Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Milloinhan sitä saisi vaihteeksi nukuttua kunnolla? Taas oli vaikeuksia saada unta ja sitten kuin sain niin nukuin levottomasti pyörien ja heräillen.
Onhan tuo totta, että minulla on ihan eri tavalla aikaa omille jutuilleni. Mutta on tämä työn ja työttömyyden ristipaineessa eläminenkin tosi kuluttavaa. On työhuolet, työnhaun huolet ja jatkuva stand by -tilassa oleminen, että jos tuleekin yllättäviä lisätyövuoroja.
Välillä olen osannut ottaa sellaisen asenteen, että minä teen parhaani ja se riittää mihin riittää, ja vapaalla olen sanan mukaisesti vapaa sekä työstä että työttömyydestä, mutta jotenkin viime aikoina en ole osannut suhtautua asiaan noin.
Mahtavaa! Läikytin teetä näppiksen päälle. No, onneksi kyseessä on ulkoinen näppäimistö, niin mahdollinen hajoaminen koskee vain näppäimistöä, ei koko konetta.
Olen edelleen nukkunut huonosti. Siitä huolimatta mieliala on ollut hieman valoisampi. Sekä työn että työnhaun suhteen on tällä hetkellä hällä väliä -fiilis, mikä on varmaan yhtä aikaa sekä hyvä että huono asia.
Mutta kateudessa ja katkeruudessa olen taas möyrinyt oikein olan takaa. Miksen minä osaa ottaa kontaktia ihmisiin? Miksi small talk on minulle niin helvetin vaikeaa? Miten voin toivoa kenenkään pitävän minusta, jos itse vellon itseinhossa? Miksi olen tällainen? Miksi juuri minä?
Kateudessa ja katkeruudessa möyriminen on paha asia. Sanovat sitä kateutta suomalaiseksi perisynniksi. Se tulee esiin mitä naurettavimmissa asioissa. Ostin äskettäin hybridiauton. Naapuri, jonka kanssa juttelemme paljon ei ole ollut minua ja autoani huomaavinaan enää. Nauroimme puolisoni kanssa, että jos hänkin vaihtaisi nyt oman autonsa toiseen koko kulmakunta kääntäisi meille selkänsä. Kummatkin tarvitsemme autoa, se on kulkuväline ja mitä vähemmän saastuttaa sitä parempi. Ja mitä small talkiin tulee, ei se ole muuta kuin pintaraapaisua. Syvemmät suhteet toisiin ihmisiin tulevst ihan toista tietä.. Harrastusten kautta voi löytää oman sielunkumppaninsa. On jo yhteinen kiinnostuksen kohdekin.
Kevät on rankkaa aikaa,mutta myös iloisen odotuksen aikaa.
Yhden yön sain nukuttua hyvin, mutta heti seuraavana yönä ahdistus teki paluun, ties miten pitkän tauon jälkeen. Oli voimakas tunne, että pitäisi paeta, mutten tiennyt, että mistä syystä. Samaan aikaan mieli toista tauotta aivan merkityksettömän pientä mokaa.
Kateuteni koskee omaisuuden sijaan ominaisuuksia. Esimerkiksi sitä miten jotkut onnekkaat pystyvät rennon luontevasti jutustella ihan kenen kanssa tahansa. Tällaisesta kevyestä rupattelusta voi sitten kehkeytyä syvempiäkin ihmissuhteita. Sen sijaan minä olen etäinen tuppisuu, johon on vaikea saada kontaktia. Samaan aikaan minä mietin korostuneen paljon sitä, että sössötän varmasti jotain tyhmää, näytän tyhmältä ja että olen tylsä ja vastenmielinen persoona.
Tai kuinka toisilla tuntuu olevan energiaa ja tarmoa harrastaa sen seitsemää asiaa ja olla aina innolla kokeilemassa uusia juttuja, kun itsellä arjen pyörittäminenkin on yhtä jatkuvaa rääpimistä.
Nämäkin asiat ovat joskus sujuneet paremmin, vaikka luontevuudesta olen sittenkin ollut kaukana enkä koskaan ole ollut harrastavaa tyyppiä, mutta nyt olen jotenkin niin jumissa ja väsynyt, ettei mikään ota sujuakseen.
Jos on noin negatiivinen minä-kuva on vaikea edes yrittää sanoa mitä sille voisi tehdä. Varmaan unettomuus on yksi syy tuollaiselle synkkyydelle, mutta ei kai se selitä kaikkea. Ihmisiä on monenlaisia. Ne jotka saavat hyvän pintakosketuksen toisiin eivät välttämättä saa koskaan mitään syvempää kosketusta ja päinvastoin...
Itse olen melko ulospäin suuntautuva ihminen, mutta ne tärkeimmät ihmissuhteet ovat syntyneet juuri niiden kanssa, joilla on jotakin yhteistä kiinnostuksen kohdetta minun kanssani. Ei ole mitään tyhjää löpinää, vaan täyttä asiaa heti alusta alkaen. Pitää uskaltaa mennä ihmisten pariin, ei ketään tavoita kotoa neljän seinän sisältä. Ja jos mokaa, ei kai se ole niin vaarallista. Sekin kuuluu ihmisenä olemiseen.
Jo kolme hyvin nukuttua yötä takana! 😃 Heti on muutenkin parempi fiilis.
Minulla ei ole töitä ainakaan huhtikuun puoleen väliin saakka, ja kuka ties vaikka poikkeustoimet jatkuvat sen jälkeenkin. Aion ottaa tämän kauan kaivattuna lomana.
Toivon kuitenkin, että korona väistyisi mahdollisimman nopeasti ja vähin vaikutuksin.
Minulla on kummallisen tyyni olo. On nurinkurista, että kun muu maailma käy kierroksilla, niin minulla on fiilis kuin Hesarin eilisessä Wumossa: kyllä tämä tästä. Que sera, sera / Whatever will be, will be...
Ikään kuin kaikkien muiden tunnetaso olisi laskeutunut minun perustasolleni ja olisimme nyt samalla aallonpituudella.
Moi. Mustakin tuntuu välillä että ratsastan aallonharjalla. Kuuntelen paljon musiikkia ja jotenkin sitä välillä on yllättävän hyvä fiilis, vaikka tilanne on tällainen.
Moi minäitse89! Oletko nähnyt Lars von Trierin elokuvaa Melancholia? Idea elokuvaan on muistini mukaan lähtenyt ohjaajan terapeutin lausahduksesta, jonka mukaan depressiiviset ihmiset saattavat olla tyynempiä tällaisissa painetilanteissa (tjsp). Kenties meidän kohdalla on kyse siitä?
Kävin tänään pitkästä aikaan metsälenkillä hieman kaupungin ulkopuolella olevalla reitillä. Kylläpä tuli levollinen olo, kun ihan omassa rauhassa sain kuunnella linnun laulua ja istua hetki nuotiopaikalla auringosta nauttien. Polttopuita ei valitettavasti ollut, niin en saanut nuotiota tehtyä, tosin tuskin olisin tehnyt vaikka olisikin ollut, kun vain hetken paikalla viivyin.
Kiitos elokuvavinkistä.
Takaisin luontoon.... nyt ulkona kevättä. Järvissä jäät lumesta vapaat, jos missä jäätä vielä. Ihmisiä luistelemassa, jotenkin näytti lohdulliselta. Kaikkea ei vielä olla menetetty. Voimat lisääntyy joistain turhista taakoista, murheajatuksista luopuessa. Muutoksen aika vie jotain pois, toivottavasti ainakin osan niistä murheista mitä tässä maailmassa on tehty.
Minusta tämä korona alleviivaa tätä viisautta: "Ajattele kuinka onnellinen olisit, jos juuri nyt menettäisit kaiken mitä sinulla on – ja sen jälkeen saisit sen kaiken takaisin." (Frances Rodman).
Miten monia asioita olemme pitäneetkin itsestään selvyyksinä! Mahdollisuus tavata ihmisiä työn ja vapaa-ajan merkeissä, vapaa liikkuminen, palvelut... Nyt monet elämän perusasiat korostuvat. Toivottavasti osaamme antaa niille niiden ansaitseman arvon sitten, kun korona on selätetty.
Viisas ajatus Frances Rodmanilta. Nyt tuntuu, että on jonkin uuden edessä ja elämä on muuttunut ihan toisenlaiseksi. Toki työtä tekee etänä, asuu omassa kodissa, pakolliset asiat hoitaa, voi ulkoilla koiran kanssa jne. Mutta ilmapiiri on muuttunut ja se uhka on käsin kosketeltavissa koko ajan. Jos vielä olisi huoli toimeentulosta se olisi jonkinlainen katastrofi.. Ihminen kuitenkin sopeutuu, kun muutakaan ei voi. Voimia kaikille.
Moikka kaikille, pitkästä aikaa.
Alan pikkuhiljaa toipua itsepäisestä flunssasta, jota on nyt takana noin 2 viikkoa. Koronaa tämä tuskin on, vaikka mistä sitä varmasti tietää.
Mutta nyt kun elämä alkaa voittaa, niin samalla nostaa päätään myös turhautuneisuus, ekaa kertaa sitten poikkeusolojen alkamisen. Tekisi mieli mennä kaupungille pyörimään, kirjastoon, hypistelemään tuotteita kauppoihin. Enpä olisi uskonut, että puheensorinaakin voi kaivata.
Jospa ihmiset tajuaisivat että tää eristyneisyys ja yksinäisyys on joillekin ollut arkipäivää vuosia. Kuinka pahalle se voi tuntua kun parissa viikossakin joillain hajoaa pää.