Joie kirjoitti 23.1.2019 19:09

Mua harmittaa, kun en osaa yhtään viroa. Haluaisin oppia ja sitten tutustua maahan. Mutta en kuitenkaan niin paljoa, että viitsisin satsata kielen opiskeluun kokonaisen illan per viikko. 😋

star-crossed kirjoitti 24.1.2019 17:26
Heh, sama juttu italian kanssa. Aina tulee ajateltua, että pitäisi mennä kurssille, mutta aina se vain on jäänyt. Latasin puhelimeen Duolingon, mutten ole saanut aikaan edes sitä kautta opeteltua kieltä. Rai Newsin verkkouutislähetystä olen aina silloin tällöin yrittänyt kuunnella ja seurailen säännöllisen epäsäännöllisesti silmäillä uutisotsikoita eri sivustoilta. Niin ja Isä Matteon tutkimuksia on ihana annos Italiaa myöhäisiltapäivän hömpän muodossa!

Löytyisiköhän internetin ihmemaasta viron opintoja ilmaisina verkkokursseina? Tai jos vaikka ostat tai lainaat kirjastosta vironkielen oppikirjan ja yrität itseksesi ja omaan tahtiin opetella?

Tuo televisio-ohjelman katsominen voi olla ihan yllättävänkin tehokasta kielen opiskelua. 🙂 Korva tottuu puheen nuottiin, ja kyllä siitä varmaan jotain ilmauksia mieleenkin jää! Hyvä, että Suomessa näytetään sarjoja ilman jälkiäänitystä ja hyvä, että on italialaisiakin.

Verkkokursseista... kyllä sellaisia saattaisi ollakin, ja ilmaiseksikin. Tai jos ei ihan kursseja niin yksittäisiä harjoituksia. Mutta kun tiedän jo valmiiksi, että en saa niitä tehtyä ilman jotain ulkoista pakkoa. 😀 Syksyllä ajattelin, että petraan kehnoa saksan kieltäni ennen kesän reissua. Netistä löytyi erilaisia ilmaisia harjoituksia, vähän niinkuin pelejä. Tein niitä kaksi kertaa. Ja ehkä toiset kaksi kertaa luin tekstejä vanhoista lukion saksan kirjoista. Siihen se sitten jäi. 😳

Parasta olis, jos olis joku kieltä äidinkielenään puhuva kaveri, jonka kanssa voisi säännöllisesti tavata ja harjoitella kieltä.

Nuoremmille, vielä opintojen parissa oleville sanoisin, että jos kielet kiinnostaa, lukekaa kieliä opiskeluaikana!! Sillon sitä voi vielä tehdä päiväsaikaan muiden opintojen ohessa. Mulla oli koulussa A-ranska. Lukiossa opettaja sanoi, että sanavarastoa on pakko kartuttaa, jos meinaa pärjätä kirjoituksissa. Meillä oli sanakoe joka ainoalla tunnilla. Sillon se oli niin pottumaista, kun koko ajan joutui niitä sanoja pänttäämään. Mutta jälkikäteen olen kiitellyt, että olipa hyvä juttu! 🙂👍

Ikävä lukea, että tyytymättömyys itseesi on painanut. Millaista se on sitten: soimaatko koko ajan itseäsi asioista, mitä olet tehnyt tai et ole tehnyt? Vai koetko, että olet lähtökohtaisesti jotenkin vääränlainen, teit mitä hyvänsä?

Joie kirjoitti 31.1.2019 09:04

Parasta olis, jos olis joku kieltä äidinkielenään puhuva kaveri, jonka kanssa voisi säännöllisesti tavata ja harjoitella kieltä.

Täällä meillä päin on sellaisia kielikahvila-tapahtumia, jossa voi päästä keskustelemaan natiivipuhujan kanssa. Tai saa tulla ihan vain kuuntelemaankin. Taitaa olla jopa maksutonta toimintaa. Googlaa, jos teillä päinkin olisi!

Joie kirjoitti 31.1.2019 09:04

Ikävä lukea, että tyytymättömyys itseesi on painanut. Millaista se on sitten: soimaatko koko ajan itseäsi asioista, mitä olet tehnyt tai et ole tehnyt? Vai koetko, että olet lähtökohtaisesti jotenkin vääränlainen, teit mitä hyvänsä?

Sekä että.

Minua vaivaa tunne elämättömyydestä. Siitä, etten elä sellaista elämää kuin haluaisin tai etten toteuta itseäni. Ongelmana tässä on etten tiedä itsekään mitä haluan. En saa mistään otetta. Saatan innostua jostain, mutta se unohtuu kun seuraava innostuksen aihe nousee esiin. Tuntuu kuin minulla olisi päässäni vain kaksi vaihdetta: totaalinen obsessoituminen tai täydellinen välinpitämättömyys. Ja niinpä sitten elämäni polkee paikoillaan.

Olen aina tuntenut itseni vääränlaiseksi. Toimin väärin, ajattelen väärin, olen kiinnostunut vääristä asioista. Vääränlaisuus näkyy ulkopuolisuutena; olen varmaankin aina ollut oudon maineessa. Tuntuu kuin koko elämäni on ollut vastakarvaan menemistä. En aina jaksaisi olla se "erilainen". Hellaakosken kuuluisan runon mukaan tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki. Noh, minä haluaisin joskus kulkea sitä tietä pitkin, koska yksin umpihangessa tarpominen on niin uuvuttavaa.

Juuri nyt on sentään vähän parempi olo, koska selvisin työvuorosta sähläämättä.

Joo, kyl täälläkin on varmasti semmoisia kielikahviloita. Opiskeluaikana muistan myös, että olisi ollut mahdollista muodostaa vaihto-opiskelijan kanssa "tandem". Olisi tavannut häntä ja auttanut suomen kielen oppimisessa ja itse taas oppinut hänen äidinkieltään.

Mä en tykkää jutella vieraiden ihmisten kanssa. 😋

star-crossed kirjoitti 1.2.2019 0:8
Hellaakosken kuuluisan runon mukaan tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

Hassua, että luin just eilen tai toissapäivänä blogia, jonka kirjoittaja lainasi tuota täsmälleen samaa runoa. Minä en ollut koskaan ennen tuollaista kuullutkaan. Runouden osalta sivistykseni on heikkoa. 😳

Tuntuu hyvin tutulta tuo mitä kirjoitat vääränlaisuuden kokemuksesta. Se asia on mullekin tosi kipeä ja vaikea. Olen aina tuntenut, etten ole sellainen kuin pitäisi eikä mulle kuulu sellaiset hyvät asiat, mitkä "normaaleille" ihmisille kuuluu... perhe- ja ystävyyssuhteet, hyvä työ, parisuhde, perheen perustaminen jne. Kovin syvässä on tunne siitä, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla; en ole oikeanlainen... sellainen, jonka voi hyväksyä ja jota voi rakastaa.

Suhteessa Jumalaan oon sitten hiljalleen kulkenut totuuden suuntaan: että en ole vääränlainen vaan ainutlaatuinen. Ja en ole siunauksen ja rakkauden ulkopuolella vaan mulla on omanlaiseni tie. Tuntuu, että paljon tästä erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksesta tulee siitä, kun olen itse uskonut olevani erilainen ja ulkopuolinen ja sitten olen käyttäytynyt sen mukaisesti. Siis vetäytynyt ihmisten yhteydessä, sulkeutunut, en ole luottanut jne.

Luulen, että "erilaisia" ihmisiä on oikeasti paljon enemmän kuin miltä näyttää. Monet pyrkii mukautumaan ollakseen samanlaisia kuin muut. Siinä kadottaa itsensä, mutta joukkoon kuuluminen voi tuntua tärkeämmältä. Voit kyllä ajatella, että olet rohkea, kun olet uskaltanut olla erilainen. Joku sellainen, joka näyttää menestyvältä ja niin joukkoon kuuluvalta, voi kadehtia sua ja ajatella, että kunpa uskaltaiski olla vaan semmonen ku on.

Yhdenmukaisuus on persiistä, ollaan ainutlaatuisia!! 🌻🙂🌻 Hyvää viikonloppua! Umpihangessa tai ladulla.

Näin viime yönä unta, että olin aivan totaalisen ihastunut johonkin tyyppiin ja tiesin, että tämä mieskin oli ihastunut minuun. Istuimme vierekkäin, halusimme pitää toisiamme kädestä, mutta olimme molemmat liian ujoja. Minä en uskaltanut edes katsoa ihastustani.

Kun heräsin, niin unen ihanan kutkuttava perhosia vatsassa -tunne aiheutti vain armottoman ketutuksen. Olen niin kaukana tuosta unen todellisuudesta ettei ole tosikaan, ja nyt kärvistelen hillittömän hellyydenpuuskan alla, ilman mahdollisuutta purkaa sitä mihinkään.

FML 😞

Joie kirjoitti 1.2.2019 20:29

Olen aina tuntenut, etten ole sellainen kuin pitäisi eikä mulle kuulu sellaiset hyvät asiat, mitkä "normaaleille" ihmisille kuuluu... perhe- ja ystävyyssuhteet, hyvä työ, parisuhde, perheen perustaminen jne. Kovin syvässä on tunne siitä, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla; en ole oikeanlainen... sellainen, jonka voi hyväksyä ja jota voi rakastaa.

Valitettavan tuttua.

Ulkopuolisuudesta vielä. Minulla on tunne, että kuulu mihinkään. Puuttuu yhteisö, lauma, jossa olisin osa "meitä". Olen kuin yksinäinen susi.

Joie kirjoitti 1.2.2019 20:29

Luulen, että "erilaisia" ihmisiä on oikeasti paljon enemmän kuin miltä näyttää. Monet pyrkii mukautumaan ollakseen samanlaisia kuin muut. Siinä kadottaa itsensä, mutta joukkoon kuuluminen voi tuntua tärkeämmältä. Voit kyllä ajatella, että olet rohkea, kun olet uskaltanut olla erilainen. Joku sellainen, joka näyttää menestyvältä ja niin joukkoon kuuluvalta, voi kadehtia sua ja ajatella, että kunpa uskaltaiski olla vaan semmonen ku on.

Joo, varmasti olemme kaikki erilaisia, joten ehkä tämä sitten kulminoituu erilaisuuden tunteeseen. Siis jokuhan voi olla täysin sinut sen kanssa, että tuntee itsensä erilaiseksi, mutta minä en ole.

Minun päähäni ei mahdu ajatus edes teoriatasolla, että joku olisi minulle kateellinen. Hyvänen aika, mistä ihmeestä?

Mutta sinulla on aivan mahtavan positiivinen tapa katsella maailmaa! 🙂👍 Sekin varmasti jo helpottaisi ahdistusta, kun ei katselisi maailmaa niin synkän pimeiden lasien läpi.

star-crossed kirjoitti 2.2.2019 23:38
Mutta sinulla on aivan mahtavan positiivinen tapa katsella maailmaa! 🙂👍 Sekin varmasti jo helpottaisi ahdistusta, kun ei katselisi maailmaa niin synkän pimeiden lasien läpi.

Ei se niinkään oo positiivista ajattelua... se vaan perustuu siihen, mitä oon nähny. Mä jos kuka oon kadehtinu ihmisiä! Ja toki edelleen kadehdin, joskin vähä vähemmän. 😀 Olen vertaillu itseäni toisiin ja tuntenu olevani paskaa. Enkä oo halunnu olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, joita kadehdin. Joihinkin ihmisiin suhteessa taas olen kokenu ylemmyydentunnetta, ja heistä en ole ollut erityisen kiinnostunut. Sen seurauksena oon jäänyt aika vähiin ihmiset, joiden kanssa haluaisin olla tekemisissä! Se on yksinäinen paikka.

Kadehdin yhtä ihmistä, joka oli niin aito ja avoin, täynnä elämää ja intoa. Hän oli just menny nuorena naimisiin ja oli paljon haaveita mm. lähetystyöhön lähtemisestä.

Sitten hänelle tuli syöpä, vauva kuoli syöpähoitojen seurauksena kohtuun ja leikkaukset tuhosi mahdollisuudet saada koskaan lapsia. Kaikista hoidoista ja leikkauksista huolimatta syöpä on yhä kehossa.

Kadehdin muuan toista ihmistä, joka oli niin itsevarman oloinen, ja tavattoman rohkea. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli tosiasiassa hirveän epävarma ja kantoi sisällään suunnatonta syyllisyyden taakkaa. Sillä itsevarmalla käytöksellään hän pyrki peittämään sen kaiken. Kun tutustuin paremmin tähän henkilöön, hän oli todella piittaamaton ja itsekeskeinen. Lopulta johti siihen, että laitoin välit poikki. Käytös oli välillä aivan törkeää, ja kun asioita yritti selvittää, hän oli kuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt tehneensä mitään väärää.

Ajattelin, että tämä henkilö oli vaan niin itsekäs, ettei halunnut koskaan ottaa vastuuta omista teoistaan. Tuomitsin hänet hyvin jyrkästi. Vuosia myöhemmin selvisi, että hän oli saanut asperger-diagnoosin. Tajusin, että hän ei varmaan oikeasti ymmärtänyt, että hänen toimintatapansa ja käytöksensä loukkasi muita. Ja tajusin, miksi hänessä oli niin suuri syyllisyys: hän oli varmaan läpi elämänsä saanut kovia moitteita toiminnastaan, vaikkei hänellä ollut edellytyksiä ymmärtää, mitä teki väärin.

Ja sitten on monia muita ihmisiä, joista olen ajatellut, että tuo on tuollainen oikeanlainen. Tuo on sellainen, joka kuuluu joukkoon. Niinku olis kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka on aina ollu rakastettuja, ja kuulunu perheeseen ja ystäväpiiriin. Heille kaikki on helpompaa: senku vaan menee töihin ja kavereita löytyy aina, kumppani löytyy jne. Heistä näkyy, että he on "normaaleja" ja joukkoon kuuluvia. Siksi heille aina ovet aukeaa.

Sitten on niitä, jotka on ulkopuolella. On niinku heissä olis jokin merkki, joka kertoo sen, että heitä ei voida ottaa sisälle. Työnantajat näkee sen, samoin muut ihmiset...

Siis tällasia ajatuksia mullakin pyörii mielessä silloin, kun on huono päivä, tai viikko, tai kuukausi. Mitä enempi mietin niitä, sitä katkerammaksi tulen. Ajattelen, että olis parasta hyppää jostain hyvin korkealta ja murskautua asfalttiin. Sen, mitä jää, vois sitten laittaa roska-astiaan katuja likaamasta.

Mutta mä en usko, että tuollaiset ajatukset on totuudenmukaisia. On totta, että ihmiset on hylänneet. Vanhemmat ei oo pystyny rakastamaan niinku olisin tarvinnut. Vertaiset on lapsena kiusanneet ja hyväksikäyttäneet. Mut Isä Jumala ei oo koskaan hylänny. En oo erillinen, olenhan syntyny hänen lapseksi ja hänen perheeseen. Menee vaan vähän aikaa tottua siihen, että kuulun joukkoon ja voin käyttäytyä ihmisten seurassa sen mukaisesti. Raamatussa sanotaan, että hän on Jumala, joka "antaa hyljätyille kodin ja johtaa vangitut onneen" (englanninkielisessä Raamatussa sanotaan: God sets the lonely in families. He brings out the prisoners in singing). "Sinulle onneton uskoo asiansa, sinä olet orpojen auttaja."

Uskon, et se ulkopuolisuuden kokemus johtuu haavoista, mitä on syntyny suhteessa ihmisiin. Jos ihmiset olis aidompia ja läpinäkyvämpiä, erilaisuutta olis myös näkyvissä paljon enemmän. Nyt se peittyy monilla pyrkimykseen sopia joukkoon. Se on sääli. Kuinka paljon kaunista ja ainutlaatuista jääkään ihmisistä piiloon ja peitton...

Oletko ikinä lukenut mitään temperamenttiin liittyvä kirjallisuutta?

Esim. Liisa Keltinkangas-Järvisen

Temperamentti: ihmisen yksilöllisyys
Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

tai Juhani Mattilan

Ujoudesta, yksnäisyydestä
Herkkyys ja sosiaaliset pelot

? Tällaiset voisi auttaa arvostamaan sitä, millainen olet ja löytämään omia vahvuuksiasi. 🙂 He on ihan ammatti-ihmisiä psykologian ja lääketieteen alalta, ja puhuvat hyvin voimakkaasti sen puolesta, että jokainen ihminen on arvokas sellaisena kuin on ja omanlaisine luonteenpiirteineen. Sopinee siis sinunkin maailmankatsomukseen, kun se ei pohjaa mihinkään uskontoon vaan tutkimukseen. He myös suomii kovin sanoin nyky-yhteiskuntaa siitä, että arvotetaan ihmisten synnynnäisiä temperamenttiin liittyviä piirteitä. Ei arvosteta esim. ujoja, herkkiä ja introverttejä ihmisiä, se on väärin ja typerää.

Minä olen aika kateellinen ihminen. Inhoan tätä(kin) piirrettä itsessäni. Kadehdin määrätietoisia ihmisiä, itsehän olen saamaton ja kärsimätön. Ja sitten kadehdin heitä vielä enemmän, kun he kovalla työllä ovat saavuttaneet jotain. Kadehdin ihmisiä, joilla on looginen ja ripeä ajatuksenjuoksu, itse kun olen ikuisesti jahkaava yliajattelija (tämä kuvaa hienosti mitä tarkoitan: https://i.kym-cdn.com/photos/images/newsfeed/001/224/405/f77.jpg ). Kadehdin ihmisiä, jonka toimiin näyttäisi kuuluvan ilo, siis ihmisiä, jotka nauttivat siitä mitä tekevät. Ihmisiä, jotka ovat sosiaalisia. Ihmisiä, jotka ovat hyviä tutustumaan ja solmimaan suhteita. Ja niin edelleen, näitähän riittää.

Mutta on totta, että ei voi tietää, että mitä sen kadehditun ihmisen elämässä tapahtuu tai mitä on pinnan alla. Taidan itsekin olla niitä ihmisiä, jotka ovat taitavia kätkemään pahan olonsa.

Siis tuo ulkopuolisuuden merkki on niin tuttu tunne! Niin kuin otsassa olisi leima, että vaara - kiertäkää kaukaa! Vaan jotenkinhan minä olen itse leimani luonut, koska sama toistuu tilanteesta, ympäristöstä tai ajasta riippumatta.

Olen tutustunut pariin Keltinkangas-Järvisen kirjaan. Opiskelin vuonna miekka ja kilpi avoimessa yliopistossa psykologian perusopinnot ja hänen kirjansa oli käytössä kerran tai pari opintojen aikana. Tempperamentti/persoonallisuus asiat olivat yksi syy miksi hakeuduin lukemaan psykaa ja ne kiinnostavat edelleenkin.

Joo, nykyään kaikkien pitäisi olla sosiaalisia hyviä tyyppejä. Ikään kuin introvertti olisi sosiaalisesti kyvytön. Minua inhottaa, kun joka paikassa on sapluuna johon pitäisi sopia. Jos et sovi, niin olet ulkona ja se on oma syysi. Syvin ongelma on, että se sapluuna on (etenkin?) omassa päässäni ja minä olen se, joka kaikkein jyrkimmin tuomitsee itse itseni. Minäkin vertaan itseäni muihin ja sitten petyn.

Vastaehdotuksena kehoitan tutustumaan "onnellisuusprofessori" psykologi Markku Ojasen kirjoihin. Hän on kirjoittanut myös uskosta.

Joie kirjoitti 3.2.2019 13:10

Ajattelen, että olis parasta hyppää jostain hyvin korkealta ja murskautua asfalttiin. Sen, mitä jää, vois sitten laittaa roska-astiaan katuja likaamasta.

Minä taas olen miettinyt, että pitäisi muuttaa kaatopaikalle, niin olisin kaltaisteni joukossa. Sinne jätteisiin voisi sitten vaikka hautautua.

Sä et ehkä näe niitä hyviä puolia omissa persoonallisuuden- ja luonteenpiirteissäsi. 🙂 Esim. tuo "yliajatteleva", miksei yhtä lailla syvällinen, älykäs ja ajatteleva ihminen? Ne asiat eivät välttämättä ole vahvuuksia sellasilla ihmisillä, jotka on hyvin toimeliaita ja aikaansaavia.

Työssäni esim. olen tekemisissä henkilön kanssa, jolla on pari yritystä ja aina jotain uutta meneillään. Hän on aurinkoinen luonne, nauttii ihmisten kanssa olemisesta ja häntä ei tunnu mitkään vastoinkäymiset lannistavan. Hän näkee aina ikään kuin valoisan puolen asioista, eikä juuri stressaa mistään.

Kääntöpuolena on sitten se, että hän tekee paljon hätiköityjä päätöksiä, koska ei jaksa miettiä asioita ja ottaa selvää. Ratkaisut tehdään nopeasti ja tunnepohjalta, seurauksia ajattelematta. Talousasiat voi olla melko kaoottisia, koska tarkkuus, kärsivällisyys ja huolellisuus eivät kuulu vahvuuksiin. Avoimuuden ja sosiaalisuuden toinen puoli on se, että ei välttämättä oikein näe ja kuule muita ihmisiä, kun itsellä on niin paljon sanottavaa ja aina meno päällä.

Heh, heh, tuo linkkaamasi kuva kertoo kyllä paljon. 😀 Me ihmiset ei vaan usein toimita suoraviivaisesti: ongelma - ratkaisu -tapaan. On niin monia asioita, jotka vaikuttaa: tunteet, elämänkokemukset, olosuhteet jne. Mut mutkaisella ja vaikealla tiellä on puolensa. Sillä voi nähdä, oppia ja kokea asioita, joita suoralla, nopealla tiellä ei näe.

Jonkin aikaa sitten harmittelin sitä, että musta tuntuu, että mun elämässä kaikki asiat tapahtuu niin hitaasti. Toki kuljen eteenpäin koko ajan. Kasvu, muutos ja paraneminen on ihmeellisiä asioita. Mutta kun samaan aikaan toiset on jo kasvanu vanhemmuuteen, hengelliseen palvelutyöhön jne mä kuljen yhä tätä sisäisen paranemisen tietä ja mietin, milloin sitä näkyvämpää hedelmää alkaa tulla.

Tämmösiä tuskailin ja rukoilin. Sit menin seurakuntakokoukseen, ja siellä yks ihminen näki kuvan, jonka hän kertoi. Hän sanoi: näin tien, ja sillä kulki monenlaisia menopelejä. Joku meni urheiluautolla, joku käveli tien laitaa. Hän, joka käveli, katsoi kateellisena nopeammilla kulkuvälineillä kulkijoita ja ajattelin, että mä vaan kävelen ... olen huonompi...miksi mulla ei ole autoa. Mutta Herra sanoo sinulle: sinä olet erilainen ja sinun kutsu on erilainen. Kävellen sä näet asioita, joita auton ikkunasta ei ehdi nähdä. Siinä on kyllä perää. 🙂

Olen monta kertaa elämässä suistunut tieltä, kompastunut ja kaatunut. Se on tuntunu tietty kurjalta ja olen hävennytkin sitä, että miksi en pysy tiellä. Mutta kun on käynyt maassa, ollut ihan avuton ja voimaton, näkee asiat eri perspektiivistä kuin se ihminen, joka on aina pysynyt pystyssä ja porskuttanut eteenpäin. On helpompi myös asettua toisten semmoisten asemaan, jotka on kaatuneet.

star-crossed kirjoitti 4.2.2019 3:6

Siis tuo ulkopuolisuuden merkki on niin tuttu tunne! Niin kuin otsassa olisi leima, että vaara - kiertäkää kaukaa! Vaan jotenkinhan minä olen itse leimani luonut, koska sama toistuu tilanteesta, ympäristöstä tai ajasta riippumatta.

Niin... en mä oikein usko, että se sillä tavalla olis itse luotua, että jotenkin valitsisi käyttäytyä tavalla, joka johtaa ulkopuolisuuteen. Jostainhan ne juuret lähtee; mitä on kokenut suhteessa ihmisiin ja miten on sen seurauksena alkanut nähdä itsensä.

Mitä sä ajattelet ihmisen arvosta ja ainutlaatuisuudesta? Uskotko, että jokainen on lähtökohtaisesti omana itsenään oikeanlainen ja arvokas vai että ympäristö määrittää sen? Tai muut ihmiset, tai se, miten hyödyllinen on yhteiskunnalle?

Noi psykologian opinnot on varmasti olleet mielenkiintoisia! Kiinnostais muakin! Kyl sä sitten aika paljonkin tiedät aiheesta, jos oot koko perusopinnot käynyt. Kiitos kirjavinkistä, onnellisuusprofessorista oon toki lukenut, mutta hänen tutkimuksiinsa en ole tutustunut! Hyvä idea, kiitos! Täytyy pitää mielessä jahka saan muutettua.

star-crossed kirjoitti 4.2.2019 3:6, nykyään kaikkien pitäisi olla sosiaalisia hyviä tyyppejä. Ikään kuin introvertti olisi sosiaalisesti kyvytön. Minua inhottaa, kun joka paikassa on sapluuna johon pitäisi sopia. Jos et sovi, niin olet ulkona ja se on oma syysi. Syvin ongelma on, että se sapluuna on (etenkin?) omassa päässäni ja minä olen se, joka kaikkein jyrkimmin tuomitsee itse itseni. Minäkin vertaan itseäni muihin ja sitten petyn.

Olen huomannut, että toi itsensä tuomitseminen ja itseinho tekee aivan massiivista vahinkoa elämässä. Mäkin olen todella sen asian kanssa kamppaillut, ja edelleenkin hyvin paljon. Jos jonkun toisen ihmisen tuomitsisi yhtä jyrkästi ja julmasti, vois sanoa, että on todella armoton ja säälimätön ihminen. Mutta itsensä kun tuomitsee, se tuntuu vaan "oikealta" ja kohtuulliselta. Siihen on jotenkin niin tottunut.

Olen kokenut, että itsevihasta ja tuomiosta irrottautuminen jo vähäisissäkin määrin vapauttaa suuresti elämää. 🙂 En ole tajunnutkaan, kuinka paljon se kahlitsee. Ensin soimaa itseään, kun on niin vääränlainen ja huono, ja sitten siitä, ettei uskalla/saa tehtyä asioita. No, mitenkä niitä saisi, jos koko ajan painetaan alas ja sanotaan, että sinä olet vääränlainen ja susta ei oo mihkään. Ja jos yrittää ja epäonnistuu niin kauhea tuomio päällä. Rakkaudessa on turva yrittää ja epäonnistua, saada lohdutusta ja sitten yrittää uudestaan. En usko, että ruoskimalla syntyy mitään hyvää. Uskon, että se, minkä on määrä syntyä, syntyy rakkauden hedelmänä levosta käsin.

Myönnän, että minun on vaikea nähdä mitään hyvää itsessäni. Näin siitäkin huolimatta, että useat ominaisuudet eivät ole joko hyviä tai huonoja, vaan niissä on usein puolensa.

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

Avoimuuden ja sosiaalisuuden toinen puoli on se, että ei välttämättä oikein näe ja kuule muita ihmisiä, kun itsellä on niin paljon sanottavaa ja aina meno päällä.

Totta! Voi kun maailma ymmärtäisi tämän. Kaikissa tiimeissä muutaman ihmisen yrityksistä aina päättäjien pöytiin pitäisi aina olla erilaisia ihmisiä eikä vain helposti innostuvia ekstroverttejä. Kuuntelijoita, haaveilijoita, realisteja, säännöistä kiinnipitäviä, joustavia, idealisteja, rationaalisia, empaattisia, johtajia, puheliaita, vakavia...

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

Me ihmiset ei vaan usein toimita suoraviivaisesti: ongelma - ratkaisu -tapaan. On niin monia asioita, jotka vaikuttaa: tunteet, elämänkokemukset, olosuhteet jne.

Tunnen tällaisen ihmisen vapaaehtoistöiden kautta. Seuraan hänen työskentelyään ihaillen ja kadehtien. Hän pystyy helposti hahmottamaan asiat sekä isoina kokonaisuuksina ja pieninä yksityiskohtina. Niinpä kun asiaan A tulee yllättävä muutos, joka pitää ratkaista lennosta, niin hän näkee heti, että se vaikuttaa asioihin B, C ja D. Asia B taas vaikuttaa asioihin E ja F, asia F vaikuttaa asiaan G jne. Hän on tehnyt jo ratkaisunsa silloin, kun minä vasta mietin, että jaa mitä että.

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

Mut mutkaisella ja vaikealla tiellä on puolensa. Sillä voi nähdä, oppia ja kokea asioita, joita suoralla, nopealla tiellä ei näe.

Tätä vähän sivuten. Mietin tässä juuri yksi päivä, että yksi monista ongelmistani on, etten ota haasteita vastaan. Kammoan vastuuta. Minulle on muutaman kerran tarjottu mahdollisuutta vastuutehtäviin, mutta mokaamisen pelko on estänyt tarttumasta niihin. Ei tarvitse ihmetellä, että miksi elämä tuntuu polkevan paikallaan.

On muuten tosi viheliäinen ristiriita: tylsistyä liian helpoista, liukuhihnamaisista tehtävistä, mutta itseluottamus ei riitä mihinkään muuhunkaan. Joskus ei edes noihin rutiinijuttuihinkaan.

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

mä kuljen yhä tätä sisäisen paranemisen tietä ja mietin, milloin sitä näkyvämpää hedelmää alkaa tulla

Mutta sinä kuitenkin teet matkaa, edistyt. 🙂 Vaikka yritän epätoivon vimmalla olla katsomatta elämää kilpajuoksuna, niin silti tulee ajateltua, että on ihmisiä, jotka joutuvat lähtemään liikkelle aikamoiselta takamatkalta. Silloin se takamatka pitäisi ottaa huomioon tuloksissa.

Minä en ole edes tuolla tiellä. 😞

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

Mitä sä ajattelet ihmisen arvosta ja ainutlaatuisuudesta? Uskotko, että jokainen on lähtökohtaisesti omana itsenään oikeanlainen ja arvokas vai että ympäristö määrittää sen? Tai muut ihmiset, tai se, miten hyödyllinen on yhteiskunnalle?

Tässä minulla on ristiriita. Ajattelen, että jokainen on ainutlaatuinen ja arvokas sellaisenaan, myös ne, jotka eivät osaa sitä arvoa itselleen antaa. Jokaisella on oikeus elää itsensä näköistä elämää. Tämä ihmisarvo on kyseenalaistamaton. Paitsi siis omasta mielestäni minun...

Mutta mielestäni on valitettava tosi asia, että ympäristö, siis yhteiskunta ja muut ihmiset, määrittelevät osaltaan mikä on arvokasta. Vallalla on ajatus, jossa korostetaan yksilön vastuuta ja niitä jotka eivät siihen syystä tai toisesta pysty voidaan hyvinkin selkeästi halveksia. Työttömät ovat milloin syöpä, milloin rikkaruoho. Kodittomista on käytetty sanaa ihmisroska. Vanhustenhoidosta en edes viitsi kirjoittaa, paitsi sen, että ongelmahan ei suinkaan ole uusi, vaikka siihen nyt - vasta! - on herättykin. Ajatuksista sanoihin, sanoista tekoihin. Vaikeammissa asemissa olevilta on leikattu ja valtiovarainministeriön mielestä pitäisi leikata lisääkin. Kulueriä tässä ollaan. Se siitä ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

Noi psykologian opinnot on varmasti olleet mielenkiintoisia! Kiinnostais muakin! Kyl sä sitten aika paljonkin tiedät aiheesta, jos oot koko perusopinnot käynyt. Kiitos kirjavinkistä, onnellisuusprofessorista oon toki lukenut, mutta hänen tutkimuksiinsa en ole tutustunut! Hyvä idea, kiitos! Täytyy pitää mielessä jahka saan muutettua.

Ja minä olin pudota tuolilta, kun luin uskonto-ketjusta, että olet opiskellut historiantutkimusta. 😀 Minä olen puolivakavissani miettinyt historian- tai kulttuuritieteiden opiskelua, kuulostavat niin mielenkiintoisilta.

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

Olen huomannut, että toi itsensä tuomitseminen ja itseinho tekee aivan massiivista vahinkoa elämässä. Mäkin olen todella sen asian kanssa kamppaillut, ja edelleenkin hyvin paljon. Jos jonkun toisen ihmisen tuomitsisi yhtä jyrkästi ja julmasti, vois sanoa, että on todella armoton ja säälimätön ihminen. Mutta itsensä kun tuomitsee, se tuntuu vaan "oikealta" ja kohtuulliselta. Siihen on jotenkin niin tottunut.

Tuli mieleen tämä Stephen Fry haastattelupätkä itsesäälistä: https://youtu.be/r_2kelqYz_o

Jotenkin pelottavaa, että itsesääli ja -inho voivat vaivata myös menestyneitä, lahjakkaita, fiksuja ja hauskoja ihmisiä. Ikään kuin kukaan ei olisi turvassa. Toisaalta se kertoo, että nämä asiat lähtevät sisältä päin, eivät ulkoisista olosuhteista.

Anteeksi että tuppaudun mukaan, mutta kysynpä nyt kun tuli mieleen keskusteluanne lukiessa: oletteko panneet merkille että sääli on yleensä (kai, vaikka varmasti poikkeuksiakin on) positiivinen ominaisuus silloin kun se kohdistetaan muihin mutta ei silloin kun se kohdistetaan itseen? Ihan niin kuin kielenkäytössä eläisi sellainen henkisen itsensä piiskaamisen kulttuuri.

soroppi kirjoitti 7.2.2019 18:56

Anteeksi että tuppaudun mukaan, mutta kysynpä nyt kun tuli mieleen keskusteluanne lukiessa: oletteko panneet merkille että sääli on yleensä (kai, vaikka varmasti poikkeuksiakin on) positiivinen ominaisuus silloin kun se kohdistetaan muihin mutta ei silloin kun se kohdistetaan itseen? Ihan niin kuin kielenkäytössä eläisi sellainen henkisen itsensä piiskaamisen kulttuuri.

Joo, onhan tässä aikamoinen kaksinaismoralismi.

En tiedä onko tässä jokin suomalaiseen kulttuuriin kirjoitettu kirjoittamaton sääntö, liekö muillakin samanlainen. Siis meillähän itseensä vähättelevästi suhtautuminen on melkeinpä normi.

Tervetuloa vaan tuppautumaan toistekin! 😉

Hitsi, miten hienoa luettavaa teidän ajatuksenne ja mietteenne star-crossed ja joie, kertakaikkiaan. Luin viimeisimmät niistä ja tajusin, että minäkin ajattelen samalla tavoin kuin te, mutta joissain asioissa en ehkä ole päässyt vielä samalle syvyystasolle. Toi tunteet pintaan, lähinnä surun ja sen, että ihanaa, että on muitakin, jotka ajattelevat asioista noin ja tuntevat noin, sain hyvää vertaistukea, kiitos. Olitte jotenkin niin kirjoittaneet asioista, miltä itsestäkin tuntuu/on tuntunut ja annoitte uskoa ja toivoa elämääni.

star-crossed kirjoitti 7.2.2019 1:59
Totta! Voi kun maailma ymmärtäisi tämän. Kaikissa tiimeissä muutaman ihmisen yrityksistä aina päättäjien pöytiin pitäisi aina olla erilaisia ihmisiä eikä vain helposti innostuvia ekstroverttejä. Kuuntelijoita, haaveilijoita, realisteja, säännöistä kiinnipitäviä, joustavia, idealisteja, rationaalisia, empaattisia, johtajia, puheliaita, vakavia...

Just näin. Tosin vaatii myös aika paljon kasvua, kypsymistä ja nöyryyttä, että oppii arvostamaan sellasiakin ihmisiä, jotka on ihan erilaisia ku mitä itse on. Minusta se ainakin tuntuu vaikealta, välillä ihan mahdottomalta.

Mun mielestä ihmiset on tosi erilaisia. Välillä on hirmu hankala ymmärtää toista ihmistä. Mut uskon, että olis hyvin antoisaa, jos lähtis sillai nöyrällä sydämen asenteella, että yrittää ymmärtää ja nähdä sen ihmisen erityisyyden ja ainutlaatuiset lahjat. Se taitaa olla aika paljon sidoksissa siihen, kuinka näkee itsensä. Kun on tuomitseva suhtautuminen itseen, on helposti hyvin korkeat vaatimukset myös toisille ihmisille. Tai no, ainaki omalla kohdallani toimii niin, että oon usein tosi tuomitseva myös muita ihmisiä kohtaan. Mitä enempi armollisuus ja ymmärrys itseä kohtaan lisääntyy, sitä enempi sitä pystyy antaan toisillekin.

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47
Me ihmiset ei vaan usein toimita suoraviivaisesti: ongelma - ratkaisu -tapaan. On niin monia asioita, jotka vaikuttaa: tunteet, elämänkokemukset, olosuhteet jne.

star-crossed kirjoitti 7.2.2019 1:59
Tunnen tällaisen ihmisen vapaaehtoistöiden kautta. Seuraan hänen työskentelyään ihaillen ja kadehtien. Hän pystyy helposti hahmottamaan asiat sekä isoina kokonaisuuksina ja pieninä yksityiskohtina. Niinpä kun asiaan A tulee yllättävä muutos, joka pitää ratkaista lennosta, niin hän näkee heti, että se vaikuttaa asioihin B, C ja D. Asia B taas vaikuttaa asioihin E ja F, asia F vaikuttaa asiaan G jne. Hän on tehnyt jo ratkaisunsa silloin, kun minä vasta mietin, että jaa mitä että.

Se on mahtava lahja, ja on hienoa, että sellaisia ihmisiä on! Niinku organisoimisen tai johtamisen lahja? Ihmisl on kyl mitä erilaisimpia lahjoja. Aina, kun (harvoin) kuuntelen jääkiekon maajoukkuepelejä, ihmettelen, miten semmonenki lahja voi jollain olla mikä Antero Mertarannalla on! Miten hänen silmät, aivot ja suu voi toimia niin nopeasti yhteen? Miten pystyy hetkeäkään miettimättä sanoittamaan sen, mitä näkee ja vielä niin sujuvasti? Se on ihan huikeeta. 😀

star-crossed kirjoitti 7.2.2019 1:59
Tätä vähän sivuten. Mietin tässä juuri yksi päivä, että yksi monista ongelmistani on, etten ota haasteita vastaan. Kammoan vastuuta. Minulle on muutaman kerran tarjottu mahdollisuutta vastuutehtäviin, mutta mokaamisen pelko on estänyt tarttumasta niihin. Ei tarvitse ihmetellä, että miksi elämä tuntuu polkevan paikallaan.

On muuten tosi viheliäinen ristiriita: tylsistyä liian helpoista, liukuhihnamaisista tehtävistä, mutta itseluottamus ei riitä mihinkään muuhunkaan. Joskus ei edes noihin rutiinijuttuihinkaan.

Mitä sä pelkäät siinä mokaamisessa? Sitäkö, että muut ihmiset näkee ja tuomitsee?
Mulla on myös isoja ongelmia tuon itseluottamuksen suhteen, erityisesti liittyen työhön ja työnhakuun. Mulla on korkea-asteen tutkinto alalta, joka tässä jo mainittiin. Teen osa-aikaista työtä, joka ei vastaa koulutusta, vähääkään liioittelematta surkealla palkalla.
Työssä on paljon hyvää, ja se on ihan mieluistakin. Mut totta kai välillä harmittaa se, kuinka paljon osaamista ja lahjoja jää käyttämättä sekä työelämässä että muutenkin sen tähden, että häpeän niin paljon itseäni. Kammoan ajatusta siitä, että pitäis tulla esiin ja ilmoittaa, että minä osaan, olen kykenevä, olen sopiva koulutusta vastaavaan työhön. Mut eiköhän se tästä pikku hiljaa mee parempaan päin. 🙂

star-crossed kirjoitti 7.2.2019 1:59

Mutta sinä kuitenkin teet matkaa, edistyt. 🙂 Vaikka yritän epätoivon vimmalla olla katsomatta elämää kilpajuoksuna, niin silti tulee ajateltua, että on ihmisiä, jotka joutuvat lähtemään liikkelle aikamoiselta takamatkalta. Silloin se takamatka pitäisi ottaa huomioon tuloksissa.

Minä en ole edes tuolla tiellä. 😞

Minusta kysymys on siitä, kuinka paljon on saanut rakkautta ja tukea. Jos on lapsena rakastettu ja tuettu olemaan oma itsensä, on hyvät edellytykset muodostaa ihmissuhteita ja toteuttaa unelmiaan.

Ihmisiä ei voi vertailla, se on ihan mahdotonta. Tämän saan kyllä saarnata ihan peiliin katsoen. Ihmisillä on niin erilainen polku ja erilaiset lähtökohdat, että ei oo mitenkään ajateltavissa, että kilpailtais samassa kisassa.

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47
Mitä sä ajattelet ihmisen arvosta ja ainutlaatuisuudesta? Uskotko, että jokainen on lähtökohtaisesti omana itsenään oikeanlainen ja arvokas vai että ympäristö määrittää sen? Tai muut ihmiset, tai se, miten hyödyllinen on yhteiskunnalle?

star-crossed kirjoitti 7.2.2019 1:59

Tässä minulla on ristiriita. Ajattelen, että jokainen on ainutlaatuinen ja arvokas sellaisenaan, myös ne, jotka eivät osaa sitä arvoa itselleen antaa. Jokaisella on oikeus elää itsensä näköistä elämää. Tämä ihmisarvo on kyseenalaistamaton. Paitsi siis omasta mielestäni minun...

Mutta mielestäni on valitettava tosi asia, että ympäristö, siis yhteiskunta ja muut ihmiset, määrittelevät osaltaan mikä on arvokasta. Vallalla on ajatus, jossa korostetaan yksilön vastuuta ja niitä jotka eivät siihen syystä tai toisesta pysty voidaan hyvinkin selkeästi halveksia. Työttömät ovat milloin syöpä, milloin rikkaruoho. Kodittomista on käytetty sanaa ihmisroska. Vanhustenhoidosta en edes viitsi kirjoittaa, paitsi sen, että ongelmahan ei suinkaan ole uusi, vaikka siihen nyt - vasta! - on herättykin. Ajatuksista sanoihin, sanoista tekoihin. Vaikeammissa asemissa olevilta on leikattu ja valtiovarainministeriön mielestä pitäisi leikata lisääkin. Kulueriä tässä ollaan. Se siitä ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Kyllä siinä kieltämättä pienoinen ristiriita on. 😉

Mä olen jatkuvasti ihmetellyt sitä, kuinka vähän arvostettua ihmisten hoitaminen on yhteiskunnassamme. Se tuntuu aivan päättömältä! Lapsuudessa luodaan perusta koko elämälle! Miksei lastenhoitajat ole kaikista arvostetuin ammattikunta? Tai vanhusten ja sairaiden hoitajat… miks kummassa semmoset ammatit, joissa ollaan rahan kanssa tekemisissä, on niin paljon arvostetumpia kuin ne, missä ollaan ihmisten kanssa tekemisissä? Eikö ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa arvosteta ihmisiä? :-O

Joie kirjoitti 5.2.2019 12:47

Olen huomannut, että toi itsensä tuomitseminen ja itseinho tekee aivan massiivista vahinkoa elämässä. Mäkin olen todella sen asian kanssa kamppaillut, ja edelleenkin hyvin paljon. Jos jonkun toisen ihmisen tuomitsisi yhtä jyrkästi ja julmasti, vois sanoa, että on todella armoton ja säälimätön ihminen. Mutta itsensä kun tuomitsee, se tuntuu vaan "oikealta" ja kohtuulliselta. Siihen on jotenkin niin tottunut.

star-crossed kirjoitti 7.2.2019 1:59 Tuli mieleen tämä Stephen Fry haastattelupätkä itsesäälistä: https://youtu.be/r_2kelqYz_o

Jotenkin pelottavaa, että itsesääli ja -inho voivat vaivata myös menestyneitä, lahjakkaita, fiksuja ja hauskoja ihmisiä. Ikään kuin kukaan ei olisi turvassa. Toisaalta se kertoo, että nämä asiat lähtevät sisältä päin, eivät ulkoisista olosuhteista.

Olipa mielenkiintoisia ajatuksia tuossa Youtube-videossa! Hmm. Jään pureksimaan asiaa! Kyllä tuossa on perää!

Oon monesti funtsinu ihmisiä, jotka on ”huipulla” omalla alallaan. Se ei todella oo helppoa. Ihmisten suosio ja myötämielisyys on niin nopeasti katoavaista. Menestyksen hetkellä kaikki kannustaa. Sit, kun epäonnistuu, ei enää pidetä minään. Pahimmillaan vielä haukutaan ja potkitaan. Pitäis olla sisällisesti tosi vahva ihminen, ja vahvat läheiset ihmissuhteet, että selviäis huipulla musertumatta. Pitäisi olla luja varmuus omasta arvostaan ja siitä, että on yhtä rakastettu voiton päivänä kuin tappionkin hetkellä. Jos se on ihmisten suosiosta riippuvainen, käy huonosti.

soroppi kirjoitti 7.2.2019 18:56
Anteeksi että tuppaudun mukaan, mutta kysynpä nyt kun tuli mieleen keskusteluanne lukiessa: oletteko panneet merkille että sääli on yleensä (kai, vaikka varmasti poikkeuksiakin on) positiivinen ominaisuus silloin kun se kohdistetaan muihin mutta ei silloin kun se kohdistetaan itseen? Ihan niin kuin kielenkäytössä eläisi sellainen henkisen itsensä piiskaamisen kulttuuri.

Kyllä! Minusta välillä tuntuu, että yritetään olla niin kovia ja aikuisia. Lohdutuksen ja rakkauden tarve leimataan itsesääliksi, ja itsesääli on pahin synti mitä olla voi. Rakkaudessa on suuri voima: se synnyttää elämää ja voimauttaa. Sen kieltäminen itseltä tai toisilta ihmisiltä on julmaa ja armotonta. Vaatimus on jotenkin tämän maailman malli: vahvuus pitäis löytyä itsestä ja jos ei löydy niin oma vika ja häpeä. Mä en usko semmoiseen. Rakkaus ei vaadi vaan synnyttää elämää…

Mutta tuo on minusta ihan totta, mitä tuossa haastattelussa sanottiin, että itsesäälistä voi tulla sellainen ansa ja kuoppa, johon jää. Sillai sääli on minusta eri asia kuin lohdutus. Lohdutus helpottaa tuskaa ja voimaannuttaa, sääli enemminkin vain surkuttelee asiain tilaa ja rohkaisee pysymään kuopassa.

Kiva kuulla, Erilainennainen, että olet kokenut saaneesi tukea näistä keskusteluista. 🙂 Voimia sinulle ja hyvää viikonloppua!

Saksanopintoni lähti just nousukiitoon, kun eilen ja tänään oon katsonu Youtubesta varmaan ainaki 5 jaksoa Klinik am Südringeniä. 😀 Jäin koukkuun. En kylläkään ymmärrä ku joitakin yksittäisiä sanoja. Joskus harvoin jonku lyhyen lauseen. Olispa tekstitys!

😴 Pitäisi varmaan mennä nukkumaan, mutta ei nukuta. Olen jo viikon verran nukkunut tosi huonosti. En saa unta ja sitten kun saan niin nukun levottomasti ja heräillen.

Erilainennainen kirjoitti 9.2.2019 10:44

Hitsi, miten hienoa luettavaa teidän ajatuksenne ja mietteenne star-crossed ja joie, kertakaikkiaan. Luin viimeisimmät niistä ja tajusin, että minäkin ajattelen samalla tavoin kuin te, mutta joissain asioissa en ehkä ole päässyt vielä samalle syvyystasolle. Toi tunteet pintaan, lähinnä surun ja sen, että ihanaa, että on muitakin, jotka ajattelevat asioista noin ja tuntevat noin, sain hyvää vertaistukea, kiitos. Olitte jotenkin niin kirjoittaneet asioista, miltä itsestäkin tuntuu/on tuntunut ja annoitte uskoa ja toivoa elämääni.

Kiitos! 🙂 Tosi kiva kuulla, että keskustelu on antanut sinulle pohdimisen aiheita ja vertaistukea.

Joie kirjoitti 10.2.2019 19:46

Saksanopintoni lähti just nousukiitoon, kun eilen ja tänään oon katsonu Youtubesta varmaan ainaki 5 jaksoa Klinik am Südringeniä. 😀 Jäin koukkuun. En kylläkään ymmärrä ku joitakin yksittäisiä sanoja. Joskus harvoin jonku lyhyen lauseen. Olispa tekstitys!

😀 Ja minä olen vältellyt oleellisempien asioiden tekemistä kuuntelemalla Turandot-oopperaa. Niin ja vähän Madama Butterflytä.

Joie kirjoitti 9.2.2019 14:28

Kun on tuomitseva suhtautuminen itseen, on helposti hyvin korkeat vaatimukset myös toisille ihmisille. Tai no, ainaki omalla kohdallani toimii niin, että oon usein tosi tuomitseva myös muita ihmisiä kohtaan. Mitä enempi armollisuus ja ymmärrys itseä kohtaan lisääntyy, sitä enempi sitä pystyy antaan toisillekin.

Minä tuomitsen itseni paljon kovemmin kuin muut. Muita kohtaan yritän ihan tietoisestikin olla ymmärtäväinen. Ei sillä etten tuomitsisi muita ihmisiä, jossain määrin se lienee ihan inhimillistä.

Joie kirjoitti 9.2.2019 14:28

Se on mahtava lahja, ja on hienoa, että sellaisia ihmisiä on! Niinku organisoimisen tai johtamisen lahja?

Joo, juuri näin! Tämä ihminen on luonnollinen johtaja. Ja hän vielä osaa olla yhtä aikaa lempeä ja ymmärtäväinen, mutta tarvittaessa myös tiukka. Ja järki juoksee kuin rasvattu salama. Tulee mieleen Väinö Linnan kuvaus Koskelasta: "hänen terävä älynsä ohjasi häntä erehtymättömän varmasti jokaisessa tilanteessa oikeaan ratkaisuun".

Joie kirjoitti 9.2.2019 14:28

Mitä sä pelkäät siinä mokaamisessa? Sitäkö, että muut ihmiset näkee ja tuomitsee?
Mulla on myös isoja ongelmia tuon itseluottamuksen suhteen, erityisesti liittyen työhön ja työnhakuun. Mulla on korkea-asteen tutkinto alalta, joka tässä jo mainittiin. Teen osa-aikaista työtä, joka ei vastaa koulutusta, vähääkään liioittelematta surkealla palkalla.
Työssä on paljon hyvää, ja se on ihan mieluistakin. Mut totta kai välillä harmittaa se, kuinka paljon osaamista ja lahjoja jää käyttämättä sekä työelämässä että muutenkin sen tähden, että häpeän niin paljon itseäni. Kammoan ajatusta siitä, että pitäis tulla esiin ja ilmoittaa, että minä osaan, olen kykenevä, olen sopiva koulutusta vastaavaan työhön. Mut eiköhän se tästä pikku hiljaa mee parempaan päin. 🙂

Minulla on vähän sama, että pelkään ottaa vastuuta. Erityisen paha pelko on sellaisten asioiden kanssa, jotka minun pitäisi tietää ja osata, siis koulutusta vastaavat jutut. Onneksi en ole koulutustani vastaavassa työssä.

Mutta pelkään myös muiden reaktioita. Muiden tuomitsevia tai pilkkaavia katseita. Selkäni takana puhumista. Erityisesti pelkään asiakkaiden reaktiota, sitä että he valittavat tai ryhtyvät hankaliksi.

Pelkään ihmisiä. ☹️

Olen lisäksi alkanut pelkäämään omaa reaktiotani mokaamiseeni. Sitä että edessä on taas uneton yö sitä mokaa vatvoessa, ja usein pintaan nousee erinäisiä vanhoja mokia.

Joie kirjoitti 9.2.2019 14:28

Minusta kysymys on siitä, kuinka paljon on saanut rakkautta ja tukea. Jos on lapsena rakastettu ja tuettu olemaan oma itsensä, on hyvät edellytykset muodostaa ihmissuhteita ja toteuttaa unelmiaan.

Minusta on huolehdittu, mutta kovin pinnallisella tasolla. Tai näin ainakin asian koen. Fyysisistä tarpeista on huolehdittu, muttei emotionaalisista. Vanhempani saattoivat olla ylihuolehtivasia aina holhoamiseen saakka jossain asiassa, mutta jossain toisessa jäin yksin, vaikka olisinkin kipeästi kaivannut tukea, turvaa tai apua. Oli tärkeää olla olematta vaivaksi. Kait tämä on jonkin sortin hylkäämistä.

Lieköhän tämän vuoksi minun on niin vaikea pyytää apua tai luottaa ihmisiin? 😑❓

Joie kirjoitti 9.2.2019 14:28

Mä olen jatkuvasti ihmetellyt sitä, kuinka vähän arvostettua ihmisten hoitaminen on yhteiskunnassamme. Se tuntuu aivan päättömältä! Lapsuudessa luodaan perusta koko elämälle! Miksei lastenhoitajat ole kaikista arvostetuin ammattikunta? Tai vanhusten ja sairaiden hoitajat… miks kummassa semmoset ammatit, joissa ollaan rahan kanssa tekemisissä, on niin paljon arvostetumpia kuin ne, missä ollaan ihmisten kanssa tekemisissä? Eikö ihmisten muodostamassa yhteiskunnassa arvosteta ihmisiä? :-O

Tätä minäkin olen ihmetellyt ja vähän kauhistellutkin! Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta alat, jotka konkreettisesti pyörittävät tätä yhteiskuntaa ja sujuvoittavat ihmisten elämiä ja arkea tai tuovat viihtyvyyttä, ovat huonosti palkattuja. Esimerkiksi siivoojat, puutarhatyöntekijät, postinkantajat, myymälätyöntekijät...

Joie kirjoitti 9.2.2019 14:28

Oon monesti funtsinu ihmisiä, jotka on ”huipulla” omalla alallaan. Se ei todella oo helppoa. Ihmisten suosio ja myötämielisyys on niin nopeasti katoavaista. Menestyksen hetkellä kaikki kannustaa. Sit, kun epäonnistuu, ei enää pidetä minään. Pahimmillaan vielä haukutaan ja potkitaan. Pitäis olla sisällisesti tosi vahva ihminen, ja vahvat läheiset ihmissuhteet, että selviäis huipulla musertumatta. Pitäisi olla luja varmuus omasta arvostaan ja siitä, että on yhtä rakastettu voiton päivänä kuin tappionkin hetkellä. Jos se on ihmisten suosiosta riippuvainen, käy huonosti.

Minä en kestäisi keikkua huipulla. On varmasti tosi rankkaa myös läheisille, kun taiteilija, urheilija, yrittäjä tai poliitikko (tms.) käy kotona vain kääntymässä.

Saman aikaisesti nämä huiput ovat ihmisinä tosi kiehtovia, sellaisina tahattoman romantisoituina artisti-tieteilijä-arkkityyppeinä. Hitsit, että olisi mahtavaa seurata tällaisen uraa läheltä. Se intohimo omaa alaa kohtaan, loputon harjoittelu, väistämättä tulevien epäonnistumisien aiheuttama syvällä käyminen, mutta myös onnistumisen euforia. Se itseluottamus ja usko minkä uran luominen vaatii. Melkeinpä mystinen luomisprosessi.

Hmm, pitäisiköhän lainata kirjastosta vaikkapa jonkun taiteilijan elämänkerta? 😀

star-crossed kirjoitti 11.2.2019 4:55

😀 Ja minä olen vältellyt oleellisempien asioiden tekemistä kuuntelemalla Turandot-oopperaa. Niin ja vähän Madama Butterflytä.

No sehän on korkeakulttuuria. 😀 Jos saksalaisen sairaalasarjan tuijottaminen netistä on muka hyödyllistä ajanvietettä niin eikö sitten tuo!

star-crossed kirjoitti 11.2.2019 4:55
Joo, juuri näin! Tämä ihminen on luonnollinen johtaja. Ja hän vielä osaa olla yhtä aikaa lempeä ja ymmärtäväinen, mutta tarvittaessa myös tiukka. Ja järki juoksee kuin rasvattu salama. Tulee mieleen Väinö Linnan kuvaus Koskelasta: "hänen terävä älynsä ohjasi häntä erehtymättömän varmasti jokaisessa tilanteessa oikeaan ratkaisuun".

On kyl ihailtavia luonteepiirteitä ja kykyjä.

star-crossed kirjoitti 11.2.2019 4:55 Minulla on vähän sama, että pelkään ottaa vastuuta. Erityisen paha pelko on sellaisten asioiden kanssa, jotka minun pitäisi tietää ja osata, siis koulutusta vastaavat jutut. Onneksi en ole koulutustani vastaavassa työssä.

Mutta pelkään myös muiden reaktioita. Muiden tuomitsevia tai pilkkaavia katseita. Selkäni takana puhumista. Erityisesti pelkään asiakkaiden reaktiota, sitä että he valittavat tai ryhtyvät hankaliksi.

Pelkään ihmisiä. ☹️

Olen lisäksi alkanut pelkäämään omaa reaktiotani mokaamiseeni. Sitä että edessä on taas uneton yö sitä mokaa vatvoessa, ja usein pintaan nousee erinäisiä vanhoja mokia.

Jep, tuttua. Tsemppiä hei! Työelämässä oon huomannut sen, että ihmiset yleensä ottaen mokailee aika paljon. Olen ihan yllättynyt, miten paljon sohlauksia tehdään esim. pankissa ja tilitoimistossa... Kelassa, vakuutusyhtiöissä... joka paikassa ihmisillä tuntuu olevan liikaa töitä. Osa asioista, mitä pitäis hoitaa, unohtuu. Osa täytyy tehdä vähän vasemmalla kädellä. Se on ollut aika helpottavaa huomata, vaikka niin usein saakin manata sitä, kun asiat ei hoidu. Jos mä teen virheitä niin niin tekee kyl muutki!

Saaksä minkäänlaista apua tuohon ihmispelkoon vai yksinään vaan koitat selvitä? Iso taakka yksin kantaa, ihan kohtuuton...

star-crossed kirjoitti 11.2.2019 4:55
Minusta on huolehdittu, mutta kovin pinnallisella tasolla. Tai näin ainakin asian koen. Fyysisistä tarpeista on huolehdittu, muttei emotionaalisista. Vanhempani saattoivat olla ylihuolehtivasia aina holhoamiseen saakka jossain asiassa, mutta jossain toisessa jäin yksin, vaikka olisinkin kipeästi kaivannut tukea, turvaa tai apua. Oli tärkeää olla olematta vaivaksi. Kait tämä on jonkin sortin hylkäämistä.

Lieköhän tämän vuoksi minun on niin vaikea pyytää apua tai luottaa ihmisiin? 😑❓

Kyllä se varmasti vaikuttaa. Jos ei oo ollut lupaa olla tarvitseva tai ei oo ylipäänsä kokemusta siitä, että ihmiset tukisi tai auttaisi, vaikeahan silloin on luottaa.

Mäkin sain aina syödäkseni ja vaatteet päälleni, mut muutoin kyllä koen, että piti ihan pikkusesta asti selvitä yksin kaikesta. Ja mul on kans tuo, että on tosi vaikea olla vaivaksi kellekään tai ilmaista, että tarvitsen apua tai ylipäänsä jotain. Se tuntuu hirmu häpeälliseltä asialta.

star-crossed kirjoitti 11.2.2019 4:55
Tätä minäkin olen ihmetellyt ja vähän kauhistellutkin! Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta alat, jotka konkreettisesti pyörittävät tätä yhteiskuntaa ja sujuvoittavat ihmisten elämiä ja arkea tai tuovat viihtyvyyttä, ovat huonosti palkattuja. Esimerkiksi siivoojat, puutarhatyöntekijät, postinkantajat, myymälätyöntekijät...

Juu, äläkö mitä... siivoojat tekee työtä, jota ei huomata ennenku se lakkaa! Jos kaikki siivoojat tai vaikka jätehuollon työntekijät menis lakkoon, niin kyllä pian huomais kuin tärkeää työtä se on!

star-crossed kirjoitti 11.2.2019 4:55
Minä en kestäisi keikkua huipulla. On varmasti tosi rankkaa myös läheisille, kun taiteilija, urheilija, yrittäjä tai poliitikko (tms.) käy kotona vain kääntymässä.

Saman aikaisesti nämä huiput ovat ihmisinä tosi kiehtovia, sellaisina tahattoman romantisoituina artisti-tieteilijä-arkkityyppeinä. Hitsit, että olisi mahtavaa seurata tällaisen uraa läheltä. Se intohimo omaa alaa kohtaan, loputon harjoittelu, väistämättä tulevien epäonnistumisien aiheuttama syvällä käyminen, mutta myös onnistumisen euforia. Se itseluottamus ja usko minkä uran luominen vaatii. Melkeinpä mystinen luomisprosessi.

Hmm, pitäisiköhän lainata kirjastosta vaikkapa jonkun taiteilijan elämänkerta? 😀

Joo. Ei se arki taatusti mitään glamouria ole, ja ihmissuhteet koetuksella. Miltäköhän tuntuu, kun on toisille ihmisille idoli? Tuntuis et eiks se oo kauhean kummallista, kun ihmiset kiljuu ku näkee sut! Kun itse kuitenkin tietää, että on vaan ihminen, joka läikyttää kahvia pöytäliinalle ja käy kakalla. Ja toiset pitää niinku jonain jumalana! Vai tuntuuks se sit vaan niin mukavalle, että kun sellaista ihailua on tottunu saamaan, sitä ilman onkin vaikea elää? Miten sitä voi pysyä täyspäisenä semmosella paikalla?

Toiset kuitenki kestää sen ilman, että nousee kovin pahasti hattuun... ja toiset ei, ja ne on sitten kovin surullisia tarinoita. On niitäki monia, jotka on saanu jotakuinki kaiken rikkauden ja kunnian mitä maailma voi tarjota, ja kuitenki on päätyny käyttään huumeita, juomaan tai jopa tappamaan itsensä.

Mä mietin noita juttuja, kun yksi sukulaislapsi on menestynyt tosi hyvin urheilussa. Se on mahtava juttu, tietenkin, ja kun näkee, että hän tekee sitä, mitä rakastaa. Kuitenkin mieleen hiipii se ajatus, että jos hän todella nousee lajinsa huipulle, kestääks hän sen? Urheilijoissakin on näitä surullisia tarinoita, missä on suuresta menestyksestä menty sitten tosi pohjalle. Mutta onneks on kuitenki paljon myös heitä, jotka urheilee ja menestyy, ja uransa jälkeenkin löytää elämälleen pohjan ja suunnan. 🙂

Elämänkerrat voisi kyllä olla mielenkiintoisia! En muista lukeneeni kenenkään muun elämänkertaa ku C.S. Lewisin ja J.R.R Tolkienin. Ne oli mielenkiintoisia. 🙂 Onhan hekin alansa huippuja. Joidenkin poliitikkojen tai muiden kansakunnan kaapin päällä olleiden elämänkertoja oon saattanu opiskeluiden tähden plarata, mutta en ole niitä kokonaan lukenut. Kenen elämänkerta sua kiinnostais?