No niin. Q nosti esille toisiin luottamisen vaikeuden.

Minulla on koulukiusaustaustaa, lähinnä ulkopuolelle jättämistä ja sanallista kiusaamista. Sen lisäksi olen lapsena kokenut erilaisia tilanteita, joissa vanhempani ovat pettäneet luottamukseni. Kun näihin vielä lisätään se, että olen introvertti, ujo ja hitaasti lämpenevä persoona, niin ei liene mikään ihme, että toisiin luottaminen on vaikeaa. Niinpä luottamusongelmat kietoutuvat muihin ongelmiini: alati läsnä olevaan ulkopuolisuuden tunteeseen, huonoihin kokemuksiin, häpeään ja syyllisyyteen, toisten negatiivisten reaktioiden pelkoon.

Taustalla on myös omat itsetunto-ongelmani. Luottamus vaatii avoimuutta ja se puolestaan tekee minusta haavoittuvan. Ehkä en luota itseeni, että kestäisin luottamuksen pettämisen. Toisaalta vetäydyn, koska ajattelen, että olen vääränlainen ja monella tapaa vastenmielinen ihminen, eikä minulla ole yhtään mitään annettavaa kenellekään. Pelkään tuottavani muille pettymyksiä, koska en kuitenkaan osaa olla ja toimia kuten pitäisi. Ja kun näin käy, niin pelkään antavani muille syyn ja oikeutuksen kohdella minua huonosti.

Yksinäisyydestä on tullut sekä turvapaikka että ahdistuksen lähde. En tiedä miten tästä tilanteesta pääsisi eteenpäin. En edes tiedä, että haluaisinko. Ainahan voi olla pahemmin. Olen pääosin sopeutunut olemaan yksin, enkä pidä yksinäisyyttä kovinkaan iso ongelmana - tai ainakin paljon isompiakin löytyy. Osaisinko edes olla ystävyys- tai rakkaussuhteessa toisen ihmisen kanssa? Silloin tällöin tosin tulee sellainen fiilis, että olisipa kiva jakaa asioita toisen ihmisen kanssa, heittää huonoa läppää tai vaikka spekuloida tv-sarjan juonenkäänteitä. Silloin on yksinäisyys syvimmillään.

Tulin ajatelleeksi, että minulla ei oikeastaan enää ole haaveita. 😞 On vain asioita, joita haluan, mutta niistä puuttuu tunne saavutettavuudesta.

Tietoisella tasolla tiedän, että esimerkiksi auto olisi hyödyllinen ja kätevä, mutta tähän haluun ei liity tunnetta. Tämä on pelkkää kylmää tosiasioiden tunnustamista. En siis osaa enää haaveilla, että olisipa minulla auto, voisin vapaammin liikkua, se toisi mukavaa vapauden tunnetta, pääsisin helpommin retkikohteiden äärelle ja marjaan, olisikohan sedan vai hatchback parempi, olisi mahtavaa tehdä road trip jonnekin...

Tuo luottamuksen puute, ulkopuolisuuden tunne ja reaktioiden pelko on aika paha vyyhti josta itsekin kärsin.

Koen että ihmiset ovat potentiaalisesti arvaamattomia ja jotenkin koitan manageroida niiden reaktioita. Kouluajoilta muistan että jos piti pitää esitelmä aiheesta lempibändi tai vastaavaa, niin en tehdessä miettinyt mikä on lempibändi, vaan sitä että minkä bändin esittely minimoi negatiivisten reaktioiden mahdollisuuden, ja siltä pohjalta tein sitten esitelmän.

Suhtaudun esimerkiksi koiriin paljon luottavaisemmin kuin ihmisiin. Jos jossain paikassa on koira joka tulee suht lähelle nuuhkimaan, niin ihan luonnostaan ja helposti tervehdin sitä ja alan rapsuttelemaan. En koirista mieti että mitäköhän se musta ajattelee, tai että onko se saanut ihan tarpeekseen jo, mutta kohteliaisuussyistä on olevinaan, minun ollessa liian pihalla tajutakseni tämän hienovaraisia vinkkejä että on jo aika lopettaa. En koe osaavani sosiaalisia kommervinkkejä kovin hyvin.

Yksinollessa ei tarvitse huolehtia toisten mielialoista, mutta tunteet tuntuvat jotenkin latistuvan. Yksin moni asia tuntuu tympeämmältä.

Minulla mielekäs yhdessäolo vaatii jotain tekemistä johon keskittyä, ja joka sallii hiljaisuuden. Jos jutustelu on kovin keskeinen asia, niin jotenkin kaikki hiljaiset hetket ja oma vähäpuheisuus alkavat ahdistaa. Se että muut ryhmässä keskustelee keskenään ja itse on hiljaa jättää ulkopuolisuuden tunteen. Ja pelkkä ryhmässä oleminen ryhmässä olemisen vuoksi saattaa tuntua turhauttavalta.

Olo on kovin rajoittunut.

Kaikenlaista teknistä häikkää sitä voikin olla. A- ja e-kirjaimet lakkasivat yllättäen toimimasta, mutta toimivat nyt taas koneen uudelleen käynnistämisen jälkeen.

Ahdistus on taas samalla tasolla mitä se oli loppusyksystä alkutalveen. ☹️ Koko ajan on kaamea fiilis, eikä sitä tunne pääsevän karkuun mitenkään. Olen nukkunut katkonaisesti ja vatsakin on vähän kuralla. Oikein kaipaan sitä aikaa, kun selkä oli julmetun kipeä.

Q kirjoitti 27.2.2018 17:41

Niinpä, välillä on hankala erottaa yksinoloa yksinäisyydestä. Ja kun ei sitä yksinäisyyttä mikä tahansa seura poista - itse ainakin haluaisin kokea jotain syvempää yhteyttä, jotain sielujen sympatiaa kaiketi, en tiedä. Siksi kaikenmaailman hyvänpäiväntutut ei hirveästi mieltä lämmitä, vaikka toki on kiva että on edes jotain kavereita ja sosiaalisia kontakteja. Ehkä olen vain niin hankala ihminen. Tuntuu kuin aina olisi jokin kuilu minun ja muitten ihmisten välillä. Välillä mietin, löytäisinkö enemmän samanhenkisiä ihmisiä jos muuttaisin uuteen kaupunkiin? Toisaalta en edes tiedä minkälainen itse olen ja mistä voisin niitä samanhenkisiä ihmisiä löytää. 😑❓ Ja sekin vielä, kun ei uskalla luottaa oikein kehenkään. Ja kun tykkään olla niin paljon kotona. 😀

Parin viikon päästä pitäisi mennä käymään työkkärissä. Hermostuttaa. En tiedä mitä sanoa siellä, ei minulla ole mitään suunnitelmia enkä tiedä mitä haluan. Pitääkö siellä tuoda ilmi, että käyn säännöllisesti psykalla? Vai onko sillä mitään merkitystä? Nekin (psykan) käynnit meinaa tällä hetkellä vähän ahdistaa, sain uuden hoitajan ja taas on sellainen olo etten osaa kertoa mitään. Seuraavaksi kerraksi pitäisi miettiä aiheita, mistä haluaisin puhua, ja se stressaa jo vähän nyt. En minä tiedä mikä minua vaivaa ja minkälaista apua haluan ja mistä haluan jutella. Olen ihan solmussa muutenkin. Välillä on hyviä päiviä ja tuntuu että jotain toivoakin vielä on, ja sitten on päiviä että haluaisin vain kuolla tai ainakin satuttaa itseäni. Ehkä pitäisi vain lopettaa siellä käynti. Olisi kätevää, jos joku osaisi lukea ajatukset ja tuntemukset ja voisi tulkata niitä muillekin kun ei itsellä sanoja löydy.

Aivan! Ei yksinäisyyttä ole ihmiskontaktien puuttuminen, vaan merkityksellisien kontaktien uupuminen. Yksin voi olla seurassakin. Voi olla, että merkityksellisyys puolestaan vaatii kemioiden kohtaamista ja/tai yhteistä historiaa. Vaan miten päästä niiden merkityksellisten ihmissuhteiden alkuun? Olen tosi huono tutustumaan.

Minun mielestä psykalla käymisestä ei tarvitse kertoa, ellet halua. En tiedä olisiko siitä mitään apua, jos kerran käyt jo juttelemassa asioista. Ei kai työkkäri siinä voi mitään apua tarjota, paitsi ehkä jotain työharjoittelua tai kuntouttavaa työtoimintaa. Tiedä sitten onko niistä apua vai päinvastoin vain haittaa.

Voit varmasti ihan reilusti kertoa virkailijalle, että haet vielä suuntaa elämällesi. Tämä voi olla huono neuvo, mutta omaa työkkäriahdistustani helpottaa, kun olen laatinut jonkinlaisen suunnitelman tyngän. On helpompi mennä sinne, kun on jotain kerrottavaa. Olen esimerkiksi kertonut virkailijalle, että mietin kouluun hakemista, mutten oikein tiedä, että mihin hakisin, kun vaihtoehtoja on niin paljon. Tai että löysin kurssin, josta olen kiinnostunut.

Jos tuntuu, ettet keksi psykalle mitään keskustelunaiheita, niin nappaa aiheita vaikka tästä keskustelusta. Tai ehkä voit kerätä fiiliksiä ajan kanssa? Naputtele niitä vaikka puhelimen muistioon.

Mollimöykky kirjoitti 28.2.2018 23:38

Tuo luottamuksen puute, ulkopuolisuuden tunne ja reaktioiden pelko on aika paha vyyhti josta itsekin kärsin.

Koen että ihmiset ovat potentiaalisesti arvaamattomia ja jotenkin koitan manageroida niiden reaktioita. Kouluajoilta muistan että jos piti pitää esitelmä aiheesta lempibändi tai vastaavaa, niin en tehdessä miettinyt mikä on lempibändi, vaan sitä että minkä bändin esittely minimoi negatiivisten reaktioiden mahdollisuuden, ja siltä pohjalta tein sitten esitelmän.

Suhtaudun esimerkiksi koiriin paljon luottavaisemmin kuin ihmisiin. Jos jossain paikassa on koira joka tulee suht lähelle nuuhkimaan, niin ihan luonnostaan ja helposti tervehdin sitä ja alan rapsuttelemaan. En koirista mieti että mitäköhän se musta ajattelee, tai että onko se saanut ihan tarpeekseen jo, mutta kohteliaisuussyistä on olevinaan, minun ollessa liian pihalla tajutakseni tämän hienovaraisia vinkkejä että on jo aika lopettaa. En koe osaavani sosiaalisia kommervinkkejä kovin hyvin.

Yksinollessa ei tarvitse huolehtia toisten mielialoista, mutta tunteet tuntuvat jotenkin latistuvan. Yksin moni asia tuntuu tympeämmältä.

Minulla mielekäs yhdessäolo vaatii jotain tekemistä johon keskittyä, ja joka sallii hiljaisuuden. Jos jutustelu on kovin keskeinen asia, niin jotenkin kaikki hiljaiset hetket ja oma vähäpuheisuus alkavat ahdistaa. Se että muut ryhmässä keskustelee keskenään ja itse on hiljaa jättää ulkopuolisuuden tunteen. Ja pelkkä ryhmässä oleminen ryhmässä olemisen vuoksi saattaa tuntua turhauttavalta.

Olo on kovin rajoittunut.

Flashback yläasteelta! Musiikkitunnilla leikittiin levyraatia, jossa jokaisen piti esitellä suosikkikappaleensa. Minä mietin päivätolkulla, että mikä biisi olisi sellainen yleisesti hyväksyttävä, johon kukaan ei pääsisi negatiivisessa mielessä tarttumaan. Koska oma musiikkimakuni oli joko liian nolo tai outo, niin valitsin lopulta esiteltävän kappaleen joltain soitetuimpien tai myydyimpien levyjen listalta.

Minäkin kammoa sitä vaivaannuttavaa hiljaisuutta. Vaatii ihan omanlaisensa suhteen, että voidaan olla luontevasti hiljaa. Jään ryhmässä usein muiden jalkoihin, koska olen niin hiljainen ja muutenkin olen niin huono tyhjässä small talk -löpinässä. En vaan osaa olla vieraiden ihmisten kanssa, enkä siten pääse juuri koskaan tutustumaan kehenkään.

Juuri siistä syystä eläimien kanssa on niin helppo olla. Ne näyttävät ajatuksensa selvästi, kunhan vain osaa niitä tulkita. Eläin ei sano jotain ja tarkoita toista. Eläin ei arvostele. Eläin ei kieroile, ole pahansuopa.

Minä varmaan muutun jossain vaiheessa elämääni hulluksi kissanaiseksi. 😉

Mikä ristus ny o, ku ei aharista. 😐

En tiedä mitä ihmettä ja kummaa tässä viikonloppuna tapahtui, mutta ei enää ahdista. Ei kuitenkaan ole mikään voittaja fiilis, vaan on tyhjä ja väsynyt olo.

Siis mitä tämä nyt on? 😐 On jotenkin niin levollinen olo. Elämä on kaukana täydellisestä, mutta hyväksyn sen. On jopa hieman toivoa ilmassa; ehkä tämä tästä jotenkin... Mitään oleellista ei ole muuttunut, joten kaiken tämän pitää olla päässäni.

Kaikista säälittävintä, typerintä ja pelottavinta tässä on, että sen sijaan että nauttisin olotilasta, niin minä murehdin sitä, että tämä ei voi olla todellista, kohta tulee romahdus.

Murehdin, kun menee huonosti, mutta murehdin myös, kun (näennäisesti) menee hyvin? 😟

Minä taidan olla jo nyt jonkinlainen hullu kissanainen 😎 Koiriin en oikein osaa suhtautua luontevasti, suhtaudun niihin lähes yhtä epäilevästi kuin vieraisiin ihmisiinkin. Varsinkin isoja koiria jopa vähän pelkään. Monesti hieman ärsyynnyn, jos vastaantuleva koiranulkoiluttaja päästää koiransa lähelleni nuuskimaan. Pitääkö huolestua jos haluaa eristäytyä myös eläimistä 😀

Mitä noihin levyraateihin tulee, muistelen että olisin aika monesti skipannut ne kokonaan, juurikin tuon arvostelun pelon vuoksi. Tai sitten valinnut jonkun suositun kappaleen. Thank god, ettei enää tarvitse tehdä mitään esitelmiä lempibändistä tai vastaavasta. Hrrr.

Minulla on viime päivät menneet taas melkoisessa tunnevuoristoradassa. Kävin nimittäin treffeillä. 😯🗯️ Mies oli eräs eksäni kaveri joten tiesin hänet entuudestaan. En kuitenkaan oikeastaan tunne häntä. Enkä tiedä oliko ne nyt treffit sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kuitenkin tapasimme. (Kauheaa analysointia jo tässä vaiheessa!) Viihdyin oikein mainiosti ja juttu luisti hyvin, tuntui että synkkasi ja muutaman päivän viestittelimmekin aika tiiviisti. Olen aina ollut helposti ihastuvaa sorttia, mutta nyt on mennyt tosi pitkä aika ettei kukaan ole kiinnostanut tippaakaan ja olen halunnut olla vain yksin. Mutta nyt tuntui, että jokin kolahti ja siksi kai jo vähän innostuinkin. En tiedä, olenko vain niin kova kehittelemään illuusioita ja haaveita päässäni.

Tuo mies sai minut taas huomaamaan, miten kovasti kaipaankaan läheisyyttä ja kumppania. Vaikka samaan aikaan läheisyys pelottaa ihan helkkaristi. Negatiivinen puoli minussa puskee esiin hyvin voimakkaasti tällaisissa tilanteissa - kuka minunkaltaistani nyt huolisi, en tule koskaan saamaan ketään, mies on kuitenkin valehtelija/hyväksikäyttäjä/välinpitämätön, miksi edes yrittää kun ei tästä tule kuitenkaan mitään. Pelkään, että sanon tai teen jotain väärää. Olen liian ruma ja lihava. Tyhmä ja tylsä. Nyt miehestä ei olekaan hetkeen kuulunut ja ajattelen jo että noniin, olin oikeassa, tein varmaan jotain väärin eikä sitä kiinnosta. ☹️ inhottavaa ensin huomata sellainen pienenpieni toivonkipinä, joka kuitenkin sammuu jo samantien. Sen jälkeen yksinäisyys tuntuu entistä ahdistavammalta.

Eutymia jatkuu. 🙂

En tiedä liittyykö tämä tähän outoon hyvänolontunteeseen, mutta nukuin viime yönä tosi pitkään. Heräsin melkein 2 tuntia myöhemmin, mitä normaalisti herään.

Vaikka fiilis on hyvä, niin en siltikään tunnu saavan mitään aikaan. Minun pitäisi harkita kouluun hakemista pian alkavaa yhteishakua silmällä pitäen ja tutkia vaihtoehtoja, mutten vain saa aikaan. Järkeilin, että voin hakea kouluun ja katsoa sitten, että menenkö edes pääsykokeisiin. Jos menen, niin voin ottaa sen ihan vain kokemuksena. Jos sitten satun pääsemään kouluun, niin ainahan voin olla ottamatta vastaan opiskelupaikkaa. Ja voi hyvinkin olla, etten edes tule valituksi, joten sitäkään asiaa ei sitten sen kummemmin tarvitse miettiä. Tässä asiassa minulla ei siis ole mitään menetettävää.

Q kirjoitti 7.3.2018 20:02

Minulla on viime päivät menneet taas melkoisessa tunnevuoristoradassa. Kävin nimittäin treffeillä. 😯🗯️ Mies oli eräs eksäni kaveri joten tiesin hänet entuudestaan. En kuitenkaan oikeastaan tunne häntä. Enkä tiedä oliko ne nyt treffit sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kuitenkin tapasimme. (Kauheaa analysointia jo tässä vaiheessa!) Viihdyin oikein mainiosti ja juttu luisti hyvin, tuntui että synkkasi ja muutaman päivän viestittelimmekin aika tiiviisti. Olen aina ollut helposti ihastuvaa sorttia, mutta nyt on mennyt tosi pitkä aika ettei kukaan ole kiinnostanut tippaakaan ja olen halunnut olla vain yksin. Mutta nyt tuntui, että jokin kolahti ja siksi kai jo vähän innostuinkin. En tiedä, olenko vain niin kova kehittelemään illuusioita ja haaveita päässäni.

Tuo mies sai minut taas huomaamaan, miten kovasti kaipaankaan läheisyyttä ja kumppania. Vaikka samaan aikaan läheisyys pelottaa ihan helkkaristi. Negatiivinen puoli minussa puskee esiin hyvin voimakkaasti tällaisissa tilanteissa - kuka minunkaltaistani nyt huolisi, en tule koskaan saamaan ketään, mies on kuitenkin valehtelija/hyväksikäyttäjä/välinpitämätön, miksi edes yrittää kun ei tästä tule kuitenkaan mitään. Pelkään, että sanon tai teen jotain väärää. Olen liian ruma ja lihava. Tyhmä ja tylsä. Nyt miehestä ei olekaan hetkeen kuulunut ja ajattelen jo että noniin, olin oikeassa, tein varmaan jotain väärin eikä sitä kiinnosta. ☹️ inhottavaa ensin huomata sellainen pienenpieni toivonkipinä, joka kuitenkin sammuu jo samantien. Sen jälkeen yksinäisyys tuntuu entistä ahdistavammalta.

Ihanaa, treffit! 😀 Milloinhan olen viimeksi käynyt treffeillä? Omassa elossa ja olossa on ollut niin paljon jaksamista, että sosiaalisuus ja ihmissuhteet ovat jääneet tyystin. Juuri vähän aikaa sitten mietin, että olisipa kiva pitkästä aikaa tuntea se ihastumisen tunne, kun mahanpohjassa tuntuu olevan perhosia.

Läheisyys ON pelottavaa. 🤔 Siinä joutuu olemaan haavoittuvainen, oma epätäydellinen itsensä, ja on luotettava toiseen ihmiseen. Joskus ihmettelen, että miten ihmissuhteet ylipäätänsä ovat mahdollisia. Minä en varmaan koskaan pääse parisuhteeseen, koska en osaa luottaa edes itseeni, saati sitten muihin. Enkä ole pätkän vertaa sinut itseni kanssa ja pelkään, että vastenmielisyyteni, typeryyteni ja hyödyttömyyteni paljastuu. Jos joku ehdottaisi mitään treffeihin viittaavaakaan, niin minä varmaan pakenisin paikalta. Siis eihän kukaan voi olla kiinnostunut minusta, eli jotain vilunkia on tekeillä.

Mutta koeta nauttia ihastumisen tunteesta. 😍 Ei se ota, jos ei annakaan.

Kiva että ahdistus ei ole sinua pahemmin vaivannut, star-crossed. 🙂 Minä olen pistänyt merkille, että näin työttömänä herään aikaisemmin ja virkeämpänä, mitä töihin noustessa. Nyt olen monena aamuna heräillyt jo kuuden maissa. En kyllä silti saa mitään aikaiseksi. Ei oikein huvita tehdä mitään. Yksinollessa tunteet tosiaan tuntuvat latistuvan, niinkuin Möllimöykky tuolla aiemmin osuvasti kirjoitti.

Onko sinulla ala tiedossa, mihin hakisit? Minunkin varmaan pitäisi terästäytyä yhteishaun suhteen, hakea edes jonnekin. Mutta tuntuu että olen käynyt jo aikaisemmin kaikki alavaihtoehdot läpi enkä löydä kiinnostavaa, minulle sopivaa. Tuntuu kuin olisi umpikujassa.

Olen viime aikoina tuntenut vähän halua muuttaa. Uusi ympäristö saattaisi piristää. Mutta en tiedä, minne muuttaisin - kenties vain nykyisen kaupungin sisällä vaiko ihan uuteen kaupunkiin? Jälkimmäinen kyllä hirvittää, mutta toisaalta tuntuu että olen kotikaupungissani vain jumissa eikä täällä ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa ja elämäni polkee paikallaan. ☹️ Toisaalta, miksi muuttaisin uuteen kaupunkiin kun ei ole edes tiedossa työ- tai opiskelupaikkaa. Olen katsellut asuntoja, mutta niistäkään en löydä mitään sopivaa. Enkä edes pidä omia vaatimuksiani kovin korkeina. Turhauttavaa. Kai asun sitten lopun elämääni samassa kaupungissa, samassa asunnossa.

Viimeksi käydessäni psykalla hoitaja ehdotti (taas) lääkitystä. En oikein tiedä. En tunne itseäni kovin masentuneeksi, mutta ehkä sitten olen. 🙄 Enkä vieläkään osaa puhua niillä käynneillä oikein mitään. Mitään sellaista, mistä olisi apua. En tiedä mistä edes olisi apua. Olin viimeksi kirjoittanut ylös muutamia asioita, joista olisin voinut puhua (esim. läheisyyden pelko), mutta hoitajan kysyessä oliko minulla mielessä mitään tai olinko kirjoittanut aiheita ylös, vastasin kieltävästi. Miksi? En tiedä. Vedän jotain ihme roolia siellä. Tai siis missä tahansa, missä pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kotimatkalla sitten itkin estyneisyyttäni, mikä ei ole mitään uutta.

Treffit on ahdistavia juu, en varmaan itsekään olisi silloin lähtenyt ulos ellei mies ei olisi korostanut että "ei siis millekään treffeille vaan olis kiva muuten vaan nähdä" 😀 no en sitten tiedä. Ihan kivaa kyllä että on joku jonka kanssa viestitellä. Olen miettinyt että olenkohan sen takia tästä miehestä vähän kiinnostunut, kun hän asuu toisella paikkakunnalla. Pitkä välimatka=ei siis mahdollisuutta nähdä ihan pian uudestaan=ei tarvitse pelätä läheisyyttä. Muutenkin minulla on taipumusta ihastua/vetää puoleeni varattuja, sitoutumiskammoisia, pelkän seksin perässä olevia jne. Olen seurustellut tasan yhden kerran. Olen aina ihmetellyt ja ehkä vähän kadehtinutkin niitä, jotka siirtyvät suhteesta toiseen ja joilla ei ole vaikeuksia löytää kumppania, kun itse en tunnu kelpaavan parisuhteeseen kenellekään. 😟 Toisaalta en ihmettele sitä yhtään, kun mietin estyneisyyttäni ja negatiivisuuttani ja luottamuspulaani ja huonoa itsetuntoani ja mitä kaikkea näitä nyt onkaan...

Q kirjoitti 11.3.2018 14:21
Kiva että ahdistus ei ole sinua pahemmin vaivannut, star-crossed. 🙂

Kiitos! 🙂 On kyllä aika outo fiilis, kun tunnen itseni ihan samalla tavalla ihmisjätteeksi kuin ennenkin, mutten vain ahdistu siitä.

Q kirjoitti 11.3.2018 14:21

Minä olen pistänyt merkille, että näin työttömänä herään aikaisemmin ja virkeämpänä, mitä töihin noustessa. Nyt olen monena aamuna heräillyt jo kuuden maissa.

Oho, kuudelta! Minä edustan sitä toista ääripäätä, joka valvoo myöhään ja nukkuu pitkään. Olen aina ollut kaikkein virkeimmilläni illasta yön pikkutunneille.

Q kirjoitti 11.3.2018 14:21

Onko sinulla ala tiedossa, mihin hakisit? Minunkin varmaan pitäisi terästäytyä yhteishaun suhteen, hakea edes jonnekin. Mutta tuntuu että olen käynyt jo aikaisemmin kaikki alavaihtoehdot läpi enkä löydä kiinnostavaa, minulle sopivaa. Tuntuu kuin olisi umpikujassa.

Tiedän kyllä mihin haluaisin hakea, vähän jopa runsauden pulaan saakka. Silti en vain meinaa saada otetta mistään. Mietin alavalintaankin sen kautta, että mitä muut siitä sanovat tai ajattelevat. Kulttuurialathan ovat hyödyttömiä harrastustutkintoja, media- ja viestintäala voi vaatia esillä olemista, mitähän se puolituttukin ajattelee, jos minä kouluttaudun samaan ammattiin...

Lisäksi en haluaisi muuttaa (vaikka samaan aikaan ajatus ikään kuin puhtaalta pöydältä aloittamisesta kiehtoo), enkä usko omiin mahdollisuuksiini. En kuitenkaan pääse sisään, en kuitenkaan valmistu, en kuitenkaan saa töitä. Umpikuja on hyvin osuva kuvaus tästä olotilasta.

Q kirjoitti 11.3.2018 14:21

Olen viime aikoina tuntenut vähän halua muuttaa. Uusi ympäristö saattaisi piristää. Mutta en tiedä, minne muuttaisin - kenties vain nykyisen kaupungin sisällä vaiko ihan uuteen kaupunkiin? Jälkimmäinen kyllä hirvittää, mutta toisaalta tuntuu että olen kotikaupungissani vain jumissa eikä täällä ole minulle enää mitään uutta tarjottavaa ja elämäni polkee paikallaan. ☹️ Toisaalta, miksi muuttaisin uuteen kaupunkiin kun ei ole edes tiedossa työ- tai opiskelupaikkaa. Olen katsellut asuntoja, mutta niistäkään en löydä mitään sopivaa. Enkä edes pidä omia vaatimuksiani kovin korkeina. Turhauttavaa. Kai asun sitten lopun elämääni samassa kaupungissa, samassa asunnossa.

Ai niin, tämäkin vielä. Kun niitä edes sinnepäin sopivia ja järkihintaisia asuntoja ei niin vain löydä eikä saa.

Q kirjoitti 11.3.2018 14:21
Enkä vieläkään osaa puhua niillä käynneillä oikein mitään. Mitään sellaista, mistä olisi apua. En tiedä mistä edes olisi apua. Olin viimeksi kirjoittanut ylös muutamia asioita, joista olisin voinut puhua (esim. läheisyyden pelko), mutta hoitajan kysyessä oliko minulla mielessä mitään tai olinko kirjoittanut aiheita ylös, vastasin kieltävästi. Miksi? En tiedä. Vedän jotain ihme roolia siellä. Tai siis missä tahansa, missä pitää olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kotimatkalla sitten itkin estyneisyyttäni, mikä ei ole mitään uutta.

Minullekin avautuminen on vaikeaa. Ehkä se on yksi syy, miksen ole hakeutunut juttelemaan kenenkään kanssa. Kavereistani vain yksi tietää ahdistuksestani, muttei sekään tiedä sitä miten pahana se on parina viime vuonna ollut. Pidän yllä kulissia, että kaikki on suhteellisen hyvin. Enkä minäkään tiedä miksi näin teen, vaikka samaan aikaan haluaisinkin purkaa sydäntäni jollekin. En jotenkaan halua paljastaa kenellekään, miten paska ihminen olen, koska se jotenkin sinetöi epäonnistumiseni ihmisenä. Ehkä tässä on taustalla jotain hylkäämisen pelkoa; kuka haluaa olla missään tekemisissä ihmissyövän kanssa?

Joskus myös sellainen kevyt, small talk -henkinen avautuminen tuottaa ongelmia. Hämmästellen olen seurannut, kun kaverit tai täysin vieraat kaverin kaverit saattavat rennosti ja nauraen kertoa riidoistaan puolisonsa kanssa tai miten töissä tuli sählättyä. Minun on todella vaikea keskustella mistään nolosta, epäonnistumisesta tai potentiaalisesti hämmästystä herättävästä asiasta, jonka vuoksi jään/jättäydyn syrjään tällaisissa tilanteissa.

Olen ehkä persoonanakin sellainen hitaasti lämpenevä. Valitettavasti se vaatii toiselta osapuolelta aika paljon, että saa minut rentoutumaan, laskemaan suojakuoreni, ja lopulta toivottavasti luottamaan.

Q kirjoitti 11.3.2018 14:21

Olen miettinyt että olenkohan sen takia tästä miehestä vähän kiinnostunut, kun hän asuu toisella paikkakunnalla. Pitkä välimatka=ei siis mahdollisuutta nähdä ihan pian uudestaan=ei tarvitse pelätä läheisyyttä. Muutenkin minulla on taipumusta ihastua/vetää puoleeni varattuja, sitoutumiskammoisia, pelkän seksin perässä olevia jne. Olen seurustellut tasan yhden kerran. Olen aina ihmetellyt ja ehkä vähän kadehtinutkin niitä, jotka siirtyvät suhteesta toiseen ja joilla ei ole vaikeuksia löytää kumppania, kun itse en tunnu kelpaavan parisuhteeseen kenellekään. 😟 Toisaalta en ihmettele sitä yhtään, kun mietin estyneisyyttäni ja negatiivisuuttani ja luottamuspulaani ja huonoa itsetuntoani ja mitä kaikkea näitä nyt onkaan...

Sama! Minä olen vielä kolkyt-jotain-ikäisenä ihastunut julkkiksiin, kuin joku pahainen teini. 😳

Tuntuu vaikealta löytää parisuhdetta (tai ystävyys- tai työsuhdetta) kun tuntee, ettei itsellä ole yhtään mitään annettavaa. Olen persoonallinen kuin kivi ja seksikäs kuin syvänmeren olio. Minun kanssa seurustelu tuntuu varmaan kivireen vetämiseltä, koska epävarmuuksien puskiessa pintaan vetäydyn, ja mitä kovemmin toinen yrittää, niin sitä voimakkaammin sulkeudun.

Milloin saamattomuus menee ADD:n puolelle?

Olen pohtinut ADD:n mahdollisuutta jo pari vuotta. Tunnistan itsessäni useita ADD-piirteitä. Esimerkiksi tämän listauksen mukaan: https://paivitasala.wordpress.com/testeja/tarkkaavaisuushairio/

1. Kyllä. En vaan tunnu pääsevän eteenpäin elämässäni, tai oikeastaan missään muussakaan asiassa.

2. Kyllä. "Pois tolaltaan" on tosin turhan vahva ilmaus, mutta minulla on ongelmia saada edes pikku juttuja tehdyksi. Pahvilaatikot saattavat pyöriä nurkissa vuoden päivät ennen kuin saan aikaan viedä ne kartonkikeräyseen, tällä hetkellä pieni pussillinen tuikkujen alumiinikuoria on odottanut jo viime syksystä kierrätykseen viemistä. Tosin minulle ei ole tapana kadottaa tärkeitä papereita tai myöhästyä tärkeistä tapaamisista (mutta esim. koulusta myöhästyin useinkin). Mokaamisen häpeä tuntuu todellakin kaatavan koko maailman.

3. Kyllä! Jahkailen loputtomasti ja sitten tulee kiire, eli ikuinen pitäisi-tila on päällä. Usein käy niinkin, että päätös tehdään puolestani ja minulta meni tilaisuus ohi. Deadlinet ovat parhaillaankin vain suuntaa antavia.

4. Kyllä, ainakin jossain määrin, sillä usein en edes pääse aloittamisen vaikeuden yli. Laskin, että selaimessa on tällä hetkellä 94 välilehteä avoinna, osa ainakin vuoden takaa. Wikipedia-artikkeleita, Youtube-videoita, erilaisia sivustoja, joihin on ollut tarkoitus perehtyä.

5. Ei. Päinvastoin olen aina ollut varovainen olematta loukkaamasta ketään, vähän jopa liiallisuuksiinkin saakka. Minulle ei ole koskaan ollut ongelma pitää mölyt mahassa.

6. Ehkä. Olen oikeastaan aika varovainen uusien asioiden kokeilemisessa. Toisaalta shoppailun takana voi olla stimulaation hakua, olen aina rakastanut matkustamista - se jos mikä on stimuloivaa.

7. Kyllä, kai. Inhoan yksitoikkoisia ja toistuvia tehtäviä. En ikinä halua liukuhihnatyöhön. Tylsyys on ahdistavaa, mutta internetaikakaudella sitä on helppo paeta.

8. Ehkä. Minulla ei ole ongelmia seurata keskustelua, mutta lukiessa ajatukset saattavat lähteä harhailemaan. Samoin koulussa opetuksen seuraaminen oli joskus haastavaa, mutta kuka ei koskaan olisi tylsistynyt koulussa? Toisaalta ala-asteen opettaja huomautti päiväunelmoinnista. Saatan joskus vajota niin syvälle ajatuksiini, etten esimerkiksi kävellessä huomaa tuttujen ihmisten tulevan vastaan.

9. Tiedä häntä... 😳

10. Ei. Kai? En pidä liian tiukoista säännöistä (säännöistä sääntöjen vuoksi) ja niiden orjanllisen tarkasta seuraamisesta, mutta mielestäni se on eri asia kuin tavanomaisiin toimintapoihin kyllästyminen. Tietysti "vaikeus toimia yleisesti odotettujen mallien mukaan" ja "turhautuu siihen, ettei kykene toimimaan oletetuilla tavoilla" kuulostavat tutuilta, minähän tunnen olevani vääränlainen, kun minulla ei tässä iässä vielä ole "oikeaa" ammattia, kokoaikatyötä ja parisuhdetta.

11. Ei, on koe olevani erityisen kärsimätön. Ennemminkin ongelmana on pitkäjännitteisyyden puute. Vai ovatko nämä samoja asioita?

12. Joskus. Yleensä impulsiivisuuteni on melko pientä ja aika hyvin hallinnassa, mutta poikkeuksiakin on. Esimerkiksi kerran lähdin ostamaan uusia lakanoita, mutta päädyinkin ostamaan uuden läppärin. Sen ostamisen tarve oli kyllä tiedossa, mutta ei niin sanotusti työn alla. Toisaalta impulsiivisuus saattaa näkyä siinä, että saatan innostua asiasta A, kyllästyä siihen ja innostua asiasta B, kyllästyä siihen ja innostua uudelleen asiasta A, kyllästyä siihen ja innostua asiasta C, jne.

13. Kyllä! Lainaan itseäni viikon takaa: "Kaikista säälittävintä, typerintä ja pelottavinta tässä on, että sen sijaan että nauttisin olotilasta, niin minä murehdin sitä, että tämä ei voi olla todellista, kohta tulee romahdus."

14. Osittain kyllä. En kylläkään ole mikään riskinottaja.

15. Kyllä!

16. Kyllä. Pyörittelen tai näpertelen aina käsissäni jotain. Joskus tulee voimakas tunne, että pitää päästä liikkeelle; kuljeskelemaan, ajamaan autoa tai istumaan bussissa tai junassa. Jotenkin liikkeellä olo on rauhoittavaa.

17. Varovainen ehkä, todennäköisemmin ei. Suurin riippuvuuteni on päivittäinen kaakaoannos. Ruoka voi olla myös jonkin sortin riippuvuus, koska syön joskus ihan vain syömisen ilosta. En vaan osaa pitää näitä oikeina riippuvuuksina.

18. Kyllä!

19. Ehkä? Saatan olla onneton itseni arvioimisessa, tuosta oman käyttäytymisen vaikutuksista toisiin en tiedä.

20. Ei löydy diagnooseja, ei meidän lapsuudessa AD/HD tainnut olla juurikaan tunnettu, vanhempieni lapsuudesta/nuoruudesta puhumattakaan. Mutta olen huomannut, että saamattomuus on meillä suoranainen sukuvika. Isä on keikkinut alkoholismin rajalla, mahdollista masennusta on minun lisäksi myös siskolllani.

Aika paljon kyllä-vastauksia, mutta usean oireen/piirteen kohdalla tuli sellainen oli, että oiretta pitäisi "avata", selittää laajemmin. Tarvitsisin myös apua omien mahdollisten oireitteni tulkinnassa, että vastaavatko ne oirekuvaa.

Tänään on Idus Martii, maaliskuun idus. "Beware the Ides of March". Huonoja enteitä on todellakin ilmassa, sillä fiilis on vähän laskussa ja olen kummallisen väsynyt.

Melkein toivon, että se romahdus tulee jos on tullakseen, niin loppuisi ainakin tämä jännitys on ylikorostunut itsetarkkailu.

Minäkin tunnistin joitain ADD-piirteitä itsestäni tuon listauksen perusteella. Ehkä jos asia sinua kovasti mietityttää, voisit käydä jossain juttelemassa epäilyksestäsi? Jos vain pääset sen kynnyksen yli. 🙂

Olen lukenut viime päivinä Aspergerin oireyhtymästä ja tunnelukoista jonkin verran. Ja tehnyt nettitestejä 😀 yritän niin kovasti ymmärtää itseäni. Sain kuulla että sillä miehellä jonka tapasin on Asperger, joten kiinnostuin aiheesta entisestään. Nettitestin mukaan myös minulla on Asperger-piirteitä, mutta uskoisin sen johtuvan ennemminkin introverttiydestä. Kaikenlaiset testit on kyllä kiinnostavia, kiinnostaisi joskus tehdä jotain "oikeita" testejä.

Tunnelukkotestissä taas ei ollut kovin montaa, joissa minulla EI olisi lukkoa, todella monta erittäin vahvaa. Ei siis liene ihme että usein on olo että olen ihan lukossa. 😝 Ehkä tästä voisin jutella hoitajan kanssa. Oletko star-crossed koskaan tehnyt kyseistä testiä? Kiinnostaisi kuulla myös muitten kokemuksia, oletteko työstäneet lukkojanne itsenäisesti tai terapiassa? http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

Niin ja tietysti persoonallisuustestit! 😀 Minkälaisia tuloksia olette saaneet esim. tästä? https://www.16personalities.com/fi/persoonallisuustesti
Minä olen usein saanut tulokseksi ISFJ-T, mutta eilen jostain syystä tulos oli ISTJ-T. Koen kuitenkin ensimmäisen kuvaavan itseäni paremmin.

Nuo testit ei varmaan yhtään auta ylikorostuneeseen itsetarkkailuun... Tiedostan itsekin että kohta olisi jokin sosiaalinen kanssakäyminen paikallaan reaalimaailmassa, muuten elän vain oman pääni sisällä ja määrittelen itseni nettitestien kautta. 😟

MInäkin tykkään tehdä testejä. 🙂

16 Personalities -testin mukaan olen sovittelija eli INFP-T. Kuvaus sopii suhteellisen hyvin itseeni ("sovittelijoita on väestöstä vain 4 prosenttia, minkä vuoksi heillä on suuri riski tulla väärinymmärretyiksi", joo huomattu on), paitsi että minulla ei ole kielipäätä. Enkä pidä itseäni mitenkään erityisen epäitsekkäänäkään. Viimeksi kun tein tuon tyylisen testin sain tulokseksi ISFP (silloin ei vielä ollut viimeistä identiteetti-piirrettä) ja tunnistan itseni myös sen luonnehdinnasta. Eikä mikään ihme, S ja N menevät melkein fifty-fifty.

Tunnelukko-testinkin olen tehnyt aiemminkin, mutten muista mitä silloin sain tulokseksi. Nyt ainoa, jossa minulla ei ole testin mukaan tunnelukkoa oli oikeutus, suojattomuudessa lukko oli heikko. Allekirjoitan liki kaikki testin kuvaamat tunnelukot, erityisesti ulkopuolisuuden, epäonnistumisen, kaltoin kohtelun, alistumisen, pessimistisyyden ja vajaavuuden.

Asperger-testejäkin olen joskus tehnyt, ja vaikka tunnistankin itsessäni useitakin piirteitä, niin jotenkin en vaan usko oleva asperger-oireinen - en kuitenkaan mene asiasta takuuseen. Minulla ei ole ongelmia toisten ihmisten tunteiden tunnistamisessa ja minulla paljon kiinnostuksen kohteita.

Q kirjoitti 16.3.2018 09:48

Minäkin tunnistin joitain ADD-piirteitä itsestäni tuon listauksen perusteella. Ehkä jos asia sinua kovasti mietityttää, voisit käydä jossain juttelemassa epäilyksestäsi? Jos vain pääset sen kynnyksen yli. 🙂

Niin, kun vaan pääsisinkin sen kynnyksen yli. 😟 Tuntuu vain niin vaikealta päästä edes eteenpäin. En oikeastaan edes tiedä, että miten minun pitäisi edetä, jos nyt pääsisinkin tästä henkisestä kuopastani ylös. Mikä on se taho, johon olisin yhteydessä? Ei kai vain pidä soittaa? Pitäisi olla olemassa jokin matalankynnyksen walk-in -tyylinen klinikka. Toisaalta sitten taas pelkään romahtavani täydellisesti heti kun alkaisin kertoa ongelmistani ja huolistani jollekin, mikä tuntuu ahdistavalta ajatukselta.

star-crossed kirjoitti 17.3.2018 1:56

Niin, kun vaan pääsisinkin sen kynnyksen yli. 😟 Tuntuu vain niin vaikealta päästä edes eteenpäin. En oikeastaan edes tiedä, että miten minun pitäisi edetä, jos nyt pääsisinkin tästä henkisestä kuopastani ylös. Mikä on se taho, johon olisin yhteydessä? Ei kai vain pidä soittaa? Pitäisi olla olemassa jokin matalankynnyksen walk-in -tyylinen klinikka. Toisaalta sitten taas pelkään romahtavani täydellisesti heti kun alkaisin kertoa ongelmistani ja huolistani jollekin, mikä tuntuu ahdistavalta ajatukselta.

Tuo soittaminen on kyllä isoin kynnys itsellenikin. Olisiko sinulla ketään joka voisi soittaa puolestasi ja varata ajan? Sitten voisit vain itse kävellä paikan päälle. 🙂 Tai oletko tutkinut voitko jättää esim. terveyskeskukseen sähköisen viestin tai yhteydenottopyynnön? Itsekin pääsin hoidon piiriin vasta kun sairaanhoitaja varasi soittamalla ajan puolestani. Sain ajan kriisikeskukseen, joka oli hyvä kokemus. Se vaikutti melkolailla matalan kynnyksen paikalta, tosin sinnekin sai ajan vain soittamalla. En sitten tiedä muista paikkakunnista? Sieltä itse asiassa päädyin sittemmin myös tänne tukinettiin.

Tänään tuntuu olevan väsynyt ja saamaton ahdistuspäivä. Ei mitään tekemistä eikä jaksaisikaan mitään. ☹️ tunnen itseni paskaksi ihmiseksi ja voisin vain nukkua, harmi vain ettei nukuta. Naputtelen sitten tänne ihan zombina. Tunnen itseni tyhmäksi kun menin vähän ihastumaan siihen mieheen, vaikka järkikin sanoo että ei siitä olisi muutenkaan tullut mitään. Ihastuminen piristää ja antaa energiaa, mutta kun huomaa ettei tästä(kään) tule mitään niin paluu maanpinnalle on ankeaa. Tuntuu ettei ole mitään syytä tehdä mitään. Vaikka läheisyys pelottaakin, niin olisi kiva että on "joku". Joku jonka kanssa jutella ja heittää läppää, jakaa hauskoja juttuja ja päivitellä arkisiakin asioita. Ja perhoset vatsanpohjassa ajatella, että ehkä vielä joku päivä voisin käpertyä sohvalle hänen kainaloonsa. Olisi jotain mitä odottaa, nyt ei ole mitään. En tiedä näenkö sitä miestä enää, hän ei vaikuta kiinnostuneelta. En ole moneen päivään kuullut hänestä mitään. ☹️ Enkä viitsi itsekään laittaa mitään, kun ei vastannut edelliseenkään.

Seuraava käynti hoitajalle on vasta ensi kuun puolella. Olisin halunnut ehkä vähän aikaisemmin, mutta en osaa sanoa mielipiteitäni tarpeeksi tiukasti. Ihmiset kävelevät ylitseni ja minä vain myöntelen. Eihän tässä mitään. Kävin siellä työkkärissä aikaisemmin tällä viikolla ja siellä oli yllätyksekseni oikein mukava virkailija, hän näki heti etten ole ihan kunnossa. Hän oli niin mukava, että hyvä etten purskahtanut itkuun. Ilmeisesti huono itsetuntoni näkyy jo niin hyvin päällepäin. Odottelen nyt yhteydenottoa työllistymistä edistävästä monialaisesta yhteispalvelusta (tykkään miten vaikea nimike), ja mahdollisesti pääsen jossain vaiheessa kuntoutuspsykologin juttusille, kun olen niin hukassa ammatinvalinnan suhteen. Tai niin se työkkärin täti ainakin puheli. Sinne on tosin pitkä jono, menee kuukausia. Mutta ei se mitään, eihän minulla muuta olekaan kuin aikaa.