Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Joie kirjoitti 12.2.2019 20:22
Saaksä minkäänlaista apua tuohon ihmispelkoon vai yksinään vaan koitat selvitä? Iso taakka yksin kantaa, ihan kohtuuton...
En osaa hakea tai vastaanottaa apua. 😞
Esimerkiksi. Minulla oli viime vuoden lopulla flunssa, josta jäi itsepäinen yskä jälkitaudiksi. Lykkäsin ja lykkäsin lääkäriin menoa, niin että kävin siellä vasta tällä viikolla huonoa omatuntoa potien. Vaivata nyt lääkäriä tällaisen pikkujutun vuoksi... Siis onhan tämä aivan naurettavaa tuntea, ettei ole tarpeeksi kipeä.
Joie kirjoitti 12.2.2019 20:22
Kyllä se varmasti vaikuttaa. Jos ei oo ollut lupaa olla tarvitseva tai ei oo ylipäänsä kokemusta siitä, että ihmiset tukisi tai auttaisi, vaikeahan silloin on luottaa.
Ja tämä varmaan myös liittyy siihen, että minun on vaikea solmia ihmissuhteita, koska en osaa luottaa ihmisiin. Tai itseenikään, sen puoleen.
Joie kirjoitti 12.2.2019 20:22
Joo. Ei se arki taatusti mitään glamouria ole, ja ihmissuhteet koetuksella. Miltäköhän tuntuu, kun on toisille ihmisille idoli? Tuntuis et eiks se oo kauhean kummallista, kun ihmiset kiljuu ku näkee sut! Kun itse kuitenkin tietää, että on vaan ihminen, joka läikyttää kahvia pöytäliinalle ja käy kakalla. Ja toiset pitää niinku jonain jumalana! Vai tuntuuks se sit vaan niin mukavalle, että kun sellaista ihailua on tottunu saamaan, sitä ilman onkin vaikea elää? Miten sitä voi pysyä täyspäisenä semmosella paikalla?
Toiset kuitenki kestää sen ilman, että nousee kovin pahasti hattuun... ja toiset ei, ja ne on sitten kovin surullisia tarinoita. On niitäki monia, jotka on saanu jotakuinki kaiken rikkauden ja kunnian mitä maailma voi tarjota, ja kuitenki on päätyny käyttään huumeita, juomaan tai jopa tappamaan itsensä.
Mä mietin noita juttuja, kun yksi sukulaislapsi on menestynyt tosi hyvin urheilussa. Se on mahtava juttu, tietenkin, ja kun näkee, että hän tekee sitä, mitä rakastaa. Kuitenkin mieleen hiipii se ajatus, että jos hän todella nousee lajinsa huipulle, kestääks hän sen? Urheilijoissakin on näitä surullisia tarinoita, missä on suuresta menestyksestä menty sitten tosi pohjalle. Mutta onneks on kuitenki paljon myös heitä, jotka urheilee ja menestyy, ja uransa jälkeenkin löytää elämälleen pohjan ja suunnan. 🙂
Itseäni moinen huomio kiusaisi. Inhottaa jo näin ajatuksenkin tasolla, että olisin jollekin idoli ja sitten niillä olisi ylimitoitettuja odotuksia minun suhteeni. Enhän minä osaisi muuta kun aiheuttaa pettymyksiä. Vaikka näinhän se tosin tuntuu olevan jo nytkin.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluavat kuuluisiksi kuuluisuuden itsensä vuoksi. Arvostan suuresti yksityisyyttäni ja vapauttani liikkua rauhassa. Mutta kukin tyylillään...
Olen aina joskus konserttia tai teatteria katsoessa miettinyt, että miten esiintyjät kokevat yleisön läsnäolon. Jotenkinhan he sen kokevat, sillä olen ymmärtänyt, että esiintyjät saattavat keikan jälkeen puhua siitä, miten nyt oli hyvä yleisö. Tai miltä se ihmismeri näyttää sinne lavalle? Tai jos katsomo onkin enemmän tyhjä kuin täysi?
Luotetaan siihen että sukulaisesi kestää mahdollisen julkisuuden paineet. 🙂 Valtaosa kuitenkin taitaa selvitä julkisuusmyllystä ihan kunnialla. Mutulla arvioisin, että jos sen The Jutun lisäksi on elämässä muutakin (tavoitteita, mielenkiinnon kohteita, harrastuksia, ystäviä, perhe, jne.), niin se helpottaa selviämistä.
Ehkä me ihmiset tarvitsemme välillä niitä vähemmän hienoja hetkiämme ja sähläyksiämme, pysyäksemme järjen ja realismin rajoissa. Tässäkin vain pitäisi löytää oikea balanssi, jossa ei nouse hattuun, mutta että sitä itsetuntoeliksiiriä kuitenkin on. Jokin jin ja jang -juttu tässä on.
Joie kirjoitti 12.2.2019 20:22
Elämänkerrat voisi kyllä olla mielenkiintoisia! En muista lukeneeni kenenkään muun elämänkertaa ku C.S. Lewisin ja J.R.R Tolkienin. Ne oli mielenkiintoisia. 🙂 Onhan hekin alansa huippuja. Joidenkin poliitikkojen tai muiden kansakunnan kaapin päällä olleiden elämänkertoja oon saattanu opiskeluiden tähden plarata, mutta en ole niitä kokonaan lukenut. Kenen elämänkerta sua kiinnostais?
En näin äkkiseltään saa päähäni, että kuka olisi sellainen henkilö, josta haluaisin lukea. Pitäisi valita henkilö, joka on entuudestaan tuttu vai ottaisikohan tarkoituksella vieraamman henkilön? Tai pitäisikö pyrkiä valitsemaan henkilön itsensä kirjoittama kirja? Tai jos kiinnittäisikin enemmän huomiota henkilön sijaan tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan?
Onpa vaikeata. 😀
Tolkienin elämästä tulee keväällä Dome Karukosken ohjaama elokuva. Sen tänään - vai oliko se jo eilen? - julkaistu traileri vaikuttaa mielenkiintoiselta. Pitänee käydä pitkästä aikaa ihan elokuvateatterissa katsomassa.
star-crossed kirjoitti 14.2.2019 1:44
En osaa hakea tai vastaanottaa apua. 😞
☺️❤️
Saitko sä jotain troppia siihen yskään? Tosi kauan kestäny jos se on vielki päällä. Kyl ilman muuta oli syytä jo mennä lääkäriin. Entä nukkuminen?
star-crossed kirjoitti 14.2.2019 1:44
Ja tämä varmaan myös liittyy siihen, että minun on vaikea solmia ihmissuhteita, koska en osaa luottaa ihmisiin. Tai itseenikään, sen puoleen.
Mitä sä eniten pelkäät ihmisten suhteen?
Mä olin ihan kauhuissani jokunen vuosi sitten, kun en ollut ahdistuksen ja unettomuuden tähden saanut opintoja tehtyä määräajassa. Jouduin hakeen lisää opintotukikuukausia. Sit en saanu harjoittelupaikkaa. Sit loppu opinto-oikeus ja sitä piti hakee lisää. Sit taas loppu opintotukikuukaudet ja piti hakee viel pariks kuukaudeks toimeentulotukea. Kun lopulta valmistuin niin oli tavaton pelko työnhakua kohtaan. Lopulta menin ihan solmuun.
Kaikkien näitten asioitten hoitamiseks jouduin käymään vaik kuin monen ihmisen pakeilla yliopistolla, Kelassa, sosiaalitoimessa, yliopistorekryssä, työkkärissä ja lopulta sitten terveydehuollossa. Joka kerta pelkäsin kuollakseni, ja odotin varmaa tuomiota. Ajattelin, että totta kai he sanoo, että kaikki on kiinni itsestäsi ja lopeta nyt tuollainen lapsellisuus. Hommaa työpaikka ja oo niinku normaalit ihmiset.
Mä kohtasin varmasti ainaki 20 ihmistä, ja yksikään ei tuominnu. Se oli suuri yllätys ja pisti miettimään, onko käsitykseni ihmisistä jotenki vinksallaan. Joka ainoa ihminen, jonka eteen jouduin menemään epäonnistuneena ja apua tarvitsevana, halus auttaa. Päiväosastolla lääkäri kysyi, minkä ihmeen tähden tulet vasta nyt. Eikö tätä ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa oo aikaisemmin hoidettu mitenkään? No, kun mä olin ajatellu niinku säkin, että ei sellainen apu kuulu mulle. Mähän oon vaan itse luonut ongelmani ja jääny niihin pyörimään. Mielenterveyshoito on tarkoitettu semmosille, joilla on oikeita ongelmia.
star-crossed kirjoitti 14.2.2019 1:44
Itseäni moinen huomio kiusaisi. Inhottaa jo näin ajatuksenkin tasolla, että olisin jollekin idoli ja sitten niillä olisi ylimitoitettuja odotuksia minun suhteeni. Enhän minä osaisi muuta kun aiheuttaa pettymyksiä. Vaikka näinhän se tosin tuntuu olevan jo nytkin.Minä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluavat kuuluisiksi kuuluisuuden itsensä vuoksi. Arvostan suuresti yksityisyyttäni ja vapauttani liikkua rauhassa. Mutta kukin tyylillään...
Se olis tosi tosi outoa. On jo itsessään merkillistä, että ihmiset palvoo toisia ihmisiä. 😐 Se on niin hassua! Kun eihän nyt oikeasti kukaan ihminen ole sen erikoisempi, vaikka osaiski laulaa hyvin tai vaikka olis syntyny kruununperilliseksi. 😀 Tai vaik olis paavi. Kumminki ne on vaan ihmisiä.
Mustaki olis kauheaa, jos ei sais olla rauhassa, vaan ihmiset tunnistais jossain kaduilla. No, kyl kai se jossain määrin häiritsevää onki suurimmalle osalle julkisuuden henkilöistä.
star-crossed kirjoitti 14.2.2019 1:44
Olen aina joskus konserttia tai teatteria katsoessa miettinyt, että miten esiintyjät kokevat yleisön läsnäolon. Jotenkinhan he sen kokevat, sillä olen ymmärtänyt, että esiintyjät saattavat keikan jälkeen puhua siitä, miten nyt oli hyvä yleisö. Tai miltä se ihmismeri näyttää sinne lavalle? Tai jos katsomo onkin enemmän tyhjä kuin täysi?
En tiedä ei kai siihen voi kauheasti keskittyä, tai suoritus häiriintyisi! Luulisin ainakin, että harvassa on ne henkilöt, joille ei tuota minkäänlaista jännitystä esiintyä suuren ihmisjoukon edessä. Tuntuis et jos oikein rupeais miettimään, kuinka paljon täällä on ihmisiä, niin sit alkais hermostuttaa.
star-crossed kirjoitti 14.2.2019 1:44
En näin äkkiseltään saa päähäni, että kuka olisi sellainen henkilö, josta haluaisin lukea. Pitäisi valita henkilö, joka on entuudestaan tuttu vai ottaisikohan tarkoituksella vieraamman henkilön? Tai pitäisikö pyrkiä valitsemaan henkilön itsensä kirjoittama kirja? Tai jos kiinnittäisikin enemmän huomiota henkilön sijaan tiettyyn ajanjaksoon tai tapahtumaan?
Mua kyl Kekkonen kiinnostais. 😀 Hän on omanlaisensa mysteeri ja kiistanalanen henkilö. Hänen luonne on niin kaukana omastani, että se jo itsessään kiinnostaisi ja houkuttaisi tutustumaan hänen ajatusmaailmaan. Mietin, miltä maailma näyttää sellaisen ihmisen silmin, joka on niin määrätietoinen, kunnianhimoinen, itsevarma ja häikäilemätönkin kuin mitä hän oli. Hänestä ainaki kirjoja löytyy...
Mulla on muuten hyllyssä semmonen paksu opus ku "Poliittinen Runeberg". Tai ei itse asiassa ole, nyt se on muuttolaatikossa. Sain sen yhdeltä tutulta, mutta en oo lukenut. Ajattelin joskus sen lukea, ainakin jos se on mielenkiintonen! 🙂👍 Nyt kun rupean muistelemaan, niin Mika Häkkisen elämänkerran oon lukenu. 😀 Hänestä tehtiin sellanen sillon, ku hän vielä ajoi, joskus 90-luvulla. Ehkä myöhemmin on tehty uusi, en tiedä. Ns. kirkkoisien elämäntarinoita oon myös lukenu, ja ne olis kans mielenkiintosia! Oli monenlaista tarinaa. Mut ne ei ollu mitään elämänkertoja, lähinnä semmosia tiivistelmiä, joita oli yhdessä kirjassa monta.
star-crossed kirjoitti 14.2.2019 1:44
Tolkienin elämästä tulee keväällä Dome Karukosken ohjaama elokuva. Sen tänään - vai oliko se jo eilen? - julkaistu traileri vaikuttaa mielenkiintoiselta. Pitänee käydä pitkästä aikaa ihan elokuvateatterissa katsomassa.
Aijaa! Se täytyy kattoo! Sillä miehellä oli kyllä ihan käsittämätön luomisvoima ja tarinankerronnan kyky.
Joie kirjoitti 14.2.2019 21:16
Saitko sä jotain troppia siihen yskään? Tosi kauan kestäny jos se on vielki päällä. Kyl ilman muuta oli syytä jo mennä lääkäriin. Entä nukkuminen?
Joo, sain antibioottikuurin mahdollisesti mykoplasmaperäiseen keuhkoputkentulehdukseen. Ei ole ihme, että on väsyttänyt. Mutta se ei vielä selitä, että miksi olen nukkunut niin huonosti.
Joie kirjoitti 14.2.2019 21:16
Mitä sä eniten pelkäät ihmisten suhteen?
Ihanaa, että olet saanut tuollaisen luottamuksen ja hyväksynnän kokemuksen! 🙂
En ole itsekään oikein täysin selvillä, että mitä pelkään. Kait luottamuksen pettäminen on se pahin. Vanhempani ovat ansioituneet tässäkin.
Onneksi sentään minulla on jokunen kokemus, että olen tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Esimerkiksi kun vuosia sitten silloisessa työpaikassa rohkaistun kertomaan, että tietty toimintatapa tuntuu minusta todella vaikealta, niin asia otettiin tosissaan ja käytäntöä muutettiin.
Mutta sitten on myös huonoja kokemuksia, joissa olen tullut vähätellyksi ja syyllitetyksi.
Joie kirjoitti 14.2.2019 21:16
Mielenterveyshoito on tarkoitettu semmosille, joilla on oikeita ongelmia.
Tämä! Kun kaipa minulla kuitenkin menee verrattain hyvin. Ja kun kokemus on osoittanut, että ahdistuskaudetkin menevät ihan itsestäänkin ohi, niin ei sitä ilkeä mennä muutenkin jo ylirasittunutta mt-hoitoa rasittamaan. Kun kerran jotenkin pärjään.
Joie kirjoitti 14.2.2019 21:16
Se olis tosi tosi outoa. On jo itsessään merkillistä, että ihmiset palvoo toisia ihmisiä. 😐 Se on niin hassua! Kun eihän nyt oikeasti kukaan ihminen ole sen erikoisempi, vaikka osaiski laulaa hyvin tai vaikka olis syntyny kruununperilliseksi. 😀 Tai vaik olis paavi. Kumminki ne on vaan ihmisiä.
Ihmisten jalustalle nostaminen on kyllä tosi mielenkiintoinen ilmiö. Minä ymmärrän sen ihan hyvin, että jonkin kyvin omaavaa ihmistä ihaillaan, mutta kun usein käy niin, että se ihailu valuu siitä kyvystä koskemaan koko ihmistä. Puhutaan siis haloefektistä.
Ja mitä tällainen vinouma tekee sille ihailulle ihmisille? Siinähän saatetaan määrittää koko ihminen vain jonkin tietyn kyvyn kautta. Tai miten se vaikuttaa ihailijaan itseensä?
Joie kirjoitti 14.2.2019 21:16
Mua kyl Kekkonen kiinnostais. 😀 Hän on omanlaisensa mysteeri ja kiistanalanen henkilö. Hänen luonne on niin kaukana omastani, että se jo itsessään kiinnostaisi ja houkuttaisi tutustumaan hänen ajatusmaailmaan. Mietin, miltä maailma näyttää sellaisen ihmisen silmin, joka on niin määrätietoinen, kunnianhimoinen, itsevarma ja häikäilemätönkin kuin mitä hän oli. Hänestä ainaki kirjoja löytyy...
Nyt kun sanoit, niin muistin, että Mauno Koiviston kuoleman aikoihin mietin, että hänenkin elämästään olisi kiva tietää enemmän. Olikohan se Hesari, joka oli ottanut ihan otteita hänestä kirjoitetusta tai peräti hänen itsensä kirjoittamasta elämänkertakirjastaan.
Mutta Kekkonenkin voisi olla mielenkiintoinen! 😀
Taidan kuitenkin kallistua johonkin taitelijaan.
Siis voi jumaliste. Yleensä en kaupassa vaatteita sovita, koska en siedä katsoa itseäni peilistä. Mutta nyt, vastoin parempaa tietoani, erehdyin sovittamaan mekkoa. Hitto mikä puistattava bulldoggi-naamainen löllömaha peilistä tuijotti takaisin. Mutta hei, säästyivätpähän mekkorahat!
Mutta ihanaa miten nyt on parina päivänä paistanut aurinko! Huomaa heti, että on paljon energisempi olo ja iloisempi mieli.
Nukuin taas vain viitisen tuntia, vaikka eilenkin koko päivän väsytti. On se helkkari kun en osaa edes nukkua.
Kurzgesagt julkaisi juuri hyvin infovideon yksinäisyydestä, kannattaa katsoa! https://youtu.be/n3Xv_g3g-mA
star-crossed kirjoitti 16.2.2019 3:31
Joo, sain antibioottikuurin mahdollisesti mykoplasmaperäiseen keuhkoputkentulehdukseen. Ei ole ihme, että on väsyttänyt. Mutta se ei vielä selitä, että miksi olen nukkunut niin huonosti.
Paranemista sulle, toivottavasti lääkkeet auttaa! Johan se rupeaa käymään hermoille, jos saa alati yskiä. :noup Jos toi unettomuus ei asetu, niin kyl siihenki lääkäriä tarvii...mielummin ennemmin kuin myöhemmin, ettei kroonistu.
star-crossed kirjoitti 16.2.2019 3:31
En ole itsekään oikein täysin selvillä, että mitä pelkään. Kait luottamuksen pettäminen on se pahin. Vanhempani ovat ansioituneet tässäkin.Onneksi sentään minulla on jokunen kokemus, että olen tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Esimerkiksi kun vuosia sitten silloisessa työpaikassa rohkaistun kertomaan, että tietty toimintatapa tuntuu minusta todella vaikealta, niin asia otettiin tosissaan ja käytäntöä muutettiin.
Mutta sitten on myös huonoja kokemuksia, joissa olen tullut vähätellyksi ja syyllitetyksi.
Sä oot ollu tosi rohkea, että oot uskaltanu tuoda epäkohdan esiin!! 🙂👍 Onks noi huonot kokemukset yhä niin kipeitä, että vetäydyt sen tähden ihmisten luota? Tai onks ne haavat mitenkään parantuneet?
Mäkin ekakertaa elämässäni opettelen sitä, että vois olla aito ihmisten edessä. Mul ei oo ikinä ollu läheisiä ihmissuhteita.... semmoisia, joissa uskaltais näyttää esim. pettymyksen, loukkaantumisen, vihan. Viikonloppuna olin leirillä, jossa syntyi turvallinen ilmapiiri. Monet ihmiset tunsi siellä toisensa jo ennestään. Mä en tuntenu ennalta ketään. En oo vielkää oikeen toipunut siitä aitoudesta ja rehellisyydestä, jota siellä näin. 😐. Ja siitä rakkaudesta, jota itsekin sain kokea. Ihmiset kertoi ihan avoimesti todella kipeitä asioita elämästään. Entiset nistit ja vankilakundit etunenässä, hekin paljasti niin avoimesti kuinka haavoittuvia he on ja kuinka paljon kaipaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Kun ajattelen, että itsekin uskaltautuisin ihmissuhteisiin noin aitona ja sydän avoinna, niin kyllä pelottaa! Kuinka paljon siinä sattuisi? Suhteessa ihmisiin on tullut niin kipeitä pettymyksiä. Oon ajatellut, että ihmisiltä ei voi mitään odottaa. Ihmiset pettää aina, ennemmin tai myöhemmin.
Mut luulen, että ne massiiviset pettymyksen kokemukset johtuu siitä, että mulla on ollut ihan ylimitoitetut odotukset suhteessa toisiin ihmisiin. Oon jäänyt paitsi vanhempien rakkaudesta, niin olen sitten odottanut ihmisiltä täydellistä rakkautta ja ymmärrystä niinku lapsi. Ei se oikein toimi. Mut mitä ihmisiltä sitten voi odottaa ja mitä ei? 😐
star-crossed kirjoitti 16.2.2019 3:31
Tämä! Kun kaipa minulla kuitenkin menee verrattain hyvin. Ja kun kokemus on osoittanut, että ahdistuskaudetkin menevät ihan itsestäänkin ohi, niin ei sitä ilkeä mennä muutenkin jo ylirasittunutta mt-hoitoa rasittamaan. Kun kerran jotenkin pärjään.
Hoidon ruuhkautuminen on kyllä kurja tosiasia. Minusta kuitenkaan oti "kun kerran jotenkin pärjään" ei ole oikein hyvä ajatus pitkän päälle, jos ne ongelmat itsetunnon ja sosiaalisten pelkojen kanssa kuitenkin varastaa koko ajan elämästä niin paljon.
star-crossed kirjoitti 16.2.2019 3:31
Ihmisten jalustalle nostaminen on kyllä tosi mielenkiintoinen ilmiö. Minä ymmärrän sen ihan hyvin, että jonkin kyvin omaavaa ihmistä ihaillaan, mutta kun usein käy niin, että se ihailu valuu siitä kyvystä koskemaan koko ihmistä. Puhutaan siis haloefektistä.Ja mitä tällainen vinouma tekee sille ihailulle ihmisille? Siinähän saatetaan määrittää koko ihminen vain jonkin tietyn kyvyn kautta. Tai miten se vaikuttaa ihailijaan itseensä?
Se on outoa. 😐 Kyl varmaan osalle julkkiksista käy niin, että alkaa itsekki uskoa olevansa tosi erityinen ihminen ja toisten yläpuolella. Olis se tavallaan kauheaa, että ihmiset lyöttäytyis seuraan vaan sen tähden, että on rikas ja kuuluisa. Ei niinkuin rakastettaisi sinä ihmisenä, joka oikeasti on, vaan enemmänkin sen tähden, missä asemassa on. Sitten jos putoaa sieltä huipulta, iso osa ihmisistä varmaan kaikkoaa ympäriltä. Kuin tärkeää sitten oliskaan säilyttää asemansa, jos sen kautta vaan saa ihmisten hyväksyntää.
Uskon kyllä, että on perää siinä, mitä aikaisemmin kirjoitit: että jos keskittyy siihen omaan intohimoon, siihen, missä on hyvä, voi selvitä kuuluisuudesta. Jos enempi keskittyy tekemään sitä, mitä rakastaa kuin siihen kuuluisuuteen ja kunniaan. Jos pysyy sillai nöyränä, että voi olla läheisissä ihmissuhteissa kuitenkin ihan tavallinen ihminen ja samalla tasolla toisten kanssa. Jos ei, ihmissuhteet tuskin kestää. Sit voi jäädä tosi yksin. Vaikka ympärillä olis satoja "ystäviä", mut ei ketään kenen kanssa olis aito yhteys.
star-crossed kirjoitti 16.2.2019 3:31 kun sanoit, niin muistin, että Mauno Koiviston kuoleman aikoihin mietin, että hänenkin elämästään olisi kiva tietää enemmän. Olikohan se Hesari, joka oli ottanut ihan otteita hänestä kirjoitetusta tai peräti hänen itsensä kirjoittamasta elämänkertakirjastaan.
Mutta Kekkonenkin voisi olla mielenkiintoinen! 😀
Taidan kuitenkin kallistua johonkin taitelijaan.
Muaki Koiviston elämä kyl kiinnostaisi! Hän oli tavallinen työläinen ja telakalla hommissa, ja sitten hän luki tohtoriksi! Ei ihan tavallista. Hänki oli "fundeeraaja" 😀 Eikö se Tellervo oo muuten just hiljan julkaissut jonku kirjan? Hän puhunu avoimesti mm. masennuksestaan ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Taiteilijoilla tapaa olla värikkäitä elämäntarinoita. 🙂 Soitatko sä itse jotain tai muuta taidetta harjoitat?
Joie kirjoitti 18.2.2019 18:46
Onks noi huonot kokemukset yhä niin kipeitä, että vetäydyt sen tähden ihmisten luota? Tai onks ne haavat mitenkään parantuneet?
Osa on, osa ei. Osa on verrattain tuoreita, osa avautuu tosi helposti uudelleen. Yhtä kaikki, tosi varovaiseksi ja epäluuloiseksikin muiden ihmisten suhteen olen elämäni aikana oppinut. Aina on pelko toisten negatiivisista reaktioista.
Ja tästäkin sitten poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa, kun en anna ihmisille edes mahdollisuutta.
Joie kirjoitti 18.2.2019 18:46
Mäkin ekakertaa elämässäni opettelen sitä, että vois olla aito ihmisten edessä. Mul ei oo ikinä ollu läheisiä ihmissuhteita.... semmoisia, joissa uskaltais näyttää esim. pettymyksen, loukkaantumisen, vihan. Viikonloppuna olin leirillä, jossa syntyi turvallinen ilmapiiri. Monet ihmiset tunsi siellä toisensa jo ennestään. Mä en tuntenu ennalta ketään. En oo vielkää oikeen toipunut siitä aitoudesta ja rehellisyydestä, jota siellä näin. 😐. Ja siitä rakkaudesta, jota itsekin sain kokea. Ihmiset kertoi ihan avoimesti todella kipeitä asioita elämästään. Entiset nistit ja vankilakundit etunenässä, hekin paljasti niin avoimesti kuinka haavoittuvia he on ja kuinka paljon kaipaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Tosi ihanan kuuloinen leirikokemus sinulla! 🙂👍
Meillä kotona ei osattu suhtautua negatiivisiin tunteisiin, joten niitä piti piilotella. Jos vaikka oli ollut huono päivä koulussa, niin vanhempani tulkitsivat huonon tuuleni johtuvan heistä itsestään. Lisäksi vanhemmillani oli ja on edelleenkin paha tapa vähätellä negatiivisia tunteita, joskus jopa syyllistää niistä. Kun jollain jossain on vielä vaikeampaa, huono tuuli on riidan haastamista, mitä sinä nyt tuollaisesta asiasta... Edes viatonta liikutusta vaikkapa elokuvan tai muun taiteen vuoksi oli vaikea näyttää.
Toisen avoimuus omista kipukohdistaan hämmentää minua. Siis että ihmiset pystyvät noin vain kertomaan niistä, melkein kuin puhuisivat säästä tai jostain muusta arkisesta asiasta. Voin vain toivoa, että osaan suhtautua niihen yhtä asiallisesti kun toivoisin omiinikin suhtauduttavan. Eräällä työpaikalla työkaveri kertoi ihan suoraan sairastaneensa anoreksiaa. Lukiossa oli opettaja, joka usein päätyin puhumaan poikansa itsemurhasta. Harrastustuttu puhuu paljon tyttärensä itsemurhasta ja sen vaikutuksesta perheeseensä sekä ylipäätäänsä kaikenlaisista isoista ja pienistä hankaluuksista, mitä nyt elämässä tulee vastaan. Eräällä kurssilla eräs kertoi ihan suoraan olleensa vankilassa huumausainerikoksesta. Kerran bussipysäkillä tuntematon nahkatakkiukko tuli itkemään kissanpentunsa kuolemaa. En minä vaan osaa enkä pysty tällaiseen avoimuuteen.
Joie kirjoitti 18.2.2019 18:46
Kun ajattelen, että itsekin uskaltautuisin ihmissuhteisiin noin aitona ja sydän avoinna, niin kyllä pelottaa! Kuinka paljon siinä sattuisi? Suhteessa ihmisiin on tullut niin kipeitä pettymyksiä. Oon ajatellut, että ihmisiltä ei voi mitään odottaa. Ihmiset pettää aina, ennemmin tai myöhemmin.
Mut luulen, että ne massiiviset pettymyksen kokemukset johtuu siitä, että mulla on ollut ihan ylimitoitetut odotukset suhteessa toisiin ihmisiin. Oon jäänyt paitsi vanhempien rakkaudesta, niin olen sitten odottanut ihmisiltä täydellistä rakkautta ja ymmärrystä niinku lapsi. Ei se oikein toimi. Mut mitä ihmisiltä sitten voi odottaa ja mitä ei? 😐
Minä taidan odottaa joko liikoja tai sitten en yhtään mitään. Se varmaan vaikuttaa, tai oikeammin vaikuttaisi, toisen osapuolen näkökulmasta joko riippuvaisuudelta tai välinpitämättömyydeltä. Niin, mikä on suhteessa oikeus ja kohtuus, sen kun tietäisi.
Miltähän tuntuisi, jos voisi olla oma, paska ja haavoittuvainen itsensä toisen ihmisen edessä. Aitona, peittelemättä, häpeämättä. En osaa edes kuvitella sellaista luottamusta.
Asiaa sivuten. Olen jo parin päivän ajan luukuttanut tätä Juha Tapion biisiä melkeinpä repeatilla: https://youtu.be/fNwMl-yYfxM
☺️❤️
Joie kirjoitti 18.2.2019 18:46
Olis se tavallaan kauheaa, että ihmiset lyöttäytyis seuraan vaan sen tähden, että on rikas ja kuuluisa. Ei niinkuin rakastettaisi sinä ihmisenä, joka oikeasti on, vaan enemmänkin sen tähden, missä asemassa on.
Tämä jos ei kyynistä niin ei sitten mikään. Noh, ilmankos julkkikset tuntuvat ajautuvat suhteisiin toisten julkkisten kanssa.
Joie kirjoitti 18.2.2019 18:46
Muaki Koiviston elämä kyl kiinnostaisi! Hän oli tavallinen työläinen ja telakalla hommissa, ja sitten hän luki tohtoriksi! Ei ihan tavallista. Hänki oli "fundeeraaja" 😀 Eikö se Tellervo oo muuten just hiljan julkaissut jonku kirjan? Hän puhunu avoimesti mm. masennuksestaan ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Taiteilijoilla tapaa olla värikkäitä elämäntarinoita. 🙂 Soitatko sä itse jotain tai muuta taidetta harjoitat?
Tellervo puhui rohkeasti masennuksestaan, vaikka aihe oli silloin suuri tabu. Kunnioitan suuresti. 🙂👍
Minun taiteiluni ovat vain taiteen kuluttamista. Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä enemmän alan arvostamaan taidetta. Tai en ainoastaan arvostamaan, vaan tarvitsemaan. Tyhjää olisi elämä ilman taidetta. Kaikkiruokainen en ole, mutta makukin on laajentunut iän myötä ja toivottavasti myös jatkaa laajenemistaan - jotain iloa vanhenemisestakin. 😉
Haluaisin kyllä osata soittaa jotain, mutta olen liian laiska harjoittelemaan. Pikkulikkana tosin osasin jopa soittaa Ukko Nooa siskon sähköuruilla, sellaisella yksisormitekniikalla. 😀 Mutta inhosin niiden urkujen ääntä. Niillä kun olisi soittanut vaikka millainen maailmanluokan soittaja, niin ääni kuulusti kämäseltä midi-tiedostolta. Toivottavasti tekniikka on sittemmin kehittynyt.
Haluaisin myös tehdä käsitöitä, mutta peukalo on sen verran tiukasti keskellä kämmentä ja ala-aste traumat sellaiset, että on jäänyt edes kokeilematta, vaikka minulla on äidiltä saatuja jämälankoja jemmassa odottamassa, että yrittäisin neuloa niistä vaikka kaulaliinan itselleni.
Valokuvaan harrastuksena, mutten jostain syystä osaa mieltää sitä taiteeksi, omia kuviani siis. Eikä tällä ole edes mitään tekemistä alituisen itseni downgreidaamisen kanssa. Paremman kuvauksen puutteessa koen sen ehkä enemmän dokumentaatioksi.
Onko sinulla taideharrastuksia?
Levoton olo. En millään meinaisi jaksaa olla paikoillani, mutta en viitsi mennä pakkaseen ihoa ja limakalvoja kuivattamaan, eikä nyt ole mitään menoakaan. Enkä oikein jaksa keskittyäkään mihinkään, joten hukkaan menee tämäkin energia.
Tekisi mieli ostaa jotain. Rästiostettavaa minulla olisi vaikka millä mitalla, mutta haluaisin ostaa jotain, mitä haluan, en niinkään mitä tarvitsen.
Jos reilu kuukausi sitten olin kummallisen herkässä mielentilassa, niin nyt tuttu turtuus on taas täällä, tällä kertaa vieläpä lievästi ahdistuneen pohjavireen kanssa. Mahtavaa! Onneksi loppuviikosta on pitkästä aikaa töitä, niin saan ainakin hetkeksi jotain muuta ajateltavaa kuin tämä ns. elämäni. Etenkin, jos/kun vielä onnistun sähläämään jotenkin...
Yksinäisyys on taas ollut ihan kunnolla iholla. Ihan pelottaa kevään lähestyminen, se kun on minulle yksinäisyyden kannalta vaikeampaa aikaa kuin joulu tai ystävänpäivä. Valon lisääntyessä vanhakin herää ja hormonit alkavat hyrräämään, niin joudun kohtaamaan yksinäisyyteni silmästä silmään.
Hesarissa oli sunnuntaina hyvä artikkeli maahanmuuttajien sopeutumisesta. Siinä oli vähän sellaista asiaa, joka tuntui itsestänikin tutulta. Esimerkiksi parikin haastateltua asiantuntijaa korosti yhteisöä, arvostusta ja kuulluksi tulemista sopeutumiseen vaikuttavina tekijöinä. Suomalaisena sopeutuminen ei ole minulla se ongelma, mutta joskus siteeni yhteiskuntaan tuntuu todella ohuelta. Tunnen olevani ulkopuolinen, taakka, äänetön. Osaton, päämäärätön.
Jälleen on se aika vuodesta, jolloin pitäisi miettiä tulevaisuuttaan. Pitäisi miettiä kouluun hakemista. Taas. Montahan vuotta olen junnannut tätä samaa asiaa? Minulla ei ole aitoa motivaatiota opintoihin, on vain tieto siitä, että jotain pitäisi tehdä. Mutta en jaksaisi.
Tuntuu, että joudun rämpimään läpi elämän yksin, ilman turvaverkkoa. Ilman tunnetta, että joku tukee, että on ihminen tai ihmisiä, jotka ns. "have my back". Kun ei ole luottoa itseeni(kään), niin olen jumissa.
Miten tästä korostuneesta itsetietoisuudesta ja itsetarkkailusta pääsee eroon? Koko ajan tartun ja möyrin kaikessa siinä, mikä minussa on vikaa - ja aineistoa riittää.
Heippa!
Lueskelin muutaman sivun tämän keskustelun tekstejä taaksepäin.
Sanos muuta, miten tästä itsensä tutkiskelusta pääsisi eris? Vastikään käsittelin aihetta masennus ja elämän aikajana. Olen voinut hyvin aina silloin kun on ollut enemmän tekemistä.. Tai no ainakin paremmin. Mutta sitten taas se on ollut se asia mikä on samalla kuluttanut molempia päitä "kynttilästä". Mutta silloin on ollut selkeä syy-yhteys sillä, etten ole ehtinyt miettiä aisoita liikaa ja olen voinut hiukan paremmin.
Nykyään tuppaankin ajattelemaan monesti, että ihmisillä on liikaa aikaa. Ennen muinoin voitiin varmasti paremmin kun kaikki aika meni sen varmistamiseen että oli ruokaa ja katto päänpäällä. Nyt ne on itsestäänselviä täällä meillä. Ruokaa saa rahalla kaupasta, niin jää aikaa pohdiskella. Enkä nyt siis tarkoita että sinulla tai edes minulla tarvitsisi hirveällä vauhdilla alkaa etsimään ihan sama mitä tekemistä, vaan ehkä ennemmin niinpäin että pitäisi löytää se joku oma juttu johon saada aikaa upotettua ja josta kokea tarpeellisuuden tunnetta.. että olisi vähemmän aikaa pohdiskella ja positiivista pohdiskeltavaa.
Saatko ajatuksesta kiinni?
metsänmenninkäinen kirjoitti 4.3.2019 14:12
Heippa!
Lueskelin muutaman sivun tämän keskustelun tekstejä taaksepäin.
Sanos muuta, miten tästä itsensä tutkiskelusta pääsisi eris? Vastikään käsittelin aihetta masennus ja elämän aikajana. Olen voinut hyvin aina silloin kun on ollut enemmän tekemistä.. Tai no ainakin paremmin. Mutta sitten taas se on ollut se asia mikä on samalla kuluttanut molempia päitä "kynttilästä". Mutta silloin on ollut selkeä syy-yhteys sillä, etten ole ehtinyt miettiä aisoita liikaa ja olen voinut hiukan paremmin.
Nykyään tuppaankin ajattelemaan monesti, että ihmisillä on liikaa aikaa. Ennen muinoin voitiin varmasti paremmin kun kaikki aika meni sen varmistamiseen että oli ruokaa ja katto päänpäällä. Nyt ne on itsestäänselviä täällä meillä. Ruokaa saa rahalla kaupasta, niin jää aikaa pohdiskella. Enkä nyt siis tarkoita että sinulla tai edes minulla tarvitsisi hirveällä vauhdilla alkaa etsimään ihan sama mitä tekemistä, vaan ehkä ennemmin niinpäin että pitäisi löytää se joku oma juttu johon saada aikaa upotettua ja josta kokea tarpeellisuuden tunnetta.. että olisi vähemmän aikaa pohdiskella ja positiivista pohdiskeltavaa.
Saatko ajatuksesta kiinni?
Moikka! 🙂
Olen huomannut saman ilmiön: kun on tekemistä, niin ei ahdista (niin kovasti, ainakaan). Ehkä tässä on kyse juurikin siitä, että kun on joutavana, niin joutaa myös velloa päänsisäisessä paskassaan. Olenkin yrittänyt hankkia itselleni menoja ja tekemistä silloin kun ahdistaa, vaikka ahdistuneena onkin pirullisen vaikea saada itseään liikkeelle. Toisaalta joskus mikään ei tunnu auttavan ja joskus taas liika tekeminen ahdistaa, varsinkin, jos tulee rästitöitä.
Mutta onneksi juuri nyt on taas vähän parempi fiilis, vaikka hellyydenkipeyttä podenkin.
Tuosta liian ajan ja masennuksen/ahdistuksen välisestä yhteydestä tuli mieleen tämä erinomainen TEDTalk: The paradox of choice ( https://www.ted.com/talks/barry_schwartz_on_the_paradox_of_choice ). Psykologi Barry Schwartz esittää, että meidän ongelmamme on liikaa vaihtoehtoja, joilloin jumahdamme helposti pohtimaan, että mitäs jos kuitenkin tekisin näin tai entä jos olisinkin tehnyt niin.
Jahas, taas vaihteeksi ahdistuspäivä. ☹️
Sain kutsun työhaastatteluun, mutta tietysti annettu aika on sellainen, joka ei minulle sovi. On se helvetti kun aina pitää olla säätämässä. Ahdistaa joutua kyselemään, että olisiko aikaa mitenkään mahdollista muuttaa. Kehen edes pitäisi ottaa yhteyttä, kun viesti on tullut noreply-osoitteesta? Tekisi mieli perua koko juttu, kun työkään ei yhtään kiinnosta.
Edelleen aivan järkyttävä kosketuksen kaipuu. Miten tämäkään ei nyt tunnu menevän ohi? Pelkään, että tätä tämä ns. elämäni sitten on jo tulee aina olemaankin: täyttymätöntä kaipuuta toisen ihmisen luo.
Tulee mieleen Rakel Liehun runo, etenkin nämä 7 viimeistä säettä:
Yksinäisyys on sitä,
että painaa kuumat kämmenensä yhteen
tunteakseen ihmisen lämmön,
että kääntyy ja vilkaisee peiliin
nähdäkseen ihmisen hymyn
että purskahtaa itkuun
kuullakseen ihmisen surun äänen.
Minusta sinun kirjoitusten perusteella sulla on ilman muuta avun tarve. Itseviha, vaikeudet luottaa ihmisiin ym mitä kirjoitit lapsuudenkotisi tunneilmapiiristä, tosi vaikea tuollaisia asioita on omin neuvoin korjata. Häpeä ja itseinho on massiivisia esteitä elämälle, ilolle ja yhteydelle toisiin ihmisiin. Tiedän sen kokemuksesta liiankin hyvin. 😟 Olen liian arvokas jäämään sellaisiin kahleisiin. Sulle kuuluu yltäkylläinen elämä ja se, että saat vapaasti olla sinä. 🙂🌻
Kun häpeä, ihmispelko ja huono itseluottamus haittaa elämää hirveän paljon, ja sen päälle tulee vielä syytös siitä, ettei uskalla tehdä asioita tai saa aikaiseksi, se on julmaa ja kohtuutonta. Ei se kerro huonoudesta - kuka nyt jaksaisi kulkea eteenpäin sellaista taakkaa kantaen? 😐
star-crossed kirjoitti 20.2.2019 2:47
Onko sinulla taideharrastuksia?
Tarinoita kirjoittelen. Musiikin suhteen oon ihan pölö. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten joku voi osaa soittaa jotain. 😀