Osanottoni.

Olen siinä mielessä onnekas(?), etten ole kokenut kuolemaa lähipiirissä tai sukulaisissa. Joten tunnistan tuon, että ihmisiä pitää itsestäänselvyytenä. Jännityksellä odotan sitä päivää, kun joudun kohtaamaan tärkeän ihmisen poismenon. Minä kyllä kuulun niihin, jotka uskovat sielun olemassaoloon, joten voisin kuvitella että kuolema on silloin helpompi hyväksyä. En tiedä.

Voimat aika loppu. Sunnuntait on kaikista pahimpia päiviä. Haluaisin vain kadota. En muista, mistä olen kuullut lauseen "en halua kuolla, en vain jaksa elää", mutta se on erittäin osuvasti sanottu ja pyörinyt viime aikoina mielessä. En jaksaisi mennä kouluun. Miksi jaksaisin edes yrittää? Olen väsynyt yrittämään. Miksi edes opiskelisin - alaa joka ei tunnu kauhean kiinnostavalta - jotta olisi paremmat mahdollisuudet päästä töihin (jotka eivät tunnu kauhean kiinnostavilta). Mistä saisin motivaatiota? Tai merkitystä elämään ylipäätään? Mikä teitä motivoi? Mikä saa jaksamaan ja yrittämään?

Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Lopulta kuitenkin kaikki loppuu, elämä päättyy kuin se loistava valo joka napsahtaa pois päältä. Siinä vaiheessahan on ihan sama, olenko opiskelija vai työtön, onneton vai onnellinen, köyhä vai varakas, sairas vai terve. Kaikki on ohi. Se tuntuu helpottavalta ajatukselta. En kuitenkaan voisi lähteä oman käden kautta, vaan se tulee sitten kun tulee.

Kiitos osanotosta, Q.

Tällä hetkellä mielen valtaa syyllisyyden sekainen katumus. Olisi pitänyt olla enemmän tekemisissä tai edes yhteyksissä. Nyt jännitän edessä olevia hautajaisia, tai enemmänkin sukulaisten ja tuttujen kohtaamista. En jaksaisi olla sosiaalinen, vaikka juuri sitä minä tarvitsisinkin, koska ei sitä koskaan tiedä, että milloin on kenenkin vuoro... Sukulaisetkin kun alkavat olla jo aika iäkkäitä.

Olen väkisinkin miettinyt omia hautajaisianikin. Tai en minä tiedä vietetäänkö minun hautajaisiani, koska ei sinne kukaan tule, enkä kuulu kirkkoon, joten en saa edes yksinäisen hautajaisia. Vaan eipä tuo enää siinä vaiheessa minua liikuta.

Minulla on soinut pitkään päässä Eino Leinon Ikävöi ihminen -runo Rajattoman laulamana ( https://youtu.be/Stuneblex3E ), etenkin kohta:

"Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
istuen illoin,
tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?"

Q kirjoitti 4.11.2018 20:01

Voimat aika loppu. Sunnuntait on kaikista pahimpia päiviä. Haluaisin vain kadota. En muista, mistä olen kuullut lauseen "en halua kuolla, en vain jaksa elää", mutta se on erittäin osuvasti sanottu ja pyörinyt viime aikoina mielessä. En jaksaisi mennä kouluun. Miksi jaksaisin edes yrittää? Olen väsynyt yrittämään. Miksi edes opiskelisin - alaa joka ei tunnu kauhean kiinnostavalta - jotta olisi paremmat mahdollisuudet päästä töihin (jotka eivät tunnu kauhean kiinnostavilta). Mistä saisin motivaatiota? Tai merkitystä elämään ylipäätään? Mikä teitä motivoi? Mikä saa jaksamaan ja yrittämään?

En tiedä kuka tuon on sanonut, mutta minulla pyörii usein vaikeiden aikojen aikana päässä samantapainen Stephen Fryn The Secret Life of the Manic Depressive -dokkarissa lausuma "As I say I don't want to kill myself, I just wouldn't mind dying."

Tällä hetkellä en jaksa yrittää mitään. En ole aikoihin yrittänytkään hakea töitä. Viime aikoina en aina ole edes jaksanut tehdä rituaalimaista avointen työpaikkojen tarkastusta. Vaisto sanoo, että tällaisessa tilanteessa minun tulisi hakea ihan mitä vain merkityksellisyyttä hinnalla millä hyvänsä, mutten jaksa. Rahattomuus ja yksinäisyys ovat lamanneet minut täysin.

Motivaation esiin taikomista en ole koskaan osannut tai ymmärtänyt. Mistä sellainen motivaationappi oikein löytyy? En osaa motivoitua asioista vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Kun ruotsi ei yläasteella innostanut, niin en minä saanut mitään motivaatiota siitä, että ruotsi nyt vaan pitää suorittaa tai edes hyvän arvosanan tavoittelusta. Järjellä ajatellen tiedän, että minun pitäisi harrastaa monipuolisesti liikuntaa itseni parhaaksi, mutta koska en saa liikunnasta juurikaan mitään kiksejä, niin on tosi vaikea sitten innostua liikkumaankaan. Joten jos joku osaa kertoa vinkkejä motivaation ja merkityksellisyyden kokemiseen, niin minäkin mielelläni kuulisin niitä.

Q, olen yrittänyt (ja epäonnistunut...) löytää oma juttuni miettimällä asioita, jotka kiinnostavat minua ja joita pidän tärkeänä. Minun ongelmani ei niinkään ole, etteikö mikään kiinnostaisi, vaan etten saa otetta mistään. Miten muuntaa kiinnostus konkreettiseksi ja realistiseksi opiskelu- ja työtavoitteeksi? Anyway! Mietin, että helpoittaisikohan tällaiset pohdinnat sinua, esim: https://www.psychologytoday.com/us/blog/passion/201803/37-questions-help-you-identify-your-passions

Q kirjoitti 4.11.2018 20:01

Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Lopulta kuitenkin kaikki loppuu, elämä päättyy kuin se loistava valo joka napsahtaa pois päältä. Siinä vaiheessahan on ihan sama, olenko opiskelija vai työtön, onneton vai onnellinen, köyhä vai varakas, sairas vai terve. Kaikki on ohi. Se tuntuu helpottavalta ajatukselta. En kuitenkaan voisi lähteä oman käden kautta, vaan se tulee sitten kun tulee.

Tykkään silloin tällöin kävellä hautausmaalla ja miettiä sinne haudattujen ihmisten elämää ja kohtaloa. Usein tulee juurikin tuollainen helpottunut olo. Olen pohtinut, että ehkä minä suhtaudun elämääni liiankin vakavasti. Koska kaikki kuitenkin kuolevat, niin oleellisempaa on, että mitä siinä syntymän ja kuoleman välissä tapahtuu. Kun on elossa niin pitäisi elää.

Suuri kauneus (La Grande Bellezza) -elokuva loppuu osuvaan oivallukseen:

"This is how it always ends. With death. But first there was life. Hidden beneath the blah, blah, blah. It's all settled beneath the chitter chatter and the noise. Silence and sentiment. Emotion and fear. The haggard, inconstant flashes of beauty. And then the wretched squalor and miserable humanity. All buried under the cover of the embarrassment of being in the world, blah, blah, blah... Beyond there is what lies beyond. I don't deal with what lies beyond. Therefore... let this novel begin. After all... it's just a trick. Yes, it's just a trick."

Selkä taas jumii. Valveilla ollessa se ei vaivaa yhtään, mutta nukkuminen on levotonta pyörimistä, kun ei niinkään kipu vaan epämukavuus tekee unen katkonaiseksi. Viime yönä näin kaiken huipuksi painajaisia.

Ja taas ahdistaa. On niin toivoton olo. En jaksaisi aina tuntea itseäni paskaksi. En jaksaisi yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. En jaksaisi työttömyyttä ja päättäjien sekä TE-toimiston armoilla oloa. Olin kateellinen perustulokokeiluun päässeille ja nyt luettuani HS:n artikelin muutaman onnekkaan kokemuksista olen vain entistä kateellisempi. "Suurin merkitys on psykologinen" - aivan taatusti on!

Voisiko sitä irtisanoutua yhteiskunnasta ja alkaa erakoksi?

Jälleen huonosti nukuttu yö takana. Ahdisti, negatiiviset ajatukset jumittivat päässä ja selkä kenkkuili.

Kiitos taas hyvästä linkistä. Tuolla Psychology Today -sivustolla on ihan mielenkiintoisia artikkeleita, kun olen tässä vähän selaillut.

Sain tällä viikolla kokea hieman epäoikeudenmukaista kohtelua koulussa, ja se jäi kaivelemaan. Itse tilanteessa tietenkin jäädyin, koska en ole hyvä yllättävissä tilanteissa varsinkaan ison ryhmän edessä. Jälkeenpäin kuitenkin harmitti niin, että annoin palautetta suoraan tälle mielipahan aiheuttajalle, sekä vielä myöhemmin sähköpostilla "ylemmällekin taholle". En nyt halua kertoa yksityiskohtia, mutta mielestäni hänen käytöksensä oli asiatonta ja jopa hieman nöyryyttävää, ainakin suhteutettuna siihen mistä se johtui. Eikä hän näyttänyt reagoivan palautteeseeni oikein mitenkään.

Nyt kuitenkin mietin, oliko sittenkin liikaa ottaa yhteyttä vielä vastuuhenkilöillekin. Mitä jos teinkin kärpäsestä härkäsen? Mitä jos ylireagoin ja minulle nauretaan nyt? Mitä jos minua pidetään liian herkkänahkaisena ja kehoitetaan vain diilaamaan asian kanssa? Mutta kun en halua. Olen väsynyt siihen, että ihmisten kanssa saa aina olla varuillaan ja aina saa olla valmis puolustamaan itseään. Miksi ihmiset eivät voisi olla kilttejä ja ystävällisiä toisilleen? Ahdistaa ja tunnen itseni typeräksi. Minulla on kuitenkin erittäin matala sietokyky kusipäisyydelle ja vahva oikeudentaju, niin siksi varmaan kiehahti sappi. Muutenkin kun olen varmaan nyt niin stressaantunut ja ahdistaa koko koulu. Ko. henkilö on kuitenkin ns. vastuuoppilas, ja vaikuttaa vähän siltä että tuo valta ja vastuu on noussut hattuun. Tuntuu että hänellä on vähän ylimielinen asenne meitä vasta aloittaneita kohtaan.

Voi olla että mietin vain liikaa. Juuri eilen tuumasin eräälle kaverille, että pitäisi pitää itsensä kiireisenä ettei ehtisi pysähtymään ja miettimään mitään. Ei olisi aikaa kyseenalaistaa tekemisen merkityksellisyyttä. Viikonloppuisin aina muistaa miten ihanaa vapaus (toisaalta, mitä se vapaus tässä yhteiskunnassa on?) onkaan, ja siksi taas ahdistaa niin pirusti kun pitää palata arkeen. Ja kohdata niitä kusipäisiä ihmisiä. 😝 Joo, kuulostaa se erakon elämä aika houkuttelevalta tällä hetkellä.

No niin. Nyt on muutama vähän paremmin nukuttu yö takana. Silti on aika väsynyt olo. Selkä kenkkuilee edelleenkin, mutta jumiva kohta siirtyi lapaluiden kohdalta ristiselkään.

Tympii. On taas sellainen fiilis, että haluaisin paeta jonnekin korpeen tekemään ei-mitään.

Ajauduttiin isänpäivänä katsomaan vanhoja valokuvia. Se oli hauskaa, mutta samalla se alleviivasi omaa elämättömyyttäni. Kuvissa hymyiltiin milloin hiihtoladulla, milloin kesälomamatkalla. Oli kuvia joululeivonnasta, naapuruston pikkujouluista, synttärijuhlista, tapettien vaihdosta, telttailusta, mäenlaskusta, sorsien ruokkimisesta, renkaiden vaihdosta, juhannuksen vietosta, vappupalloista, jne, jne. Siis koko elämän kirjosta. Jos nyt alkaisin kuvaamaan samalla intensiteetillä omaa elämääni, niin kuvat koostuisivat minusta istumassa tässä koneella.

Tulee mieleen tämä minulle tuntemattoman runoilijan runo (tunnistaako kukaan tekijää?):

"Lapsena käpylehmät elivät,
omenat olivat isompia ja maukkaampia kuin koskaan
Aurinko valtasi kesät,
talvella lumikinoksista tehtiin toinen maailma
Silloin elämän narusta pidettiin kiinni,
tiukasti ja epäröimättä"

Siis missä vaiheessa minä muutuin vain näyttöä tuijottavaksi zombieksi? Ei minulla ole koskaan ollut paljon kavereita, on ollut pitkiä jaksoja, ettei ollut ainuttakaan, mutta silti lapsena minulla oli sosiaalisia suhteita. Minulla oli elämää. Nyt aikuisena, kun maailma on ainakin teoriassa täysin avoin, niin minä olen jämähtänyt täydelliseen pysähtyneisyyteen. Minä vain olen.

Ja minne katosi ilo? Vaikka muistan olleeni jo ala-asteella stressaantunut, jopa ahdistunut, niin silti minulla oli iloa elämässäni. Osasin ja pystyin toteuttamaan itseäni. Pidin hauskaa. Kiipeilin puissa, rakensin lumihevosia, piirsin, leikittiin pihaleikkejä, rymysin lähimetsissä. Lapsena elämä oli seikkailu. Kaipaan sitä tunnetta. Mitä vanhemmaksi tulin, niin sitä ankeammaksi kävi (ja käy) elämä. Nyt taidan pystyä laskemaan yhden käden sormin tämän syksyn naurukerrat.

Kuinka päästä rahattomana ja yksinäisenä aikuisena kiinni tuohon runon mainitsemaan elämän naruun?

Q kirjoitti 10.11.2018 20:47

Sain tällä viikolla kokea hieman epäoikeudenmukaista kohtelua koulussa, ja se jäi kaivelemaan. Itse tilanteessa tietenkin jäädyin, koska en ole hyvä yllättävissä tilanteissa varsinkaan ison ryhmän edessä. Jälkeenpäin kuitenkin harmitti niin, että annoin palautetta suoraan tälle mielipahan aiheuttajalle, sekä vielä myöhemmin sähköpostilla "ylemmällekin taholle". En nyt halua kertoa yksityiskohtia, mutta mielestäni hänen käytöksensä oli asiatonta ja jopa hieman nöyryyttävää, ainakin suhteutettuna siihen mistä se johtui. Eikä hän näyttänyt reagoivan palautteeseeni oikein mitenkään.

Nyt kuitenkin mietin, oliko sittenkin liikaa ottaa yhteyttä vielä vastuuhenkilöillekin. Mitä jos teinkin kärpäsestä härkäsen? Mitä jos ylireagoin ja minulle nauretaan nyt? Mitä jos minua pidetään liian herkkänahkaisena ja kehoitetaan vain diilaamaan asian kanssa? Mutta kun en halua. Olen väsynyt siihen, että ihmisten kanssa saa aina olla varuillaan ja aina saa olla valmis puolustamaan itseään. Miksi ihmiset eivät voisi olla kilttejä ja ystävällisiä toisilleen? Ahdistaa ja tunnen itseni typeräksi. Minulla on kuitenkin erittäin matala sietokyky kusipäisyydelle ja vahva oikeudentaju, niin siksi varmaan kiehahti sappi. Muutenkin kun olen varmaan nyt niin stressaantunut ja ahdistaa koko koulu. Ko. henkilö on kuitenkin ns. vastuuoppilas, ja vaikuttaa vähän siltä että tuo valta ja vastuu on noussut hattuun. Tuntuu että hänellä on vähän ylimielinen asenne meitä vasta aloittaneita kohtaan.

Rispektit! 🙂👍

Minä olen se kynnysmatto, jonka yli kävellään ja jota saa kohdella miten haluaa, koska en osaa pitää puoliani. Ihailen ihmisiä, jotka siihen pystyvät. Vielä suuremmat ihailun ja kunnioituksen kohteena ovat ihmiset, joiden toimintaa ohjaa vahva oikeudentaju. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos epäkohtiin puuttujia olisi enemmän.

Mutta ymmärrän kyllä ahdistuksesi. Minullakin on taipumus omien toimieni ja muiden reaktioiden ylianalysointiin.

Q kirjoitti 10.11.2018 20:47

Viikonloppuisin aina muistaa miten ihanaa vapaus (toisaalta, mitä se vapaus tässä yhteiskunnassa on?) onkaan, ja siksi taas ahdistaa niin pirusti kun pitää palata arkeen.

Just viime päivinä on ollut juttua maanantaiahdistuksesta, esim. https://www.marmai.fi/uutiset/maanantaiahdistus-vaivaa-monia-suomalaisia-nakyy-myos-tyonhaussa-6748751

Kiusaajia, oli ne sitten öykkäreitä tai manipulatiivisia, on joka junaan ja joskus ne hakee juuri näihin johtotehtäviin esim vastuuoppilas koska sillä ne saa lisää valtaa ja suosiota. Sen kulissin takana voi kummiskin olla tosi myrkyllinen ihminen. Nostan hattua siitä että uskalsit ottaa asian jälkikäteen uusiksi esille. Oon itse tehnyt nuorena monesti sen virheen, että jäätymisen jälkeenkään en ota asiaa enää esille ettei aleta leimaamaan herkkähipiäksi tjms., mutta sitten kun taas aloin opettelemaan tota asioiden esille nostamista, olin mukamas joko riitapukari tai vanhojen kaivelija. Mikään lähestymistapa ei auttanut vaan kiusaaja sai aina pestä kätensä loukkaavasta käytöksestään.
Silti jos joku loukkaa, se pitää uskaltaa ottaa esille, muuten joutuu alistumaan uhrin asemaan. Kaikki ei huomioi sun tarpeita automaattisesti, niin paljon kuin sitä toivoiskin.

Koen tällä hetkellä samaa. Koin tota lapsuuden huumaa vielä teininäkin, mutta yhteiskuntaan osallistuminen on imenyt sen kaiken pois. Tuntuu siltä että pärjätäkseen, pitäisi myydä sielunsa yhteiskunnalle sen sijaan että elämästä saisi myös nauttia. Viikko menee töissä ja iltapäivästä ei jää aikaa muuhun kuin kodinhoitoon ja laskuihin sekä muuhun omista asioista yhteiskunnalle raportointiin (verot), harrastaa ei ehdi tai jaksa enää töiden jälkeen. Viikonloppukin voi mennä arjen pyörittämisessä. Jos tohon haluisi helpotusta, pitäisi mennä parisuhteeseen ja sillon siinä aika usein on seksi velvoitteena, mitä taasen en halua. Kavereitakaan ei ole joitten kanssa voisi "jakaa" arjen vastuuta tasapuolisesti, yleensä pettävät heti kun löytävät toisen kaverin joka tarjoaa enemmän.

Kiitos star-crossed ja Willi, ehkä sitten tein loppujen lopuksi oikein valittamalla tuosta kiusaajasta. Vaikka kyse olikin pienestä asiasta. Sain kyllä asiallisen vastauksen palautteeseeni, kiitokset että asia tuli ilmi ja että he ovat olleet yhteydessä ko. henkilöön. Pelkään silti, että ehkä he kaikki yhdessä ovat vain nauraneet minulle selkäni takana miten pienestä otin nokkiini. Ahdistava ajatus. No, ei voi enää mitään. Teen mieluummin niin kuin oikeaksi näen, kuin olen suosittu. 😟

Kipeä olo. Toivon vähän, että sairastuisin. Hullua, koska sehän vain lisäisi stressiä koska jäisin jälkeen ja jaksaisin yrittää entistä vähemmän jatkossa. Haluaisin vain käpertyä peiton mutkaan kuin koteloitunut perhonen. Sitten kun olisin tarpeeksi kauan levännyt, voisin kuoriutua kauniina perhosena ulos. Just joo.

Ihmissuhteetkin ovat kuin saippuaoopperaa. Tai no, ainakin yksi sellainen. Minulla olisi nyt harvinainen tilaisuus - voisin saada parisuhteen. Hän vaikuttaa niin ihastuneelta. Minun pitäisi olla onneni kukkuloilla, kun kerrankin joku haluaisi sitoutua. Mutta tällä kertaa minä en vain pysty. Ahdistaa. Tämä henkilö olisi luotettava, turvallinen, hellä ja romanttinen, huomioiva, omaa samanlaisia kiinnostuksenkohteita, ihan hyvännäköinenkin jne. Melkein kuin koko paketti. Mutta kas kas, ei vain sytytä. Ei tunnu oikealta, jotain puuttuu. Pystyn ajattelemaan häntä vain kaverina, kun kavereina olemme aikoinaan tutustuneetkin. Ehkä voisin ryhtyä hänen kanssaan sellaiseen platoniseen, seksittömään suhteeseen. Olisipahan joku, jonka kanssa jakaa arki. Vakautta ja turvaa. Joku, jonka kanssa viettää aikaa ja katsella elokuvia, käydä kävelyillä ja ruokakaupassa, kokata, saada läheisyyttä. Mutta ei se olisi oikein. Voi olla, että loppujen lopuksi tämä tuhoaa ystävyytemme. ☹️

Unohdin kysyä, että mikä on vastuuoppilas? Mitä vastuuoppilaat tekevät? Ei vaan minun aikaan sellaisia ollut...

Terv. wanha pieru

Willi kirjoitti 13.11.2018 13:44

Tuntuu siltä että pärjätäkseen, pitäisi myydä sielunsa yhteiskunnalle sen sijaan että elämästä saisi myös nauttia.

Joo, elämän tarkoitus on tuottaa voittoa yrittäjälle ja talouskasvua valtiolle. Ja vieläpä niin, ettei itse saa kuin murusia. Oikeudenmukainen palkka, joka elättää ei enää ole itsestäänselvyys ja ilmaistyötä käytetään surutta hyödyksi, vaikka ne eivät saisi lain mukaan vääristää työmarkkinoita tai korvata palkkatyötä. Silti 9 €/päivä-työllistäjä saattaa paistatella hyväntekijänä, koska "työllistää" työttömiä. Työ on parasta sosiaaliturvaa, palkasta tai elämänlaadusta ei niin väliä.

Tuosta elämänlaadusta tuli mieleen. Köyhyyttähän verrataan usein energiaa ja aivotoimintoja syövään loiseen. Eräs kaveri ei edes ollut työtön, vaan sinnitteli vuositolkulla kahden pikkutyön avulla. Sitten toinen niistä töistä muuttui kokoaikaiseksi eli jatkuva rahasta stressaaminen loppui. Kaverista kouriutui ihan uusi ihminen. Hän otti uusia harrastuksia ja ilmoittautui erilaisille kursseille. Liikunta alkoi maistua, ruokavalio parani ja paino putosi. Kaveri oli silminnähden iloisempi ja hyvinvoivempi.

Sen sijaan työttömyyttä hoidetaan lisäämällä stressiä ja ahdinkoa, koska sen ajatellaan kannustavan työntekoon. Ja kun ne eivät - yllätys, yllätys! - auta, niin työttömiä aktivoidaan palkattomilla töillä, joilla työtön ei pääse pois taloudellisesta ahdingostaan tai jotka eivät auta palkkatöihin pääsemisessä. Syntyy noidankehä, pyöröovisyndrooma ( https://www.longplay.fi/sivu%C3%A4%C3%A4net/tyottomyyden-pyoroovi ), josta pois pääsy on todella vaikeaa.

Sarjassamme ainoastaan minulla on tällaisia ongelmia. 🙄 Haluaisin kampaajalle hiustenleikkuuseen. Mutta kun sen ajanvarauksen soittaminen on taas harvinaisen tahmeaa. Tästä kylästä löytyisi ainakin kaksi kampaajaa, joihin voi varata ajan verkossa ja joista ainakin toinen palvelee myös ilman ajanvarausta non-stop-periaatteella. Mutta kun haluan siihen tuttuun pikkukampaamoon, joissa ei ole kuin kaksi asiakastuolia, niin ei tarvitse ahdistua vieraiden ihmisten läsnäolosta.

Q kirjoitti 13.11.2018 16:59

Teen mieluummin niin kuin oikeaksi näen, kuin olen suosittu. 😟

Mahtavaa! Sinäkin siis olet nonkonformisti. 🙂

Eikös amk:ssa ole pitkäkin joululoma? Se hengähdystauko on jo aivan nurkan takana.

Tai pitäisi varmaan sanoa, että se on nurkan takana, hyvässä ja pahassa. En ole jouluihminen. Vanhempieni takia kuitenkin joudun viettämään joulua, yksin jättäisin sen suosiolla väliin. Joka vuosi ajattelen, että tällä kertaa en jätä lahjaostoksia viime tippaan, niin ehkä ne eivät sitten olisi niin stressaavia. Mutta joka vuosi ne jäävät viime hetkeen ja sitten pitää paniikissa kiertää kauppoja. Ärsyttää jo valmiiksi.

Q kirjoitti 13.11.2018 16:59

Ei tunnu oikealta, jotain puuttuu. Pystyn ajattelemaan häntä vain kaverina, kun kavereina olemme aikoinaan tutustuneetkin.

Jos ei ota syttyäkseen niin ei ota. Tai ehkä ajan kanssa...?

Kiperä tilanne kyllä. Jos toisen joutuu torjumaan, niin siinä voi helposti mennä ystävyys. Toisaalta, jos tilanne on se, että toinen on ihastunut, niin silloinhan ystävyyden luonne on jo muuttunut. Ehkä kysymys tässä onkin, että onko tästä enää paluuta.

Tai mistä minä, vanhapiika, mitään tiedän. 😟

Tänään on ollut hyvin toimelias päivä. Sain kampaajan varattua. Olen ostanut jo pari joululahjaa, tarjouksessa kun olivat. Rahaa meni silti törkeän paljon enemmän kuin olin odottanut. Morkkista odotellessa.

Seuraan hämmentyneenä keskustelua pitkäaikaistyöttömien ja osatyökykyisten palveluita koskevan selvityksen ympärillä. Siis on ihmisiä (mm. työministeri!), jotka eivät (muka) tienneet asioiden todellista tilaa? En osaa päättää, että kumpi on pahempi: päättäjät, jotka ovat täysin tietämättömiä työttömien, sairaiden ja köyhien (yms.) vaikeuksista vai päättäjät, jotka eivät piittaa niistä.

Ärsyttää. Näin työpaikan ulkopuolella työkaveria, jota en ironisesti työn luonteen vuoksi juurikaan työpaikalla näe. Ja heti tervehtimisen jälkeen se kysyi, että olenkos löytänyt muuta työtä. Inhottaa selostaa työttömyyttään ja työnhaussa epäonnistumisia käytännössä ventovieraalle ihmiselle, toisen vielä vieraampien ihmisten kuunnellessa.

Joku joskus antoi hyvän vinkin, että kuinka näihin uteluihin voisi vastata, mutten muista mikä se oli. Yritän tässä selata vanhoja postauksia, että sattuisiko se silmään.

Hello darkness, my old friend. ☹️

Ahdistaa ja masentaa. On itkettävä olo, mutta itku ei tule.

Pitäisi tehdä esseetä, mutten saa aikaiseksi. En jaksa keskittyä, tuijotan vain vilkkuvaa kursoria ja tunnen syyllisyyttä siitä, etten saa ollenkaan tekstiä aikaiseksi. Joku muu kirjoittaisi tällaisen lyhyehkön oppimistehtävän alta aikayksikön.

Viime päivinä on ollut pari sosiaalista tilaisuutta, jotka ovat olleet sinänsä ihan kivoja ja sujuneet kommelluksitta, mutta minua vaivasi niissä korostunut itsetarkkailu ja riittämättömyyden tunne. Miksi pelkkä kevyt keskustelu semituttujen ihmisten kanssa tuntuu ponnistukselta? Miksen osaa nauttia tällaisista tilanteista?

Tänä yönä tuskin tulee paljoa nukuttua. 😞

Tänään on sitten ollut kiukkupäivä. Kaikki ärsyttää. Suoranaisen raivon valtaan jouduin, kun kuulin äitini heittäneen pois siivotessaan jo kauan sitten kuolleen kissamme tarvikkeita, joista ainakin lyhyt punainen talutushihna oli minun ostamani. Sillä oli tunnearvoa. Olisi edes voinut kysyä minulta, että mitä niille tarvikkeille tehdään.

Ja kuin pisteenä iin päälle äiti heitti kaiken roskiin sen sijaan että olisi vienyt täydellisen hyviä hihnoja ja valjaita vaikka kierrätysmyymälään.

Ahdistaa ja väsyttää. On ponneton olo. On taas niin täydellisen paska fiilis, että melkein soitin töihin, etten tänään pääse. Enpähän ainakaan pääsisi sähläämään. Taistelin ja menin kuitenkin. Kait siitä saavutuksesta pitäisi olla iloinen.

Ja koska minulla ei ole järkeviä tapoja käsitellä ahdistustani, niin päätin mennä kaupoille. Mutta Black Fridaysta huolimatta en löytänyt mitään ostettavaa, ei ole rahaa enkä oikein edes jaksanut keskittyä sen kivan pikku jutun etsimiseen. Menin sitten Alkoon ja ostin kaksi 0,05 l kulauspulloa kermalikööriä. Nautiskelen toisen kohta kaakaon kanssa, toisen säästän huomiseen.