Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Taas ahdistaa. 🙁 Olen varmasti tämänkin aiheuttanut itse itselleni, sen verran korostuneesti olen parina viime päivänä omaa fiilisilmastoani tarkkaillut.
Poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ole jaksanut hakea töitä. Tällä hetkellä ei ole yhtään hakua vetämässä. Jo avoimien työpaikkojen katsominen tuntuu vaikealta. Edessä näyttäisi olevan taas kesä ilman töitä.
Häpeän saamattomuuttani, muutenkin kuin työnhaun saralla. Montahan viikkoa olen ajatellut, että pitäisi yrittää ommella rintsikoiden hakanen kunnolla kiinni? En ole saanut aikaan. Uusin juuri toistamiseen kirjaston lainat, joita en ole lukenut, koska en jaksaisi viedä niitä takaisin. Nurkassa on jo pidemmän aikaa pyörinyt pahvilaatikoita odottamassa, että saisin aikaan viedä ne kierrätyspisteeseen.
On tämäkin elämää.
Suomen Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan masennuksen oireista mm.
"Asiat, jotka aikaisemmin ovat tuottaneet hyvää oloa, eivät enää miellytä tai kiinnosta. Elämästä on kadonnut ilo.
Masentuneen valtaa aloitekyvyttömyyden, saamattomuuden ja väsymyksen tunne. Energiaa ei tunnu riittävän pieniinkään asioihin.
Ajatukset omasta huonoudesta ja arvottomuudesta ovat yleisiä ja usko omaan pärjäämiseen on hyvin alhainen."
Nukuin aivan tolkuttoman huonosti viime yönä. En meinannut millään saada unta, päässä vilisti tuhat ja yksi ajatusta, joista en kuitenkaan saanut ollenkaan kiinni ja oli taas sellainen sisäinen tärinäolo. Ja sitten kun sain unta, niin nukuin levottomasti ja heräillen.
Joie, olen joskus pohtinut masennuksen mahdollisuutta juurikin saamattomuuden, kenties pääoireeni, vuoksi. Toki välillä on ilottomuuttakin ja turtaa tunteettomuutta, mutta varsinainen alakuloisuus on minulla aika harvinaista. Toinen vaihtoehto, joka ei sulje pois masennuksen mahdollisuutta, on ADD.
Joka tapauksessa jotain minun pitäisi tehdä, mutten saa sitäkään aikaan.
Nyt on vähän parempi olo, sain nukuttuakin oikein mainiosti.
Mutta vaikka ahdistus ei ainakaan tällä hetkellä juurikaan paina, niin syyllisyys ja häpeä kalvavat edelleen. Siis miten minä voin olla näin saakelin saamaton ihminen? Eikä tämä edes ole uusi asia, vaan koko elämäni on ollut yhtä päämäärätöntä haahuilua.
Minulla ei ole koskaan ollut sellaista omaa juttua tai tavoitteita. Siinä missä muut ovat luoneet uraa, omistautuneet perheelleen tai uppoutuneet harrastukseensa, niin minä vain olen. En tee mitään, en saavuta mitään, en anna kenellekään mitään. Onko tämä sitten elämistä?
Kävi ilmi, että kun vanhemmilta kysytään, että onko heillä lapsenlapsia, niin he vastaavat, että ei ole, eikä tule.
Itseäni ei lapsettomuus haittaa, sillä en ole koskaan tuntenut vauvakuumetta, enkä ole koskaan edes osannut kuvitellut äitinä olemista. En muista, että olemmeko koskaan puhuneet vanhempieni kanssa haluttomuudestani saada lapsia, muistaakseni olemme, ja muistaakseni heidän kantansa oli, että odota vaan kunhan oikea mies löytyy, kyllä sitten muuttuu ääni kellossa. Eli tässä siis on taustalla ajatus, etten koskaan löydä kumppania? Inhottaa ajatella, että minua pidetään jotankin toivottomana tapauksena (mikä tietysti on totta), ja onhan minulla kuitenkin vielä hedelmällisiä vuosia edessä (ei sillä että sillä on velalle väliä).
Tuntuu pahalta tuottaa tässäkin asiassa pettymys vanhemmilleni.
On niin epäonnistunut olo. Elämän laskennallinen keskikohta ei ole enää kaukana. Ahdistaa katsoa elämääni taaksepäin, mutta myös tulevaisuuden ajatteleminen pelottaa. Kun elämän punaisena lankana on tähänkin asti ollut yksinäisyys, epävarmuus ja häpeä, niin ei minulla ole mitään syytä uskoa, että tämä tästä vielä paremmaksi kääntyy.
Pienet on ilon aiheet: sain sähköpostikirjeen itseltäni.
On ollut jo jokusen vuoden ajan tapana kirjoittaa kirje itselleni tulevaisuuteen, nyt siis sain huhtikuussa 2018 kirjoittamani kirjeen. Olin mukavasti jo unohtanut koko asian, niin että se tuli yllätyksenä. Pitääkin kirjoittaa heti tänään uusi kirje vuoden päähän.
Mitä? 😀 Voiko sähköpostiviestin ajastaa lähtemään vasta vuoden päästä??
On tämä yhtä helvetin vuoristorataa. Eilen oli verrattain hyvä olo, nyt taas kärvistelen jopa omasta mielestänikin kohtuuttoman kovan alemmuudentunteen kanssa. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja vastenmieliseksi läskisäkiksi, jonka tulisi tehdä ihmiskunnalle palvelus ja muuttaa jonnekin metsän keskelle, pois silmistä.
Hei mut hienoa että tunnistat itsekin milloin alemmuudentunteesi on kohtuuton! Se on jo iso askel eteenpäin 🙂
Mulla on ehkä sillein päinvastaista ongelmaa, että yritän suorittaa toipumista. (Sillä se lähtee millä on tullutkin, eiku... :/ ) On vaan niin pirhanan vaikea tajuta että on hyvä ja arvokas ilman että koko ajan touhuaa ja tavoittelee jotakin.
Kiitos soroppi, en edes tajunnut kirjoittaneeni noin. Toivotaan, että olet oikeassa.
Ajattelin, ettei kukaan voi olla niin läpiruma kuin itse tunsin olevani (nyt on taas vähän parempi fiilis). Ja vaikka olisikin, niin mitä sitten? Ei se velvoita piiloutumaan muiden katseilta.
Joskus minusta tuntuu, että suoritan ahdistustani, jos siinä on mitään järkeä. Siis oikein olan takaa möyrin siinä. Tulee aina välillä ajatelleeksi, että olisiko minulla kenties vähän helpompaa, jos osaisin suhtautua asiaan järkevämmin?
Aurinkoista pääsiäistä! 🙂
<div>Kirjoitit tuolla ylempänä Nótt, että elämä tuntuu päämäärättömältä haahuilulta. Tunteen tasolla itselläkin on sellainen olo näin pääsiäisen kunniaksi. Kun on liikaa aikaa, niin tulee nämä ikävät tunnelmat mieleen, kun taas työkiireissä ei ehdi edes miettiä. Pidän kyllä lomasta mutta en siitä minua riivaavasta ajatuksesta, että loma pitäisi osata viettää oikein. Ennalta ahdistaa, etten osaa tehdä oikeita asioita, mitä lomalla pitäisi tajuta tehdä.</div>
Minullakaan ei ole Nótt elämää suurempaa harrastusta tai lapsia ja koen siitä levottomuutta. Yritän päästä säännöllisen harratuksen pariin, mutta kun ei jaksa kiinnostaa lähteä kotona vapaahetkinä jonnekin vieraaseen paikkaa touhuamaan jotain vierasta. Mieluummin hoitelen kotia ja koiria, mutta mietin, että onko se riittävää vai pitäisikö kuitenkin yrittää löytää jokin muu intohimo elämään?
Moi Ayale! 🙂
Tiedätkö mitä haluaisit harrastaa vai onko se oma juttu vielä hakusessa? Sosiaalisuus on tärkeää, mutta jos se syystä tai toisesta tuntuu liian raskaalta, niin löytyisikö sellainen harrastus, jota voi tehdä yksin? Esimerkiksi valokuvaus, käsityöt tai geokätköily ovat asioita, joita voi tehdä yksin - tai myös kaverin kanssa. Tai kenties harrastus löytyisikin koirien kautta?
Mutta joo, tiedän kyllä sen tunteen, ettei kotoaan viitsisi lähteä mihinkään, varsinkaan mitään uutta juttua kokeilemaan. Montakohan vuotta olen ajatellut, että pitäisiköhän liittyä paikalliseen valokuvauskerhoon? Tai retkeilyseuraan? Tai mennä italian kurssille? En vaan saa aikaiseksi. Ahdistaa se ihan ventovieraaseen porukkaan meneminen. Ja sitten ahdistaa, kun en saa mitään aikaiseksi edes sinänsä mielenkiintoisten asioiden parissakaan.
Olen myös miettinyt, että pitääkö ihmisellä ylipäätänsä olla sitä yhtä tai kahta "the juttua" elämässään vai onko tämä vain omassa päässäni oleva päähänpinttymä? Onko ihmisiä, jotka ovat aidosti tyytyväisiä elämäänsä ilman intohimoa herättäviä mielenkiinnon ja paneutumisen kohteita? Ainakin itse kaipaan elämääni edes jotain, johon oikein voisi, saisi ja jaksaisi ihan kunnolla ja pitkäaikaisesti syventyä.
Kiitos Nótt harrastusvinkeistä ja kommenteista.
Minä tahtoisin harrastaa jotain toiminnallista sellaisessa porukassa, jossa minulla olisi ystäviä ja sellaisessa paikassa, jonne koirakin saisi tulla. Olen käynyt esimerkiksi useilla talleilla, mutta koen olevani aina ulkopuolinen ja lisäksi hevostelun kalleus harmittaa. Kun on niin kallis harrastus, soisi, että siellä olisi myös mukavaa yhdessäoloa ja tulisi olo siitä, että tekee jotain merkityksellistä.
Opiskelu on mieluinen asia, johon voi syventyä, mutta tahdon että elämässä olisi muutakin kuin lukeminen ja kirjoittaminen. Toiminta tekee hyvää staattisen opiskelun vastapainoksi. Ryhmäliikunnat voisivat olla kivoja, mutta sielläkään en ole tutustunut muihin, joten se on yksinäistä puurtamista.
Olen unelmoinut, että oppisin kutomaan sukkia, mutta en itsekseni jaksa opetella enkä kyllä tiedä, jaksaisinko seurassakaan.
Jos olisin yrittäjähenkinen, ehkä yritystoiminta voisi olla koko elämän nielaiseva juttu. Minä en kuitenkaan osaa lainkaan talousalan asioita, joten se siitä yrittämisestä.
Minulla olisi tilauksessa sellainen harrastus, jota voi tehdä lähellä kotia yhdessä miehen ja koirien kanssa ja joka ei tuhoa maailmaa liiaksi ja jossa mieluusti on mukana myös ne hevoset. Harrastamisesta pitäisi jäädä voimia vielä hoitaatyö, koti ja ruokahuolto. Siinäpä alkaisi olla kohdillaan. Hinnaltaan harrastus saisi olla kohtuullisissa rajoissa, että jos vaikka tulisi palkan alennus, lomautus tai työkyvyttömyys, niin harrastamista ei tarvisi jättää.
Pohdit tekstisi päätteeksi, että pitääkö kaikilla olla elämän intohimo vai voiko olla ilmankin tyytyväinen. Minulla on eräs läheinen, joka vaikuttaa tyytyväiseltä peruselämäänsä työntekoineen ja nukkumisineen, eikä hän unelmoi mistään erityisestä. Usein ihmettelen hänen asennettaan ja pohdin, että onkohan hän saanut niin hyvän perusturvan lapsuudessaan, ettei hänen tarvitse päteä elämässään millään erityisellä tunteakseen olevansa elämän ytimessä.
Jäytävä yksinäisyys ja läheisyyden sekä romanttisen rakkauden kaipuu vain jatkuu. Yleensä tällaiset tuntemukset vaivaavat vain kausiluontoisesti, muutoin olen turtunut olotilaani. Nyt tätä on jatkunut jo 3 kuukautta yhteen menoon. Milloin tämä loppuu?
Ayale kirjoitti:
Kiitos Nótt harrastusvinkeistä ja kommenteista.Minä tahtoisin harrastaa jotain toiminnallista sellaisessa porukassa, jossa minulla olisi ystäviä ja sellaisessa paikassa, jonne koirakin saisi tulla. Olen käynyt esimerkiksi useilla talleilla, mutta koen olevani aina ulkopuolinen ja lisäksi hevostelun kalleus harmittaa. Kun on niin kallis harrastus, soisi, että siellä olisi myös mukavaa yhdessäoloa ja tulisi olo siitä, että tekee jotain merkityksellistä.
Opiskelu on mieluinen asia, johon voi syventyä, mutta tahdon että elämässä olisi muutakin kuin lukeminen ja kirjoittaminen. Toiminta tekee hyvää staattisen opiskelun vastapainoksi. Ryhmäliikunnat voisivat olla kivoja, mutta sielläkään en ole tutustunut muihin, joten se on yksinäistä puurtamista.
Olen unelmoinut, että oppisin kutomaan sukkia, mutta en itsekseni jaksa opetella enkä kyllä tiedä, jaksaisinko seurassakaan.
Jos olisin yrittäjähenkinen, ehkä yritystoiminta voisi olla koko elämän nielaiseva juttu. Minä en kuitenkaan osaa lainkaan talousalan asioita, joten se siitä yrittämisestä.
Minulla olisi tilauksessa sellainen harrastus, jota voi tehdä lähellä kotia yhdessä miehen ja koirien kanssa ja joka ei tuhoa maailmaa liiaksi ja jossa mieluusti on mukana myös ne hevoset. Harrastamisesta pitäisi jäädä voimia vielä hoitaatyö, koti ja ruokahuolto. Siinäpä alkaisi olla kohdillaan. Hinnaltaan harrastus saisi olla kohtuullisissa rajoissa, että jos vaikka tulisi palkan alennus, lomautus tai työkyvyttömyys, niin harrastamista ei tarvisi jättää.
Pohdit tekstisi päätteeksi, että pitääkö kaikilla olla elämän intohimo vai voiko olla ilmankin tyytyväinen. Minulla on eräs läheinen, joka vaikuttaa tyytyväiseltä peruselämäänsä työntekoineen ja nukkumisineen, eikä hän unelmoi mistään erityisestä. Usein ihmettelen hänen asennettaan ja pohdin, että onkohan hän saanut niin hyvän perusturvan lapsuudessaan, ettei hänen tarvitse päteä elämässään millään erityisellä tunteakseen olevansa elämän ytimessä.
Minäkin kaipaan yhteisöä ympärilleni. Yksi sellainen minulla sentään on, mutta muutamaa ihmistä lukuun ottamatta se on sellainen hyvän päivän tuttujen porukka, jonka jsenten keski-ikä on aika korkea, ja minä kuitenkin kaipaan oman ikäisteni seuraa.
Hevostelu on harmillisen kallista. Minä ratsastin jokusen vuoden pikkulikkani ollessani, mutta sitten se jäi vanhempien nihkeän suhtautumisen (liittynee ainakin osittain harrastuksen hintaan) ja koska tunsin itseni yksinäiseksi tallilla.
Yrittämisestä. Ymmärsin, että olet töissä? Jos et ole TE-toimiston "palvelujen" piirissä, niin silloin voit huoletta ryhtyä ns. kevytyrittäjäksi laskutuspalveluiden kautta. En ole koskaan käyttänyt niitä, mutta ymmärtääkseni niiden kautta työskentely on varsin simppeliä: teet haluamaasi työtä, palvelu laskettaa asiakasta ja hoitaa verojutut yms. Näin voit työskennellä yrittäjämäisesti juuri sen verran kuin itse haluat. Itseäni tämä vaihtoehto kiinnostaisi, mutta kun olen osa-aikatyössä eli osa-aikatyötön...
Entä sellainen opiskelu, joka olisi lukemisen ja kirjoittamisen sijaan/lisäksi hyvin käytännönläheistä? Sisustus, ruuanlaitto (meillä päin oli vuonna nakki ja muussi kursseja, jossa yhdistettiin kieliopinnot ja ruuanlaitto, esim. italialaista ruokaa kokkaillessa opeteltiin italian ruokasanastoa ja fraaseja. Harmittaa vieläkin, etten mennyt kurssille!) tai vaikkapa ensiapu? 🙂 Minua on pitkään kiinnostanut hopeakorukurssi, mutta jotenkin taas se aikaansaaminen on ollut hukassa, niin ei ole tullut mentyä.
Tuosta peruselämään tyytyväisyydestä (tyytymisestä?). Toisaalta halajan, ihailen ja arvostan sitä, että joku elää omaa tasaista elämäänsä arkisista iloista nauttien, mutta samaan aikaan en voi ymmärtää sitä. Taas yksi asia, jossa minulla on kognitiivinen dissonanssi. Haluaisin pystyä tuollaiseen rauhallisen vaatimattomaan elämään, koska se kuitenkin on helpommin tavoittettavissa ainakin aineellisesti, mutta samalla pidän sitä itselleni sopimattomana, koska minä kuitenkin kaipaan sopivissa määrin kokemuksia, elämyksiä, suuria tunteita ja jännitystäkin. Juuri tuollaiset arjen yläpuolella olevat kokemukset ovat olleet niitä elämäni tähtihetkiä, joita aina tulee muisteltua: matkustaminen, retkeily, konsertit (jne.).
Koska erilaisten odotusten ja halujen taustalla on lienee persoonallisuus erot, niin ehkä omalla kohdallani osuvampi pohdinnan kohde olisi kultaisen keskitien löytäminen ja sen toteuttaminen käytettävissä olevilla resursseilla. Se ei välttämättä ole helppoa, mutta ihan mahdottomaksi se käy, kun en usein itsekään tiedä, mitä elämältäni haluaisin. Pattitilanne! :-/