Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Kävin ulkoilemassa ja siinä samalla etsin myös muutaman geokätkön sekä otin jokusen valokuvan. 🙂 Oli pakko lähteä ulos tuulettumaan, kun nyt viikonloppuna on vaivannut lievä yksinäisyysahdistus. Vähän huonostikin olen taas nukkunut. Niin ja noin hienoa ilmaa en muutenkaan halua tuhlata neljän seinän sisällä möllöttämiseen.
Yhteen aikaan Youtubessa oli Harry Potterit Stephen Fryn lukemina. Ehkä niistä voisi aloittaa äänikirja-kokeilun, jos ne vielä kuunneltavissa ovat.
Hei Nótt, miten viikkosi on mennyt? Täällä on ollut sumuista ja sateista, päivät tuntuu hirveän lyhyiltä. En ole kuunnellut äänikirjoja aikoihin, nyt kun en työn puolesta joudu ajamaan pitkiä matkoja mutta pidin niistä kyllä, vaikka sen paikkakunnan kirjaston valikoimat suppeat olivatkin. Jotain dekkareita, jotain klassikoita, muutama bestseller - nolottaa myöntää että taisin kuunnella Twilightit pariinkin kertaan niinä kesinä 😌. No, kai sitä jotain voi laittaa teini-iän piikkiin...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta sitten. Syy: lisäys
Kiitos kysymästä, ihan kohtuullisesti olosuhteisiin nähden. 🙂
Korona sotki taas työkuviot, muttei sentään laittanut niitä kokonaan hyllylle niin kuin keväällä. Työn mukana myös sosiaaliset kontaktit ovat hiljentyneet, mikä ei ainakaan helpota yksinäisyydentunnetta. Ratkesin sitten shoppailemaan, kun tarkoitus oli laittaa suu säkkiä myöten, ja nyt on morkkis, vaikka samaan aikaan odotan innolla, että pääsen käyttämään uusia tuotteita.
Tenttiin lukeminenkin tökkii. Miten voi olla, että vaikka aihe on todella mielenkiintoinen, niin lukeminen on vaan yhtä tuskaa? 😕 Luentoja jaksan kyllä seurata vaikka maailman tappiin.
Kieltämättä on aika, noh, marraskuista. Lumi piristäisi. Mutta toisaalta tykkään kävellä sumussa, ilma kun tuntuu silloin raikkaan kostealta ja helpolta hengittää.
Oliko Twilight hyvä? Aikoinaan kun moni niitä luki, niin laitoin kirjasarjan korvan taakse, mutta sitten erehdyin katsomaan telkkarista ekan Twilight-elokuvan, mikä ei yhtään innostanut tutustumaan kirjoihin. Toinen vähän samalla tavalla nolottavalla tavalla kutkuttava kirjasarja olisi Sookie Stackhouse -kirjat, joihin True Blood -tv-sarja perustui.
No niin, mahtavaa! Pitkään rutissut ja paukahdellut työtuoli levisi sitten lopullisesti. Se melkein kippasi minut lattialle, onneksi ehdin ottamaan tukea pöydänkulmasta etten iskenyt päätäni siihen. Olihan se tiedossa, että tuoli pitäisi uusia, mutta pitikin sattua juuri nyt, kun pitäisi kiristää vyötä ja joulukin on jo kulman takana ylimääräisine kuluineen.
Erehdyin viikonloppuna lukemaan vanhaa matkapäiväkirjaa ja pitihän se arvata, että aivan hillitön matkakuumehan siitä seurasi.
Hmm - minusta kirjat olivat parempia kuin elokuvat, vaikka näinkin elokuvat ensin. Juoni on "vähän" yliampuva, mistä ei tietenkään pääse yli eikä ympäri (missä on minusta myös riemastuttavat puolensa), mutta kirjoissa kerronta mahdollistaa sen että hahmoilla on (yli)näytellyn käyttäytymisen lisäksi ainakin jonkinlaiset sisäiset maailmat - sekä hyvässä että pahassa. 😅
Nótt kirjoitti:
....Tenttiin lukeminenkin tökkii. Miten voi olla, että vaikka aihe on todella mielenkiintoinen, niin lukeminen on vaan yhtä tuskaa? 😕 Luentoja jaksan kyllä seurata vaikka maailman tappiin.Kieltämättä on aika, noh, marraskuista. Lumi piristäisi. Mutta toisaalta tykkään kävellä sumussa, ilma kun tuntuu silloin raikkaan kostealta ja helpolta hengittää.
No tuota en ihmettele näin loppuvuodesta yhtään... kun ajatukset ei kirjan kansien välissä pysy. Oma opiskelu harrastusluonteista, laitoin tauolle, nämä kk aioin vaan ladata akkuja...
Tänään yllätyin lääkärin ehdotuksesta, röntgen ja uä, siinä määrin että siinä huumassa (ehkä erehdyin) ottamaan työkeikan huomiselle. Kolmas vuosi ja tk-taho huomasi ettei ole edes tutkittu mitenkään mistä johtuu ja miksi kipu ei häviä kädestä. Vieläki tuntuu uskomattomalta, vähän se odotus ett tulee (kai huomenna) perumisviesti... Uä-lääkäri liikkuu näissä maisemissa aika harvoin, nyt sattuu olemaan se vko, mentävä toki naapurikuntaan...
Parin kolmen tunnin välein yhä unet, ja voimat sen mukaset... Silmät tuntuu aina aroilta.
Mutta marraskuussa mennään... Voimia valoisista päivistä (jos niitä on) (toivottavasti niitäkin tulee)...
Soroppi, minusta on - tai olisi, jos vain saisin aikaan - hauska joskus lukea myös niitä lennokkaampia tarinoita. Tai hyvällä tavalla huonoja, sellaisia, joista saa irti camp-huumoria. Joskus riittää, kunhan vain viihtyy kirjan tai elokuvan parissa, ilman sen suurempia syvällisyyksiä. 🙂 Luin joskus teini-iän loppupuolella ja nuorena aikuisena aika paljon fan fictioita ja niissä oli kyllä välillä aikoimaisia ajatuksen lentoja. 😅
keskustelua, toivottavasti käden tutkiminen toteutuu. 👍 Röntgenit taidetaan nykyään aika rutiininomaisesti lähettää keskitetysti jonnekin tutkittavaksi, lieköhän ultraäänikuvien kanssa toimitaan samoin? 🤔
Arghh
(ohi painallus ja txt huits nevadaan:/// )
...eikun uudestaan kokoamaan... Joo, toteutui, selkis että luut ok, jänne ja limapussi tulehtuneet... Tänään näky jopa kannassa minkä sanoi tutkimuspvänä näkyvän tkssa. Vältettävä isompaa rasitusta mutta pidettävä nivelen liikkuvuudesta huolta.... Fyster soitti ajan, vielä yksi, jolloin lääkäri käy kortisonin laittamassa fysterin käsiteltyä.
Jos vois olla elämästä lomaLLa, ottaisin heti 33 pvää vähintään....
Hienoa, että hoito edistyy. 🙂
Jos voisit ottaa irtioton elämästä, niin mitä tekisit?
Se onkin aika kysymys. Unohtaisin kaiken arkisen vaativan, antautuisin kaikelle mitä halunnut tehdä... Piano... Kirjat...
Tuo onkin hyvä kysyä välillä. Loppujen lopuksi oisi aivan lähellä kaikki mitä toivon voivani joskus tehdä. Kun voimat ei menisi normiarkeen.... 🙃
Minkälainen sun irtiotto oisi?
Nótt kirjoitti:
Joskus riittää, kunhan vain viihtyy kirjan tai elokuvan parissa, ilman sen suurempia syvällisyyksiä. 🙂
Totta!
keskustelua kirjoitti:
Se onkin aika kysymys. Unohtaisin kaiken arkisen vaativan, antautuisin kaikelle mitä halunnut tehdä... Piano... Kirjat...Tuo onkin hyvä kysyä välillä. Loppujen lopuksi oisi aivan lähellä kaikki mitä toivon voivani joskus tehdä. Kun voimat ei menisi normiarkeen.... 🙃
Minkälainen sun irtiotto oisi?
Minä haluaisin olla edes hetken ajan huoleton. Olla ilman alati takaraivossa pyöriviä pitäisi-ajatuksia, olla miettimättä mitä jos -katastrofimietteitä, olla murehtimatta työtä, rahaa tai tulevaisuutta. Haluaisin elää hetkessä, tässä ja nyt, ilman että olisi menneisyyttä painolastina ja tulevaa sen enempää ajattelematta, kuitenkin omaan pärjäämiseen luottaen.
Konkreettisempana irtiottona haluaisin vaihtaa maisemaa. Tuntuu, että ei ainoastaan arki vaan koko elämä muutamia poikkeuspäiviä ja -viikkoja lukuun ottamatta sijoittuu hyvin pienelle alueelle. Ihan tyytyväinen asuinpaikkaani olen, mutta olisi virkistävää välillä (useammin) poistua turhankin tutuksi tullaasta kuplastani. Se mihin menisin vaihtelee paljon olon ja fiiliksen mukaan. Joskus kaipaan keskelle korpea hiljaisuutta kuuntelemaan, joskus taas elämää sykkivään suurkaupunkiin. Joskus pelkkä matkalla olo on se, mitä kaipaan.
Joo, nyt on taas huolettomuus kaukana.
Nukuin huonosti. Taas. Koko syksy on mennyt nukkumisen suhteen kuin vuoristoradalla, jossa hyvin ja huonosti nukkumisen kaudet vaihtelevat. Yleensä en keksi mitään syytä huonolle (tai hyvällekään) kaudelle, nyt sentään tiedän olevani hyvin stressaantunut. Tentti painaa päälle ja siihen valmistuminen on ollut varsin tahmeaa, koska en jaksaisi nyt keskittyä yhtään mihinkään. Työvuoroja katoaa. Koronatilanne pahenee. Taannoinen karanteeni aiheuttaa ylimääräistä säätöä Kelan kanssa. Ei mitään hajua, että mitä kenellekin ostaisin joululahjaksi.
Kyllä kelpaisi päästä lomalle omasta elämästään.
Sain eilen patistettua itseni hoitamaan Kela-juttua ja luulin saaneeni sen pois päiväjärjestyksestä. Väärin! Perkeleen säätö sen kun vain jatkuu. Tekesi mieli vaan ilmoittaa, että pitäkää ne helvetin rahanne.
Miten Kelan kanssa asioiminen voikin aina olla näin nihkeää ja ahdistavaa?
Joskus mietityttää miten mahtas olla sopiva määrä nukahtamistbl että näin vknl alkaessa vois ottaa, että heräis vasta maanantaiaamuna - oisko asetelmat elämän säätöjen kanssa eri kuviossa? Luulen tosin, nuo esim.KELA-asioimiset ei katoa vaikka itse ois pois paikaltansa muutaman pvän. Sietämätöntä kun seurana kipu, on syy minkä asian takia tahansa!