Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Tuo ajatus lomasta... kun voisi toteuttaa... Mitä se sinun elämässä sinulta kysyy; mitä esteitä on sille että voisit saada loman tuntua arkeen jossa nyt juuri olet? Unohdetaan KELAn koukerot... Otetaan iloa olemassaolosta, vielä meitä ei ole kukistettu!
Noh, nyt näyttää uhkaavasti siltä, että korona vie taas työt. Se sekä harmittaa ja ahdistaa, mutta on myös kummallisella tavalla helpottavaa - loppuu ainakin löysässä hirressä roikkuminen töiden suhteen. Jos näin käy, niin toivottavasti pääsen siihen samaa fiilikseen, jonka avulla osasin keväällä ottaa koronatyöttömyyden lomana.
Kelan koukerot ovat toivottavasti nyt selätetty. Mietin viikonloppuna töissä ollessa, että on aika vinksahtanutta, että ajatuksessa uudesta karanteenista - toivottavasti tältä vältyn! - ahdistaa tällä hetkellä eniten taas saman väännön läpikäyminen Kelan kanssa.
Mutta nyt ideoita kehiin! 😀 Jos minun joululoma todellakin alkaa jo nyt kuunvaihteen hujakoilla, niin mikä olisi hyvä irtiotto? Jotain korkeintaan pikkurahaa vaativaa, mielellään ilmaista. Kivaa, rentouttavaa ja kenties elämyksellistä tekemistä, mitä ei tule arkena tavallisesti tehtyä.
Pulkkamäki tuli itselle ekana mieleen, mutta tällä hetkellä täällä ei ole tarpeeksi lunta, eikä minulla tosin ole pulkkaakaan, tai suksia. 😅 Tekisi mieli käydä piiiiitkästä aikaa kahvilassa nauttimassa jotain erikoiskahvia ja leivoksen, samalla voisi kävellä keskustassa jouluvaloja ihailemassa. Joku lähimuseo, jos ne vielä saavat olla avoinna? 🤔
Sinäpä sen sanoit, juuri tuota ehkä tekisit kun toiveitasi kuuntelisit... Ikkunaostosten teko voisi olla matkalla joulukadulle aika edullisimmasta päästä ostosten tekoa. Voisit haaveitasi täyttää... Glögin tuoksu jostain kahvilasta, jossa et ole aiemmin käynyt... Toivon mukaan niitä on auki vielä näin joulun alla... Joulukadulla voi olla kuusikauppias kuusineen... Joiden seassa voit pyörähdellä oisko tuo sopiva sun kotiin vai... tuo toinen ja kuka sahaisi oikeaan mittaan? Ja kuusenjalka, mistä sen saisit jos aiemmasta olet jossain vaiheessa luopunut... Kuusesta saisi tuoksua ja urakan pitää sopuvan kosteana että säilyttää neulasensa yli joulun... Koristeetkin tai valot siihen ainakin loisivat sinun iltoihin lämpimänvaloista seuraa...
Jos kuusenhinnat oisi hilattu kattoon, voisit kysyö paljonko maksaisi puolet tuosta kuusesta.... Laittaisit sen latvaosan pöydän pääll...
😬
Nótt kirjoitti:
Noh, nyt näyttää uhkaavasti siltä, että korona vie taas työt. Se sekä harmittaa ja ahdistaa, mutta on myös kummallisella tavalla helpottavaa - loppuu ainakin löysässä hirressä roikkuminen töiden suhteen. Jos näin käy, niin toivottavasti pääsen siihen samaa fiilikseen, jonka avulla osasin keväällä ottaa koronatyöttömyyden lomana.
Toivotaan! Hassua kyllä miten paljon byrokratiat ja lomakkeet voivat ahdistaa, vaikka loppujen lopuksi kyse on aika pienistä asioista. Ehkä siinä on se tunne että on anelemassa jotain - vaikka periaatteessa tietää, että täyttäisi edun saamiseen liittyvät ehdot, silti ainakin mulla on aina pieni epävarmuus siitä kuuluuko ne mulle. (Nyt kun mietin sitä pelon tunnetta, se tuntuu vähän samalta kuin pelkäisin että Kelan työntekijä hyppäisi jostain puskasta nauramaan että ähäkutti, haitpa tuota mutta eipä se sinulle kuulukaan - mikä taitaa kyllä olla aika epätodennäköistä.) Tai sitten pieni epävarmuus siitä, olenkohan nyt täyttämässä tätä oikein parhaan tietoni ja taitoni mukaan, jos lomake sisältää kapulakieltä tai on muuten tilanteeseen huonosti soveltuva tai vaikeasti ymmärrettävä.
Alkaisiko olla minttukaakaon vuodenaika? Jos sää suosii, ehkä sitä ja pipareita voisi ottaa termarissa mukaan lähimetsään tehtävälle retkelle.
Jep, olen taas koronatyötön. 😔
Kävin eilen kuvaamassa tämän kylän maamerkkiä. Oli hauskaa pitkästä aikaa seurustella kameran kanssa. Pitää yrittää ensi viikolla mennä kuvaamaan jouluvaloja.
Illalla sitten katsoin elokuvia vähän mielenosoituksellisesti niin pitkään, että aloin pilkkiä istualtani ja oli pakko mennä nukkumaan. Samassa ketutuksen hengessä ajattelin huomenna lauantaina mässäillä oikein olan takaa suklaata.
Minttukaakao! Kuinka olen saattanut unohtaa tuon jumalten nektarin! 😲 Nyt on todellakin sen aika. Pitää uhmata tuulta ja suunnata lenkillä kohti lähintä K-kauppaa.
Kelan ja ylipäätänsä viranomaisen kanssa asioinnissa ahdistaa juurikin se epävarmuus: ymmärsinkö oikein, osasinko täyttää lomakkeen oikein, puuttuuko jokin liite, annoinko kaikki tarvittavat tiedot, etten syyllistynyt harhaanjohtamiseen... Niin ja kuinka kauan päätöstä pitää odottaa. Toinen juttu on juurikin tuo kerjäämisen tunne. Inhottaa jo nyt ajatuskin työttömyysajan ilmoituksen täyttämisestä, kun se on pelkkää työtöntä täynnä. Ja sitten saa lukea kommentteja, joissa työttömyys nähdään leppoisana joutenolona ruhtinaallisten tukien varassa, kun itse kierin ahdistuksessa.
keskustelua, ostin pienen ruukussa olevan pöytäkuusen juurikin tuoksun takia, mutta tuopa onkin varsin tuoksuton. Ihan kivan näköinen kuitenkin. 🙂
Hei hyvä, onko se kuitenkin ihan oikea? varistaa neulasiaan ettet unohtaisi sitä.... vihreä? saako siihen ledillä valoa?... hyvä jos luo joulun ideaa... 🎄🌟
Tuo lomakesirkus on kyllä sanonko mistä... Mutta jos Kelan työntekijän tapaa, voi saada osakseen inhimillistä asennetta. Se voi kyllä riippua miten ruuhkaisella alueella asuu, stressi tekee tepposia heillekin, aina ei eväät riitä rakastaa..... Suhtautua hyvin.
Selkä jumii, taas. Olen alkanut heräilemään öisin, taas. Kunpa ahdistusajatukset edes voisivat tulla päiväaikaan, niin ei tarvitsisi keskellä yötä plärätä nettiä itseään rauhottaakseen.
Lomakesirkus! 😂 Aivan täydellisen kuvaava sana sille säädölle.
Minulla ei ole niin pieniä ledejä, että saisin kuusennysään valot, joten se saa olla ihan luomuna. Kynttilät se saa vierelleen ja sitten lähempänä pyhiä ehkä jotain jouluista koristetta yläpuolelleen seinälle.
Pari hyvin nukuttua yötä takana - unenlaadun vuoristomäessä taas parempi vaihe menossa. 😊
Ärsyttää oma sosiaalinen kömpelyyteni. Tuntuu, etten muista tai osaa tehdä sellaisia pieniä sosiaalisia hienouksia. Tai sitten sytyttää vasta jälkikäteen, että muistinko kehua kakkua tai jää tunne, että kiitinkö kunnolla tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Ja sitten moukkamaisuteni ahdistaa ja nolottaa.
Eiköhän se ole niin, että jokainen taaplaa tyylillään sosiaalisissa tilanteissakin. Joku on ylitsevuotavainen, toinen hillitympi ja niin pitää ollakin. Ei pidä itseään panna muottiin, joka ei itselle sovi.
Ei pitäisi lukea omia kirjoituksiaan, alkaa vain ärsyttämään. Vuoristomäki? 🙄 Hitto kun en osaa edes kirjoittaa.
Haksahdin taas ostamaan. Sinänsä ihan järkevä alerekkilöytö, toppahousut, joiden hankkiminen on ollut mielessä jo monta vuotta, mutta kun oli tarkoitus olla ostamatta enää yhtään mitään ylimääräistä. Olen selvinnyt jostain teini-iästä saakka ilman toppiksia, joten olisi vielä yksi talvi mennyt ilman niitä.
Vaan niin se keski-ikä vaan painaa päälle! 😅 Teininä en toppahousuja voinut mitään, koska ne olivat nolot. Parikymppisenä ne olivat nolauden sijaan enemmän tyylikysymys, kolmikymppisenä aloin pikkuhiljaa taas ajattelemaan pukeutumista tietyissä asioissa myös käytännöllisyys- ja mukavuustekijöiden kautta ja aina vain vähemmän sitä, mitä muut pukeutumisestani ajattelevat. Ja nyt sitten on tämäkin kynnys ylitetty.
masha2, totta turiset. En tiedä miksi haluan tunkea itseäni yltiökohteliaan ja sosiaalisesti sulavan sapluunaan, kun kuitenkin olen oletettavasti peruskohtelias jörikkä - tai mikä sen feminiininen vastine onkaan. Ehkä taustalla on ajatus, että kohtelias ihminen = kiva, pidetty ihminen ja minä haluaisin epätoivoisesti saada yhteyttä toisiin ihmisiin, olla pidetty.
Minusta ihminen on parhaimmillaan, kun on luonnollinen eikä esitä mitään. Ja vähän jäykkä ihminen on luotettava. Hän ei käytä ylisanoja eikä höpise turhia. Vaikka itse olen aika vilkas ja seurustelen mielelläni, nämä jälkimmäiset ovat niitä sydänystäviä kuitenkin.
Siis oikeasti?! "Nolauden", "toppahousuja voinut mitään"? 😣
masha2 kirjoitti:
Minusta ihminen on parhaimmillaan, kun on luonnollinen eikä esitä mitään. Ja vähän jäykkä ihminen on luotettava. Hän ei käytä ylisanoja eikä höpise turhia. Vaikka itse olen aika vilkas ja seurustelen mielelläni, nämä jälkimmäiset ovat niitä sydänystäviä kuitenkin.
Minä ajattelen, että pitää olla itsensä, mutta ikään kuin se paras versio itsestään, ja samalla koetan kommunikoida samalla tavalla kuin se toinen osapuoli. Kieltämättä aika kovat ja ristiriitaisetkin odotukset olen itselleni asettanut.
Minä ajattelen, että pitää olla itsensä, mutta ikään kuin se paras versio itsestään, ... Kieltämättä aika kovat ja ristiriitaisetkin odotukset olen itselleni asettanut.
Olisin voinut kirjoittaa samoin joitakin vuosia aiemmin! Terapeutti yritti mun päähäni iskostaa että joskus riittää hyvin kutosen tai seiskan arvoinen suoritus, ja sitä on sitten ystäväpiirissä harjoiteltu myöhemmin 🙂 Ehkä osaan suhtautua siihen rennommin nykyään, vaikka välillä odotukset kyllä nousevat aika kattoon.
Kerrankin voin sanoa, että hyvä minä! 🙃 Minun oli tarkoitus jo kevään koronatyöttömyyden aikana siivota tursuava vaatekaappini, mutta se jäi. Vaan nyt minä sain sen tehtyä! Eikä siihen edes mennyt niin kovin paljoa aikaakaan, aloittaminen oli tässä se suurin kynnys. Parin kolmen muovikassillisen verran tuli lisätilaakin ja nyt jopa ovi menee ihan kunnolla kiinni.
Olisihan tuossa vielä muutama muukin sotkuinen kaappi, mutta en tiedä uskallanko tässä asiassa enää kurotella liiaksi tähtiin. 😉
soroppi kirjoitti:
Olisin voinut kirjoittaa samoin joitakin vuosia aiemmin! Terapeutti yritti mun päähäni iskostaa että joskus riittää hyvin kutosen tai seiskan arvoinen suoritus, ja sitä on sitten ystäväpiirissä harjoiteltu myöhemmin 🙂 Ehkä osaan suhtautua siihen rennommin nykyään, vaikka välillä odotukset kyllä nousevat aika kattoon.
Minä tunnistan tuon saman ilmiön koulumaailmasta. Yläasteen ja lukion olin keskiverto-oppilas ja en ottanut liiemmin paineita arvosanoista, enemminkin olisin saanut edes hieman nostaa rimaa korkeammalle. Mutta sitten aikuisiän opinnoissa olen pärjännyt paremmin ja ottanut myös paineita arvosanoista. Kaikista hölmöintä on, että saatoin ajatella tuottavani opettajalle pettymyksen, jos hyvien arvosanojen jälkeen joku kurssi olisikin mennyt ei ihan niin hyvin.
Milloinhan sitä oppisi sallimaan itselleen epäonnistumisia? Jotenkin uuvuttaa ja vähän pelottavaakin ajatella, ettei elämässä tule koskaan valmiiksi.