arkisiakin asioita" on kuin minun näppäimistöstäni. En juuri kaipaa suuria tunteita (ilmankos romanttiset leffat eivät nappaa), vaan juuri tällaisia pieniä, arkisia asioita.
Olen joskus miettinyt deitti-ilmoituksen kirjoittamista, mutta se tuntuu liian itseni halventamiselta (sanoo ihmispaska!), kuin olisin kauppatavara. Enkä minä osaisi markkinoida itseni. Enkä tiedä kestäisinkö, jos en saisi yhteyden ottoja.
Kurjaa, ettei miehestä ole kuulunut mitään. ☹️
Q kirjoitti 17.3.2018 11:34
Kävin siellä työkkärissä aikaisemmin tällä viikolla ja siellä oli yllätyksekseni oikein mukava virkailija, hän näki heti etten ole ihan kunnossa. Hän oli niin mukava, että hyvä etten purskahtanut itkuun.
Tosi kiva kuulla, että työkkärikäynti sujui hyvin. 🙂
Minulla oli kerran virkailija, joka muistutti Yksi lensi yli käenpesän hoitaja Ratchedia. Sellaista höykytystä ja painostusta en ollut koskaan kokenut, enkä ole kokenus sen jälkeen. Kaikki mitä tein tuntui olevan väärin: väärin innostuttu, väärin kiinnostuttu, väärin ajateltu, väärin toimittu. Kun sitten pääsin toisen virkailijan pakeille, niin itkin melkein koko tapaamisen ajan. Tuntui niin uskomattoman hienolta, että virkailija tuki ja kannusti.
Q kirjoitti 17.3.2018 11:34
Seuraava käynti hoitajalle on vasta ensi kuun puolella. Olisin halunnut ehkä vähän aikaisemmin, mutta en osaa sanoa mielipiteitäni tarpeeksi tiukasti. Ihmiset kävelevät ylitseni ja minä vain myöntelen. Eihän tässä mitään.
Sama vika Rahikaisella. Olen sellainen anteeksi, että olen olemassa -ihminen. En myöskään osaa antaa negatiivista palautetta, vaikka kuinka olisi asiaa.
star-crossed kirjoitti 17.3.2018 16:14
Ei taida olla sellaista ihmistä, joka voisi varata ajan puolestani. 😞 Pienessä piirissäni vain muutama tietää ongelmistani, niillekin olen kertonut vain sellaisen "kevyt version". Kulissit pitää pitää pystyssä, tuli mitä tuli. Pelkään, että asioiden todellisen tilan paljastaminen - tai ehkä vielä pahempaa, paljastuminen - karkoittaa ne vähätkin ihmiset pois. Kuka nyt haluaisi olla tekemisissä ihmisjätteen kanssa?
Tuota sähköisen viestin jättämistä pitää tutkia ja harkita. Kriisikeskuskin löytyisi tästä kaupungista.
Taas yksi hyvä syy, miksi pitäisi hakea kouluun: terveydenhoitajilla oli ainakin ennen vastaanottoaikoja, joihin ei tarvinnut aikavarausta.
Harmillista 😞 Jospa saisit sitten itse soitettua tai sähköisesti varattua ajan. Tai sitten vain rohkeasti pyydät joltakin soittoapua, vaikka se paljastaminen hirvittääkin. Kumpi sinusta muuten tuntuu pahemmalta, ajanvaraus itse soittamalla vai paljastumisesi tuttaville? Minusta tuntuu että nykyään masennukseen ja ahdistukseen avun hakeminen on niin yleistä, että en usko kenenkään siitä leimaantuvan ihmisjätteeksi. Sehän on vain omaksi parhaaksi. Mutta ymmärrän ajatuksesi, pidän itsekin itseäni täysin surkeana ja epäonnistuneena ihmisoliona - luuseri, joka ei uskalla edes itse soittaa. Jotenkin sitä vain on helpompi antaa muille anteeksi tuollaista.
Miten sinulla on mennyt työt, onko niitä ollut paljon viime aikoina?
Joo, tunnistettavaa tuo että kivasti kohtelevat tyypit herättää jonkinlaisen toivonkipinän. Nuorempana saatoin ihastua vain sen takia, jos joku oli minusta kiinnostunut ja antoi huomiota. Toisaalta jään kyllä nykyäänkin helposti roikkumaan ja elättelemään toiveita, jos on ollut molemminpuolista kiinnostusta. ☹️ tiedostan kyllä välillä olevani vähän epätoivoinenkin. Haluaisin kokea juuri niitä suuria tunteita, mutta eniten kaipaan arkeen luotettavaa kumppania joka pysyisi rinnalla ja johon voisi tukeutua silloin kun on vaikeaa.
Uskon kyllä että saisit varmasti markkinoitua itseäsi, jos päättäisit tehdä deitti-ilmoituksen. Sinulla on sana hallussa 🙂 Taitaa nettideittailukin olla jo niin tätä päivää, että harvassa varmaan ovat ne ihmiset jotka eivät olisi itseään "halventaneet". 😀 Ja eihän kokeilemalla voi menettääkään mitään.
Tuollaiset ihmiset, kuten tuo kauhea virkailija josta kerroit, saavat minut aivan lukkoon. En osaa sanoa vastaan ollenkaan. Enkä kestä minkäänlaista kritiikkiä muutenkaan. Alan helposti itkemään. En sitä tietenkään koskaan tee, vaan nieleskelen kyyneleet ja itken sitten yksin kotona, jos siltä enää tuntuu. Jonkinlaista patoamista kai sekin on.
Nukuin päikkärit ja päivä alkaa kääntyä iltaan - tästäkin päivästä kohta selvitty. 🙂👍
Q kirjoitti 17.3.2018 18:52
Kumpi sinusta muuten tuntuu pahemmalta, ajanvaraus itse soittamalla vai paljastumisesi tuttaville?
Ehdottomasti muille paljastuminen. Ajattelen, että se olisi kuin viimeinen naula outouden ja täydellisen epäonnistumisen arkkuun, sinetti vastenmielisyydelle. Kertomisen jälkeen ei myöskään ole paluuta takaisin, vaan pelkään olevani aina se viallinen yksilö.
Q kirjoitti 17.3.2018 18:52
Miten sinulla on mennyt työt, onko niitä ollut paljon viime aikoina?
Kiitos kysymästä. 🙂 Töitä on aina silloin tällöin, ei kovin usein, mutta saan kuitenkin aktiivimallin vaatimat 18 tuntia täyteen ja vähän ylikin. Enkä ole (tietääkseni) edes sählännytkään, minkä vuoksi töissä on ollut vähän rennompaa. Tai siis minä olen ollut rennompi. Ehkä se on yksi syy siihen, ettei viime aikoina ole ahdistanut.
Q kirjoitti 17.3.2018 18:52
Haluaisin kokea juuri niitä suuria tunteita, mutta eniten kaipaan arkeen luotettavaa kumppania joka pysyisi rinnalla ja johon voisi tukeutua silloin kun on vaikeaa.
Onkohan mahdollista saada samassa paketissa sekä tunteiden roihun että arjen hiljaisen romantiikan? Kuten Viljo Kajavan runossa sanotaan:
"Rakkaus ei puhdistu tulessa
eikä tarpeettomissa uhreissa,
rakkaus koetellaan harmaina arkipäivinä
kuolettavassa työssä väsymyksen hetkinä.
Runojen kuviteltu morsian
pyörittää kultaista sormustaan
rajattomassa, joutilaassa ikävässään, -
mutta totisesti lähempänä on rakkaus siellä,
missä mies ylistää vaimonsa kuluneita,
ryppyisiä käsiä iltalampun köyhässä valossa,
unen saapuessa."
Mitä luulet?
Q kirjoitti 17.3.2018 18:52
Uskon kyllä että saisit varmasti markkinoitua itseäsi, jos päättäisit tehdä deitti-ilmoituksen. Sinulla on sana hallussa 🙂
Kiitos, mutta on aika vaikea uskoa omiin markkinointi- tai kirjoitustaitoihinsa, kun ainakaan työmarkkinoilla ne eivät ole toimineet.
Q kirjoitti 17.3.2018 18:52
Tuollaiset ihmiset, kuten tuo kauhea virkailija josta kerroit, saavat minut aivan lukkoon. En osaa sanoa vastaan ollenkaan. Enkä kestä minkäänlaista kritiikkiä muutenkaan. Alan helposti itkemään. En sitä tietenkään koskaan tee, vaan nieleskelen kyyneleet ja itken sitten yksin kotona, jos siltä enää tuntuu. Jonkinlaista patoamista kai sekin on.
Inhosin ko. virkailijan luokse menemistä. Kuuntelin itkua pidätellen ja täysin alistuneena sen juttuja ja lähdin aina vain synkempänä kotiin. Paitsi eräänä kertana, kun lähdinkin kotiin aivan raivoissani. Päätin, että tämä loppuu nyt. Seuraavalla tapaamiskerralla sitten vaadin päästä takaisin TE-toimiston asiakkaaksi (olin jossain kokeiluprojektissa, vielä vapaaehtoisesti). Virkailija harasi aikansa vastaan, mutta pidin kerrankin pääni. Sitä päätöstä en ole katunut koskaan, mutta olen katunut, että siedin sellaista kohtelua puoli vuotta. Ja en muuten ole sen jälkeen mennyt vapaaehtoisesti mihinkään työkkärin tyrkyttämiin kokeiluihin tai palveluihin.
Niin, ymmärrän toisaalta tuon paljastumisen pelon. En ole itsekään kertonut esim. perheelleni psykan käynneistä, kiitos vanhempien aikaisemman vähättelyn. Oman ikäiset kaverit jotka ovat tietoisia, ovat suhtautuneet hyvin, tosin voi johtua siitä että monella on itselläänkin samanlaista taustaa. Vanhemman ikäpolven ihmiset ovat tuomitsevampia, oman kokemukseni mukaan. Mutta ne on kuitenkin jokaisen henkilökohtaisia asioita eikä niitä tarvitse kaikille kuuluttaa. 🙂
Hyvä että olet ollut töissä rennompi 🙂 sillä on varmasti positiivinen vaikutus ahdistukseen.
Anteeksi, mutta minua huvitti kun vertasit työhakemusta ja deitti-ilmoitusta toisiinsa 😀 Tai en tiedä mitä tarkalleen tarkoitit kun sanoit että työmarkkinoilla eivät ole toimineet, mutta tuon mielikuvan sain. Sinne deittiprofiiliinhan voi kirjoittaa ihan mitä vaan, lainata vaikka runoa. Tuo oli kaunis runo jonka laitoit. 🙂 Ainakin kovasti haluaisin uskoa, että samassa paketissa voisi saada sekä roihuavat tunteet että arjen hiljaisen romantiikan. Toivossa on hyvä elää. Välillä vain tuntuu siltä että pitäisi vain tyytyä edes johonkin, jos kumppanin meinaa joskus saada. Onneksi tähän yksinäisyyteen on jo niin tottunut.
Kuulostaa kauhealta tuo virkailija, onneksi sisuunnuit ja pääsit siitä eroon. 🙂
Paljastumisen lisäksi pelkään leimautumista. Sitä, että jos joku kaunis päivä pääsen ihan työhöntulotarkastukseen saakka, niin merkintä mt-ongelmasta (tai selkävaivasta) nousee esteeksi työpaikan saamiseksi. Tämä päälle vielä se, että olen lukenut ihan tarpeeksi kauhutarinoita siitä, miten mt-diagnoosin saaneet joutuvat vähättelyn kohteiksi. Esimerkiksi jopa lääkärit saattavat vähätellä mt-ongelmaisten oireita.
Olete varmasti oikeassa asenteiden muuttumisesta. Ainakin omat vanhempani suhtautuvat tosi ymmärtämättömästi erään sukulaisen puolison, jolla on ADHD, toimia kohtaan. Tai toisen sukulaisen ex-puolison alkoholismia kohtaan. Ne nähdään huonona tapana tai valintana, joista molemmista pääsee niskasta kiinni -henkisellä ryhtiliikkeellä. Voin vain kuvitella sitä häpeää minkä minun ahdistus-diagnoosi vanhemmilleni toisi.
Vaan miksi minä edelleen mietin 36-vuotiaana, että mitä vanhempani ajattelevat? 😐
Q kirjoitti 18.3.2018 15:41
Anteeksi, mutta minua huvitti kun vertasit työhakemusta ja deitti-ilmoitusta toisiinsa 😀 Tai en tiedä mitä tarkalleen tarkoitit kun sanoit että työmarkkinoilla eivät ole toimineet, mutta tuon mielikuvan sain. Sinne deittiprofiiliinhan voi kirjoittaa ihan mitä vaan, lainata vaikka runoa.
Hyvä että huvitti, vähän kieli poskessa sen kirjoitinkin. 😉 Pointti kuitenkin oli se, että molemmissa pitää osata markkinoida ja myydä itseään. Eli suomeksi sanottuna antaa itsestään myönteinen kuva. Sitä minä en osaa.
Asiasta toiseen. Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli itsemurhien ehkäisytyöstä sekä itsemurhien käsittelystä mediassa. Sen yhteydessä oli terapeutin haastateltavalle antama ohje ottaa ahdistus vihjeenä ohitetusta ja vaivaamaan jääneestä asiasta. Ohjeena on päästää vaivaava asia mieleen ja käydä se läpi. Varmasti hyvä neuvo, mutta entä jos ahdistus on epämääräinen möykky, josta ei saa mitään otetta? Kuin umpisolmuun mennyt lankakerä, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää.
Artikkelissa kehoitettiin myös purkamaan kehon ylivirittynyttä ahdistustilaa vaarattomalla fyysisellä toiminnalla, esimerkiksi juoksemalla portaita, pitämällä ranteita kylmän veden alla tai jopa ottamalla kylmä suihku. Tämä voi olla ihan kokeilemisen arvoinen asia. Jos alan vaikka punnertamaan tai tekemään vatsalihasliikkeitä aina kun ahdistaa, niin ainakin läski palaa ja lihaskunto paranee.
star-crossed kirjoitti 19.3.2018 2:27
Paljastumisen lisäksi pelkään leimautumista. Sitä, että jos joku kaunis päivä pääsen ihan työhöntulotarkastukseen saakka, niin merkintä mt-ongelmasta (tai selkävaivasta) nousee esteeksi työpaikan saamiseksi. Tämä päälle vielä se, että olen lukenut ihan tarpeeksi kauhutarinoita siitä, miten mt-diagnoosin saaneet joutuvat vähättelyn kohteiksi. Esimerkiksi jopa lääkärit saattavat vähätellä mt-ongelmaisten oireita.
Olete varmasti oikeassa asenteiden muuttumisesta. Ainakin omat vanhempani suhtautuvat tosi ymmärtämättömästi erään sukulaisen puolison, jolla on ADHD, toimia kohtaan. Tai toisen sukulaisen ex-puolison alkoholismia kohtaan. Ne nähdään huonona tapana tai valintana, joista molemmista pääsee niskasta kiinni -henkisellä ryhtiliikkeellä. Voin vain kuvitella sitä häpeää minkä minun ahdistus-diagnoosi vanhemmilleni toisi.
Vaan miksi minä edelleen mietin 36-vuotiaana, että mitä vanhempani ajattelevat? 😐
Tuo on kyllä valitettavasti totta jossain paikoissa, minuakin vähän hirvittää aiheutuuko mt-diagnooseista tulevaisuudessa haittaa. 😑❓ Tällä hetkellä ei tosin ole (ainakaan vielä) mitään diagnoosia. Isäni on myös vähän tuollainen niskasta kiinni -henkisen ryhtiliikkeen kannattaja. Aikaisemman masennukseni hän taisi pistää vain murrosiän piikkiin, en tiedä mitä hän sanoisi näin melkein kymmenen vuotta vanhempana. Mutta niin, lieköpä tuolla enää niin väliä mitä vanhemmat ajattelevat. En ole oikein ikinä edes osannut heihin tukeutua.
Vanhemmista puheen ollen, tulin juuri käymään heidän luonaan. Tarkoitus olisi olla täällä noin viikon päivät, jos hyvin menee. Vaihtelua kai se tämäkin, kun ei oikein muualle pääse matkustamaan. Ihanaa päästä saunomaan. 🙂
star-crossed kirjoitti 19.3.2018 2:27
Asiasta toiseen. Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli itsemurhien ehkäisytyöstä sekä itsemurhien käsittelystä mediassa. Sen yhteydessä oli terapeutin haastateltavalle antama ohje ottaa ahdistus vihjeenä ohitetusta ja vaivaamaan jääneestä asiasta. Ohjeena on päästää vaivaava asia mieleen ja käydä se läpi. Varmasti hyvä neuvo, mutta entä jos ahdistus on epämääräinen möykky, josta ei saa mitään otetta? Kuin umpisolmuun mennyt lankakerä, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää.
Artikkelissa kehoitettiin myös purkamaan kehon ylivirittynyttä ahdistustilaa vaarattomalla fyysisellä toiminnalla, esimerkiksi juoksemalla portaita, pitämällä ranteita kylmän veden alla tai jopa ottamalla kylmä suihku. Tämä voi olla ihan kokeilemisen arvoinen asia. Jos alan vaikka punnertamaan tai tekemään vatsalihasliikkeitä aina kun ahdistaa, niin ainakin läski palaa ja lihaskunto paranee.
Sama homma, ei siitä ahdistuksesta saa kiinni. Miten silloin voi käydä sitä läpi? Mutta ihan hyviä vinkkejä nuo fyysiset toimet, pitääpä muistaa jos oikein meinaa taas joku päivä ahdistaa.
Eilen oli vähän sellainen ahdistuspäivä. Siksi päätinkin että lähden vierailemaan vanhempien luona. Ehkä koen sen jonkinlaisena "turvapaikkana", en tiedä, mutta tuntui hyvältä lähteä. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Onpahan muutakin seuraa kuin kissat. Ja pääsee luontoon, metsään.
Mielessäni pyörii edelleen vähän se mies, josta olen kertonut. En oikein tiedä mikä homman nimi on, välillä viestitellään sujuvasti useamman tunnin ajan ja sitten tulee taas miehen puolelta tauko etten kuule hänestä mitään kahteen tai kolmeen päivään. Yleensä kolmantena päivänä hän jatkaa juttua, jos se on niikseen jäänyt. Ja jos itse laitan hänelle jotain, saan vastauksia aika nihkeästi. Minua tuo vähän rassaa, koska välillä keskustelu sujuu niin hyvin ja vähän jo siinä innostun. Olisi mukava tiiviimminkin vaihtaa ajatuksia, mutta sitten tulee taas hiljaisuus ja tunnen itseni typeräksi, kun tulee olo ettei häntä kiinnosta. En sitten taida olla niin kiinnostava. Sen takia lähdin pois kotoakin, että saisin vähän jotain muuta ajateltavaa. Joo, näin kirjoitettuna kuulostaa tosi säälittävältä, ehkä pitäisi unohtaa vain koko tyyppi.
Ostin taas heräteostona kirjan. Entisetkin ovat edelleen lukematta...
En edelleenkään saa mitään aikaiseksi. Yhteishaku loppuu alle viikon päästä, enkä ole edes tutkinut mihin ehkä kenties voisin koettaa hakea. Pari työhakemustakin pitäisi vääntää, mutta ne ovat sellaisia turhauttavia hakuammuntoja ("shots in the dark"), joiden onnistumistodennäköisyys on, jos mahdollista, vielä normaaliakin alhaisempi.
Tympii. 😠
Q kirjoitti 21.3.2018 18:32
Mielessäni pyörii edelleen vähän se mies, josta olen kertonut. En oikein tiedä mikä homman nimi on, välillä viestitellään sujuvasti useamman tunnin ajan ja sitten tulee taas miehen puolelta tauko etten kuule hänestä mitään kahteen tai kolmeen päivään. Yleensä kolmantena päivänä hän jatkaa juttua, jos se on niikseen jäänyt. Ja jos itse laitan hänelle jotain, saan vastauksia aika nihkeästi. Minua tuo vähän rassaa, koska välillä keskustelu sujuu niin hyvin ja vähän jo siinä innostun. Olisi mukava tiiviimminkin vaihtaa ajatuksia, mutta sitten tulee taas hiljaisuus ja tunnen itseni typeräksi, kun tulee olo ettei häntä kiinnosta. En sitten taida olla niin kiinnostava. Sen takia lähdin pois kotoakin, että saisin vähän jotain muuta ajateltavaa. Joo, näin kirjoitettuna kuulostaa tosi säälittävältä, ehkä pitäisi unohtaa vain koko tyyppi.
Jos miehellä on vaikka työ- tai koulukiireitä, ja sen päälle vielä harrastukset? Jos hän on ujo? Tarvitsee oikeanlaisen mielentilan viestitelläkseen? Haluaa edetä varovasti tunnustellen? On hämmentynyt tilanteesta? Mahdollisia vaihtoehtoja on useita, kiinnostuksen puute on vain yksi niistä.
Neuvoisin ihan suoraan kysymään mieheltä, että missä mennään. Voihan olla, että mies kaipaakin sinulta jotain tietoa fiiliksistä ja etenemishaluista. Tosin pitää myöntää, että itselläni ei tuskin riittäisi kantti moiseen.
Q kirjoitti 21.3.2018 18:32
Eilen oli vähän sellainen ahdistuspäivä. Siksi päätinkin että lähden vierailemaan vanhempien luona. Ehkä koen sen jonkinlaisena "turvapaikkana", en tiedä, mutta tuntui hyvältä lähteä. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Onpahan muutakin seuraa kuin kissat. Ja pääsee luontoon, metsään.
Maisemanvaihto piristää 🙂 Uskon vakaasti matkailun hyvää tekeviin vaikutuksiin (esim. https://www.forbes.com/sites/nomanazish/2018/01/22/five-reasons-why-travel-is-good-for-your-mental-health/#f2ea5a459342 ). Harmi vain, että se on työttömille ja muille pienituloisille niin vaikeaa, jopa mahdotonta.
Oikein antoisia saunomisia ja metsäretkiä! 😀
star-crossed kirjoitti 23.3.2018 1:38
Ostin taas heräteostona kirjan. Entisetkin ovat edelleen lukematta...
En edelleenkään saa mitään aikaiseksi. Yhteishaku loppuu alle viikon päästä, enkä ole edes tutkinut mihin ehkä kenties voisin koettaa hakea. Pari työhakemustakin pitäisi vääntää, mutta ne ovat sellaisia turhauttavia hakuammuntoja ("shots in the dark"), joiden onnistumistodennäköisyys on, jos mahdollista, vielä normaaliakin alhaisempi.
Tympii. 😠
Eipä ole tullut itselläkään katseltua yhteishakua sillä silmällä. 😟 Vielä vähemmän työpaikkoja. On sitä kyllä saamaton paska. Ja kun ei ole minkäänlaista osaamista eikä myöskään kokemusta, niin tuntuu että kaikki on vaan sitä hakuammuntaa. En jaksa edes yrittää. Olen luovuttaja. ☹️
Minkä kirjan ostit? 🙂 Joskus aiemmin oli muuten puhe niistä sinun kuukausittaisista projekteista tai tehtävistä, onko sinulla tässä kuussa ollut mitään?
star-crossed kirjoitti 23.3.2018 1:38
Jos miehellä on vaikka työ- tai koulukiireitä, ja sen päälle vielä harrastukset? Jos hän on ujo? Tarvitsee oikeanlaisen mielentilan viestitelläkseen? Haluaa edetä varovasti tunnustellen? On hämmentynyt tilanteesta? Mahdollisia vaihtoehtoja on useita, kiinnostuksen puute on vain yksi niistä.Neuvoisin ihan suoraan kysymään mieheltä, että missä mennään. Voihan olla, että mies kaipaakin sinulta jotain tietoa fiiliksistä ja etenemishaluista. Tosin pitää myöntää, että itselläni ei tuskin riittäisi kantti moiseen.
Niin, ei kai sitä voi tietää. Ajattelen ikuisena pessimistinä vain sitä pahinta vaihtoehtoa. Suoraan en todellakaan uskalla kysyä, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Niinä harvoina kertoina kun olen uskaltautunut kysymään missä mennään, on vastauksena ollut kiertelyä ja kaartelua=ei ole ollut kiinnostunut. Ironista kyllä, aina kun olen tänne ehtinyt valittaa ettei hänestä ole kuulunut mitään, hän onkin laittanut samana päivänä viestiä. 😟
star-crossed kirjoitti 23.3.2018 1:38
Maisemanvaihto piristää 🙂 Uskon vakaasti matkailun hyvää tekeviin vaikutuksiin (esim. https://www.forbes.com/sites/nomanazish/2018/01/22/five-reasons-why-travel-is-good-for-your-mental-health/#f2ea5a459342 ). Harmi vain, että se on työttömille ja muille pienituloisille niin vaikeaa, jopa mahdotonta.Oikein antoisia saunomisia ja metsäretkiä! 😀
Niinpä, tässä elämäntilanteessa voi vain varovaisesti haaveilla mistään pidemmistä matkoista. ☹️ Eipä ole tullut oikein ulkomailla reissattua. Toisaalta olen jo niin jumiutunut kotiin ja samoihin ympyröihin, että en varmaan edes uskaltaisi matkustaa mihinkään. Oletko sinä matkustellut paljon?
Epämääräisistä möykyistä puheenollen, vastasin äskettäin ystävänhakuilmoitukseen. Ilmoitus johon vastasin oli kovinkin rajoitteista ja vaikeuksista kertova, eikä sinänsä ehkä kovinkaan myyvä, mutta itselle tuollaiseen vastaaminen tuntui paljon helpommalta kuin myyvempään.
Kertoo ehkä enemmän omasta alemmuuskompleksista, mutta koen olevani paremmin samalla tasolla ja tasavertaisempi kun tiedän että toisellakin on erilaisia "haasteita".
Jotain yhteisesti kiinnostavaa sen kanssa löytyi, mutta nyt toisen työkiireiden takia toista viikkoa taukoa viestittelyssä. Sanoi viestivänsä sitten kun ehtii, mutta tässä odotellessa alkanut miettiä että pitäisiköhän itse yrittää sinnepäin jotain randomia "päivän mietettä" viestiä. Tämä odottelu jotenkin hermostuttaa.
Saa nähä miten tuokin menee.
Speksailin jälkikäteen päässäni miltä oma ilmoitukseni näyttäisi, ja vaikka koen että siinä pitäisi olla nuo rajotukset sun muut mainittu, niin huomasin suhtautuvani ihan positiivisesti mielikuvitusilmoitukseeni, ainakin siinä mielessä että itse ainakin vastasin siihen.
Mitäköhän tuo sitten minusta kertoo? Että olen sisäänpäinlämpiävä tyyppi, joka pitää omaista vitseistään ja hihittelee yksikseen omille ideoilleen (kun ei uskalla niitä muillekkaan kertoa)?
☺️ 🤔
Mollimöykky kirjoitti 24.3.2018 17:29
Epämääräisistä möykyistä puheenollen, vastasin äskettäin ystävänhakuilmoitukseen. Ilmoitus johon vastasin oli kovinkin rajoitteista ja vaikeuksista kertova, eikä sinänsä ehkä kovinkaan myyvä, mutta itselle tuollaiseen vastaaminen tuntui paljon helpommalta kuin myyvempään.
Kertoo ehkä enemmän omasta alemmuuskompleksista, mutta koen olevani paremmin samalla tasolla ja tasavertaisempi kun tiedän että toisellakin on erilaisia "haasteita".Jotain yhteisesti kiinnostavaa sen kanssa löytyi, mutta nyt toisen työkiireiden takia toista viikkoa taukoa viestittelyssä. Sanoi viestivänsä sitten kun ehtii, mutta tässä odotellessa alkanut miettiä että pitäisiköhän itse yrittää sinnepäin jotain randomia "päivän mietettä" viestiä. Tämä odottelu jotenkin hermostuttaa.
Saa nähä miten tuokin menee.Speksailin jälkikäteen päässäni miltä oma ilmoitukseni näyttäisi, ja vaikka koen että siinä pitäisi olla nuo rajotukset sun muut mainittu, niin huomasin suhtautuvani ihan positiivisesti mielikuvitusilmoitukseeni, ainakin siinä mielessä että itse ainakin vastasin siihen.
Mitäköhän tuo sitten minusta kertoo? Että olen sisäänpäinlämpiävä tyyppi, joka pitää omaista vitseistään ja hihittelee yksikseen omille ideoilleen (kun ei uskalla niitä muillekkaan kertoa)?
☺️ 🤔
Hei minä tunnistan myös tuon! Että on helpompi vastata tai lähestyä jos toisellakin on haasteita. Enpäs olekaan ihan ajatuksen kanssa miettinyt, mistä se johtuu. Ehkä siitä alemmuuskompleksista juurikin. Ihmiset, joilla on erilaisia rajoitteita ja haasteita, tuntuvat ehkä inhimillisemmiltä, ja ajattelen että sellaiset mahdollisesti voisivat ymmärtää myös minua paremmin. Kammoksun niitä "menestyjä"tyyppejä, jotka uhkuvat positiivisuutta ja jotka porskuttavat elämässä eteenpäin "the world is your oyster" -mentaliteetin siivittämänä.
Odottelu on raastavaa. Laita Möllimöykky ihmeessä viestiä sille tyypille. 🙂 Minun on vaikea olla se, joka laittaa ensin viestiä, koska aina ajattelen että häiritsen vastaanottajaa tai yhteydenottoni ei muuten ole mieluisa. Mutta olen yrittänyt opetella olemaan aloitteellisempi.
Omat vitsithän ne on aina parhaita, tosin omat jutut tuppaa olemaan aina niin huonoja että ne naurattaa ihan vaan sen takia. 😀 Huumorintaju on kyllä ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista itselleni että synkkaa toisen kanssa. 🙂
Q kirjoitti 23.3.2018 21:47
Minkä kirjan ostit? 🙂 Joskus aiemmin oli muuten puhe niistä sinun kuukausittaisista projekteista tai tehtävistä, onko sinulla tässä kuussa ollut mitään?
Ostin taas antiikin Roomasta kertovan kirjan.
Projektit ovat valitettavasti jääneet. Helmikuussa ahdisti liikaa, tämä on kuu on mennyt ihmetellessä ahdistuksen puutetta.
Pelkään ahdistusjakson olevan taas tuloillaan. ☹️ Olen nukkunut vähän levottomasti viime päivinä ja oma saamattomuus alkaa raivostuttamaan. Olen pettynyt itseensi, taas. Eilen oli yhdistetty ulkonäkö- ja ikäkriisi. On levoton olo, sellainen sisäinen tärinä.
Q kirjoitti 23.3.2018 21:47
Niin, ei kai sitä voi tietää. Ajattelen ikuisena pessimistinä vain sitä pahinta vaihtoehtoa. Suoraan en todellakaan uskalla kysyä, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Niinä harvoina kertoina kun olen uskaltautunut kysymään missä mennään, on vastauksena ollut kiertelyä ja kaartelua=ei ole ollut kiinnostunut. Ironista kyllä, aina kun olen tänne ehtinyt valittaa ettei hänestä ole kuulunut mitään, hän onkin laittanut samana päivänä viestiä. 😟
Eli on kannattanut valittaa. 😉
Ajattelen samoin; pessimisti ei pety. Mutta voihan se olla, ettei mies itsekään tiedä missä mennään? Eivät nämä ole mustavalkoita asioita. Jos mies kysyisi samaa, niin mitä itse vastaisit?
Q kirjoitti 23.3.2018 21:47
Niinpä, tässä elämäntilanteessa voi vain varovaisesti haaveilla mistään pidemmistä matkoista. ☹️ Eipä ole tullut oikein ulkomailla reissattua. Toisaalta olen jo niin jumiutunut kotiin ja samoihin ympyröihin, että en varmaan edes uskaltaisi matkustaa mihinkään. Oletko sinä matkustellut paljon?
En ole kovin paljon matkustellut. Valitettavasti. Olen aina rakastanut reissaamista. Ne ovat olleet niitä hetkiä, jolloin olen tuntenut olevani elossa, elämä on tuntunut elämisen arvoiselta. Ehkä ainoita muistamisen arvoisia asioita elämässäni. Jotenkin liikkeellä oleminen ja uusien paikkojen tutkiminen helpottavat pään sisäistä levottomuutta. Jos olisi rahaa, niin matkustelisin paljon.
Q, mistä nimimerkkisi tulee? Onko sen takana jokin tarina?
Mollimöykky kirjoitti 24.3.2018 17:29
Epämääräisistä möykyistä puheenollen, vastasin äskettäin ystävänhakuilmoitukseen. Ilmoitus johon vastasin oli kovinkin rajoitteista ja vaikeuksista kertova, eikä sinänsä ehkä kovinkaan myyvä, mutta itselle tuollaiseen vastaaminen tuntui paljon helpommalta kuin myyvempään.
Kertoo ehkä enemmän omasta alemmuuskompleksista, mutta koen olevani paremmin samalla tasolla ja tasavertaisempi kun tiedän että toisellakin on erilaisia "haasteita".Jotain yhteisesti kiinnostavaa sen kanssa löytyi, mutta nyt toisen työkiireiden takia toista viikkoa taukoa viestittelyssä. Sanoi viestivänsä sitten kun ehtii, mutta tässä odotellessa alkanut miettiä että pitäisiköhän itse yrittää sinnepäin jotain randomia "päivän mietettä" viestiä. Tämä odottelu jotenkin hermostuttaa.
Saa nähä miten tuokin menee.Speksailin jälkikäteen päässäni miltä oma ilmoitukseni näyttäisi, ja vaikka koen että siinä pitäisi olla nuo rajotukset sun muut mainittu, niin huomasin suhtautuvani ihan positiivisesti mielikuvitusilmoitukseeni, ainakin siinä mielessä että itse ainakin vastasin siihen.
Mitäköhän tuo sitten minusta kertoo? Että olen sisäänpäinlämpiävä tyyppi, joka pitää omaista vitseistään ja hihittelee yksikseen omille ideoilleen (kun ei uskalla niitä muillekkaan kertoa)?
☺️ 🤔
Ihana idea tuo ystävänhakuilmoitus! 🙂 Onko se vähän niin kuin kirjekaveri vai onko tarkoitus jossain vaiheessa tavata ihan livenäkin?
Ehkä se, että toisella ihmisellä on jotain "haasteita" tekee hänestä helpommin lähestyttävän. Yhden "meistä" jopa. Kenties vain syvän pimeyden kokenut voi ymmärtää toista pimeydessä yksin hapuilevaa. Onhan minunkin vaikea käsittää (muistaa?), että miltä tuntuu olla huoleton, itsevarma tai onnellinen.
Minusta voit ihan hyvin laittaa viestiä myös "toisen vuorolla". Ainakin sitten vastapuolella on jotain mihin reagoida. Ja voithan laittaa viestiin tiedon, että toinen saa ihan rauhassa vastata sitten kun ehtii, että ei ole tarkoitus hätyytellä.
Minä käyn usein päänsisäisiä keskusteluja. Tai ei keskusteluja, vaan ennemminkin luennoin tai yksipuolisesti saarnaan ja pohdiskelen asioita. Eli olen yksinäinen myös oman pääni sisälläkin?
No niin. Tuttu helvetti on taas täällä. 😯🗯️ Elokuvaa katsoessa pilkin istualtani, mutta nukkumaan mennessä en saanutkaan unta. Ahdistus oikein vyöryi päälle ja sen mukana kaikki epävarmuustekijät, alemmuuskompleksit ja epäonnistumiset nousivat pintaan. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja hikoilin kuin pieni sika. Nukkuminen jäi kevyitten torkahtelujen varaan, muuten yö meni levottomasti piehtaroidessa.
Yritin helpottaa oloani pakottamalla ajatukseni johonkin kivaan asiaan, surffailemalla netissä, kuuntelemalla musiikkia ja tekemällä mindfulness-harjoituksia, mutta mikään ei auttanut.
Onneksi sentään näin jalkeilla ollessa on vähän parempi olo. Maha on kyllä vähän kuralla eikä ruoka maistu.
Elättelen vielä toivoa, että tämä on vain PMS-oire. Olen huomannut, että PMS saattaa joskus aiheuttaa tai pahentaa jo olevaa ahdistusta. Toivotaan parasta...
Mahtavaa! Heti kun lähetin edellisen viestin, niin tuli mieleen lisää purnattavaa.
Kesäaika ja kellojen siirtely. 😠 Minä sopeudun todella hitaasti uuteen rytmiin, ja nyt sitten pitää kaiken muun paskan päälle kärsiä rytminvaihdoksestakin. Veetuttaa.
Kunpa voisin paeta. Ihan sama minne, kun vain pääsisin täältä pois.
Nyt on jo parempi olo. Toivottavasti kestää myös.
Hirvitti mennä nukkumaan, kun pelkäsin yöstä tulevan samanlaisen kuin edellinen yö oli, mutta yö menikin ihan hyvin, heräsin vain kerran.