Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
soroppi, tämä on yllättävän hankala kysymys.
On hyvä ettei ahdista. Ei ole hyvä ettei tunnu hyvältä. Kai pointti tässä on, että pidemmän päälle tällainen turtuuskin alkaa tuntua pahalta. Tai ei niinkään pahalta kuin pysähtyneeltä.
Ennen (normaalisti?) olisin ahdistunut vaikkapa hallituksen totaalisesta tumpeluudesta, esimerkiksi työttömien opiskelun helpottamisesta päättämisen lykkääminen sote-sotkun eteenpäin saamiseksi. Nyt se vain vetää suupieliä hirtehiseen hymyyn.
Jollain kierolla tavalla pienen pieni ja oikeanlainen ahdistus on sidottu motivaatioon, moottoriin tehdä jotain. Oppimistehtävän palautuspäivä on jokusen päivän päästä, eikä tehtävä ole niin pitkällä kuin haluaisin sen olevan. Muutenkin on tunne, että se ei nyt oikein ole sellainen kuin sen pitäisi olla. Mutta asia ei vaivaa minua pätkän vertaa. Tenttiinkään ei ole kovin pitkä aika, enkä ole edes aloittanut lukemista, eikä se kolkuta omatuntoa lainkaan.
On vaikea tehdä mitään, kun mikään ei tunnu miltään. Ajattelin eilen illalla, että katson pitkästä aikaa jotain hyvää leffaa. Keskittymiskyky vai ei riittänyt edes elokuvan valitsemiseen, joten päädyin katsomaan useamman tunnin ajaksi Captain Joen ja Mentour Pilotin Youtube-kanavilta ilmailuvideoita (!), vaikka lentokoneet ja lentäminen ovat vain semikiinnostavia.
Juuri nyt elämä on vain olemista. Se ei vie eteenpäin, se ei vie minnekään. Ei kyllä vie ahdistuskaan. Onko nyt sitten niin, että loputon tyhjäkäynti on minun osani? Tulee mieleen Catulluksen runo (carmen 17, suom. Jukka Kemppinen), jonka lopussa todetaan, että "Hänet olisi työnnettävä perusparannustyönä sillalta jokeen. Siinä olisi kaksi vetelää vastakkain. Saisimme tietää, heräisikö hän silloinkaan horroksestaan, vai takertuisiko tahmea mieli tahmeaan liejuun niin kuin kavio takertuu pehmeään saveen."
Inhoan sitä, että työpaikalta soitetaan. Tulee aina olo, että olen jotenkin onnistunut sähläämään. Joskus en edes heti uskalla vastata.
Ärsyttää. 😠 Ulkona on mahtava sää ja ruska hehkuu upeissa väreissä, mutta minun pitää istua sisällä koska vatsa on sekaisin.
Yhtentekevä olotila jatkuu.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kaipaan työttömyyttä. Tuntuu, että oli hirveä virhe lähteä opiskelemaan. Tehtävää olisi ihan liikaa, en saa mitään aikaiseksi enkä osaa rentoutua. Epäonnistuminen kalvaa jatkuvasti mielessä. Minusta ei ole mihinkään. Tuntuu että olen liian tyhmä/arka/ruma/ kaikkeen. Työelämä pelottaa ja ahdistaa. Olen varmaan väärällä alalla. Aina vääränlainen joka paikkaan. ☹️
Q!
Onko opiskelijaterveydenhuoltoa? Opintopsykologia tai -pastoria tai jotakuta kenen puoleen kääntyä ennenku vaikeudet käy ylivoimaisiksi niin, ettet jaksa enää jatkaa opiskelua. Tuommoisia haavoja itsetunnossa ja minäkuvassa tuskin pystyy omin keinoin parantamaan. Se on niinku yrittäisi estää itse itseään uppoamasta suohon vetämällä toisella kädellä hiuksistaan.
Jotain on pahasti rikki jos sulla on tuollainen näkemys itsestäsi. Kun on kipeä tarvii hoitoa. Eihän murtunutta jalkaakaan kukaan yrittäis itse parannella eikä oo mitään häpeää siinä, että siihen tarvitsee apua. Sama juttu häpeän ja itseinhon kanssa. Ne kertoo siitä että et oo saanu sitä rakkautta mitä olisit tarvinnut. Jotain on särkynyt sisimmässäsi ja se tulee aina vastaan opiskelit mitä tahansa tai olit opiskelematta, työssä tai työttömänä, parisuhteessa tai ilman. Sitä mikä sisällä on, ei pääse pakoon.
Siunausta, sinä olet äärettömän arvokas, rakas ja tärkeä. Olet sen arvoinen että sinua autetaan. Ei yksin tarvitse selviytyä.
Kiitos, Joie. 🙂🌻
Olen kyllä avun piirissä, seuraava käynti on 10 päivän päästä. Nyt on ollut melkein kuukauden tauko, kun arveltiin ettei ole tarvetta. Tuntuu, että olen vain laiska, kun en saa motivoitua itseäni ja tehtyä tarvittavia asioita. Helpompi vain valittaa ja velloa pahassa olossa. Sellainen minä olen kai aina ollut.
Hei, en tiedä mihin kirjoittaa, mutta kerron oman kokemukseni tähän. Olen noin 25-vuotias, valmistuin puoli vuotta sitten yliopistosta maisteriksi. Sen jälkeen alkoi todelliset ongelmat. Opintojen ohessa tein vähän töitä, mutta työelämä tuntui jo silloin kamalalta. Jatkuvat paineet, ihmisistä puristetaan kaikki irti, mikään ei riitä, pitäisi tehdä enemmän, nopeammin ja tehokkaammin.
Olen kuitenkin nyt hakenut töitä valmistumisen jälkeen, mutta tuloksetta. Yhteen työhaastatteluun pääsin, mutta en saanut kyseistä työtä. Turhauttavaa. Opiskelin viisi vuotta, uhrasin aikaani ja rahoja ja tulos on tässä. En kelpaa, en riitä, ei ole sitä ja tuota taitoa.
Te-toimiston ja Kelan kanssa asiointi tuntuu lähinnä nöyryyttävältä ja tuntuu kuin te-toimisto vain kiusaa minua. Tehtävä typeriä ja turhia tehtäviä, joilla ei ole mitään työllisyyttä edistävää vaikutusta.
Syön nyt mielialalääkettä, käyn mielenterveyshoitajan luona ja olen vaatinut itselleni psykoterapiaa. Minulla on taustalla koulukiusaamista ja niiden aikojen traumat vaikuttavat yhä elämääni. Psykoterapiaan ei pääse, ennen kuin on ollut paikkakunnallani 3kk mielenterveystoimiston asiakas ja pitää saada kaksi lausuntoa psykiatrilta. Miten tämäkin asia voi olla niin hemmetin hankalaa?
Koko tämän yhteiskunnan vitsaus on se, että ei uskota, ei luoteta mihinkään/kehenkään. On oltava lappua, lippua, tarpeeksi näyttöä, todistuksia, kortteja, passeja. Tarpeeksi näyttöä oltava jopa siihen, että saisi apua mielenterveysongelmiin. Muutenkin tämän yhteiskunnan ongelma on nopeatempoisuus ja itsekeskeisyys, sekä kilpailu. Sosiaalinen media ruokkii kilpaulua, jokainen tuntuu kisaavan siitä, että kuka nyt tänä viikonloppuna syö upeamman ravintola-aterian ja kuka matkustaa hienompaan hotelliin tai maahan lomailemaan.
Gogen, juuri näin. Koko internet ja sosiaalinen media on syövyttänyt mielikuvitukseni ja taitoni niin että haluaisin vain "tykätä" viestistäsi, sen sijaan että jaksaisin oikeasti paneutua ja vastata siihen kommentoiden jotain järkevää ja analysoiden omia ja muitten näkemyksiä. Huoh.
Oho, onpa tänne on tullut viestejä sitten viime vilkaisun! 😮
Minulla on pitänyt viime ajat kiirettä. Ne kun loppuivat, niin naiivisti ajattelin, että nyt voin hyvällä omalla tunnolla vähän rentoutua, mutta ahdistus napsahtikin saman tien päälle. Nyt on taas se tuttu sisäinen tärinä. On riittämätön olo. Olen nukkunut huonosti ja siksi koko ajan väsyttää.
Q kirjoitti 20.10.2018 14:24
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kaipaan työttömyyttä. Tuntuu, että oli hirveä virhe lähteä opiskelemaan. Tehtävää olisi ihan liikaa, en saa mitään aikaiseksi enkä osaa rentoutua. Epäonnistuminen kalvaa jatkuvasti mielessä. Minusta ei ole mihinkään. Tuntuu että olen liian tyhmä/arka/ruma/ kaikkeen. Työelämä pelottaa ja ahdistaa. Olen varmaan väärällä alalla. Aina vääränlainen joka paikkaan. ☹️
Voi ei ☹️
Voisiko seuraavaa käyntiä aikaistaa?
Minusta nyt olisi tärkeää, että sinnittelisit koulussa, vaikka se tuntuukin tosi vaikealta. Työttömyys voi tuntua houkuttelevalta, mutta se ei vie eteenpäin. Mietin, että voisiko opiskelijaterveydenhuollon kanssa miettiä tapoja, jolla helpottaa opiskelujasi. Voisikohan opiskelutahtia vaikka väliaikaisesti hidastaa tai onko mahdollista suorittaa kursseja muilla tavoilla?
Jos ala on väärä, niin olisiko mahdollista hyödyntää koulun opon palveluja? Miettiä uutta alaa ja kenties vaikka hioa opiskelutekniikkaa. Ja jos jatkat nyt opintoja, niin voit saada niistä hyväksilukuja uutta alaa opiskellessa.
Äläkä yhtään huoli, kyllä sinä vielä paikkasi löydät. 🙂👍
gogen kirjoitti 21.10.2018 13:8
Hei, en tiedä mihin kirjoittaa, mutta kerron oman kokemukseni tähän. Olen noin 25-vuotias, valmistuin puoli vuotta sitten yliopistosta maisteriksi. Sen jälkeen alkoi todelliset ongelmat. Opintojen ohessa tein vähän töitä, mutta työelämä tuntui jo silloin kamalalta. Jatkuvat paineet, ihmisistä puristetaan kaikki irti, mikään ei riitä, pitäisi tehdä enemmän, nopeammin ja tehokkaammin.
Olen kuitenkin nyt hakenut töitä valmistumisen jälkeen, mutta tuloksetta. Yhteen työhaastatteluun pääsin, mutta en saanut kyseistä työtä. Turhauttavaa. Opiskelin viisi vuotta, uhrasin aikaani ja rahoja ja tulos on tässä. En kelpaa, en riitä, ei ole sitä ja tuota taitoa.
Te-toimiston ja Kelan kanssa asiointi tuntuu lähinnä nöyryyttävältä ja tuntuu kuin te-toimisto vain kiusaa minua. Tehtävä typeriä ja turhia tehtäviä, joilla ei ole mitään työllisyyttä edistävää vaikutusta.
Syön nyt mielialalääkettä, käyn mielenterveyshoitajan luona ja olen vaatinut itselleni psykoterapiaa. Minulla on taustalla koulukiusaamista ja niiden aikojen traumat vaikuttavat yhä elämääni. Psykoterapiaan ei pääse, ennen kuin on ollut paikkakunnallani 3kk mielenterveystoimiston asiakas ja pitää saada kaksi lausuntoa psykiatrilta. Miten tämäkin asia voi olla niin hemmetin hankalaa?
Koko tämän yhteiskunnan vitsaus on se, että ei uskota, ei luoteta mihinkään/kehenkään. On oltava lappua, lippua, tarpeeksi näyttöä, todistuksia, kortteja, passeja. Tarpeeksi näyttöä oltava jopa siihen, että saisi apua mielenterveysongelmiin. Muutenkin tämän yhteiskunnan ongelma on nopeatempoisuus ja itsekeskeisyys, sekä kilpailu. Sosiaalinen media ruokkii kilpaulua, jokainen tuntuu kisaavan siitä, että kuka nyt tänä viikonloppuna syö upeamman ravintola-aterian ja kuka matkustaa hienompaan hotelliin tai maahan lomailemaan.
Minuakin inhottaa ja ahdistaa työelämä. Tuntuu, että tavallisille ihmisille ei ole töitä, kun kaikkien pitää olla huippuja. Ja minähän en ole edes tavallinen, mitä se sitten tarkoittaakaan, vaan haittatekijä, joten se töiden saamisesta.
Ja se ainainen kilpailu ja kiire kiireen vuoksi! Elämme aikaa, joka ei arvosta hidasta reflektiota.
Tiedän tunteen Kelan ja Te-toimiston kanssa asioimisessa. Tunne siitä, että jotain pitäisi tehdä, mutta aina jompikumpi, joskus peräti molemmat, tuntuvat tekevän kaikkensa, ettet varmasti pääse työttömyydestä. Ja sen sijaan, että näihin ilmeisiin työllistymisen esteisiin puututtaisiin, niin kyhättiin sen sijaan aktiivimalli(t).
Lisäksi minua ahdistaa se, että yhteiskunta, etenkin päättäjät ja työnantajat, tuntuvat sanelevan, että millainen minun tulisi olla ja miten minun olisi elettävä. Entä jos en ole se sosiaalinen hyvä tyyppi? Entä jos minun elämäni tärkein asia ei olekaan voiton tuottaminen jollekin toiselle tai julkisesta taloudesta murehtiminen? Entä jos minua eivät kiinnostakaan ne oikeat (lue: rahaa tuottavat) työt, vaan haluaisin olla kaiken maailman dosenttien opetettavana? Entä jos uran sijaan kaipaankin mielekkyyttä ja merkitystä? Entä jos en halua muuttaa työn perässä? Entä jos arvostankin rahan lisäksi myös omaa aikaa? Tai entä jos kehtaan odottaa saavani työstäni palkkaa?
Joskus tuntuu, että haluaisin erota ihmiskunnasta. 😞
star-crossed kirjoitti 23.10.2018 2:16
Voi ei ☹️
Voisiko seuraavaa käyntiä aikaistaa?
Minusta nyt olisi tärkeää, että sinnittelisit koulussa, vaikka se tuntuukin tosi vaikealta. Työttömyys voi tuntua houkuttelevalta, mutta se ei vie eteenpäin. Mietin, että voisiko opiskelijaterveydenhuollon kanssa miettiä tapoja, jolla helpottaa opiskelujasi. Voisikohan opiskelutahtia vaikka väliaikaisesti hidastaa tai onko mahdollista suorittaa kursseja muilla tavoilla?
Jos ala on väärä, niin olisiko mahdollista hyödyntää koulun opon palveluja? Miettiä uutta alaa ja kenties vaikka hioa opiskelutekniikkaa. Ja jos jatkat nyt opintoja, niin voit saada niistä hyväksilukuja uutta alaa opiskellessa.
Äläkä yhtään huoli, kyllä sinä vielä paikkasi löydät. 🙂👍
Kiitos hyvistä vinkeistä, star-crossed. 🙂 En viitsinyt aikaistaa seuraavaa käyntiä, vaan ajattelin että pärjään ensi viikkoon.
Tällä hetkellä ahdistaa eniten ryhmätöitten määrä, koska kaikenlisäksi ne ovat sellaisia muille esiteltäviä töitä. Laskeskelin, että niitä on nyt viisi eri työtä, ja ne pitäisi hoitaa tämän ja ensi viikon aikana. Ja kaikki on vielä aloittamatta tai ihan alkutekijöissään. Ei sinänsä mitään massiivisia esitelmiä, mutta esiintymisjännityksestä kärsivänä ne ahdistavat. Toisaalta jos jotain positiivista pitäisi kaivella, niin eipähän sentään tarvitse yksin esiintyä. Oman haasteensa luo vielä ryhmädynamiikka ja työnjako. En haluaisi aina olla se hommien alullepanija ja organisoija, varsinkin kun tällä hetkellä omat voimat tuntuu riittävän vain juuri ja juuri paikalle raahautumiseen.
Mielestäni opinnoissa on melko kova tahti. Välillä tuntuu että on vaikea pysyä kärryillä (esim. matematiikassa), ja noita ryhmätöitä saa tehdä omalla ajalla paljonkin. Väsyttävää ja on vaikea palautua, kun välillä tuntuu ettei sellaiseen ole yksinkertaisesti aikaa kun yrittää samalla elää muutakin elämää parhaansa mukaan. Taidan olla vain yksinkertaisesti laiska. Kauhulla odotan tenttejä, pääsenköhän yhdestäkään läpi. ☹️
Mutta tänään oli ihan hyvä päivä. Osasin jopa laskea matematiikkaa ja muutenkin sain paljon aikaan, siivosin, kävin kaupassa, laitoin ruokaa ja olin sosiaalinen. Huomenna voi olla taas eri ääni kellossa.
Äh, ryhmätyöt. Miksi niitä tungetaan joka paikkaan? Inhoan ryhmätöitä. Joo, on hyvä oppia myös toimimaan ryhmässä, mutta kun minä opin huomattavasti paremmin yksin tekemällä. Silloin kun introvertin energia ja tarkkaavaisuus menee juuri siihen työnalla olevaan asiaan, eikä ryhmän kanssa säätämiseen. Olivatko ihmiset ennen nykyistä ryhmätyöbuumia kyvyttömiä työskentelemään yhdessä, vai mistä tämä trendi on saanut alkunsa?
Q kirjoitti 23.10.2018 21:23
Oman haasteensa luo vielä ryhmädynamiikka ja työnjako. En haluaisi aina olla se hommien alullepanija ja organisoija, varsinkin kun tällä hetkellä omat voimat tuntuu riittävän vain juuri ja juuri paikalle raahautumiseen.
Vetäjän rooli on varmasti rankka, mutta positiivisesti ajatellen tämä "En haluaisi aina olla se hommien alullepanija ja organisoija" antaa kuvan kaikesta muusta kuin laiskasta ja saamattomasta ihmisestä. Monille, esimerkiksi minulle, aloittaminen on vaikeaa ja onkin hyvä, että tiimissä on joku joka osaa ja jaksaa tarttua asiaan. Kyky organisoidakin on todella tärkeä. Sinussahan on johtaja-ainesta!
Esiintymisjännityksestä varmaan kärsii enemmän tai vähemmän jokainen. Tai ainakin hyvin harvassa ovat täysin esiintymistä jännittämättömät ihmiset. Minäkin vältän esiintymistä ja esillä oloa kuin ruttoa. Tai oikeastaan mieluummin otan sen ruton kuin esiinnyn... Mutta hyvä uutinen on, että siihen - kuulemma! - tottuu. Huono uutinen on, että tottuakseen pitää esiintyä. Esimerkiksi aikoinaan lukiossa äikän kurssilla piti pitää puhe. Jännitti aivan tolkuttomasti, mutta kun se piti ja jäi yllätyksekseen eloon, niin vähään aikaan sen jälkeen mikään pikku esitelmä ei enää tuntunut missään.
Minulla on sellainen mielikuva, että amk:n eka vuosi on melko kiireinen, mutta että opintojen edetessä (tai opiskelukokemuksen kasvaessa?) se vähän helpottaa. Joku amk:n käynyt tietää asiasta enemmän?
Selviät kyllä tenteistä, eivät ne ylivoimaisia ole. 🙂 Tenttijännityskin helpottaa, kunhan saat tentin tai pari alle.
Ja taas olen niin kateellinen että raivostuttaa. 😠 Tuttu pääsee työnantajansa täysin kustantamalle matkalle, taas. Samainen tuttu on aina tiennyt, mitä elämältään haluaa, pääsi ensi yrittämällä maineikkaaseen kouluun eikä ole ollut koskaan päivääkään työttömänä. Hän on ilmeisen hyvä siinä, mitä tekee ja nauttii työstään ja elämästään.
Minä olen varmasti ansainnut kaiken tämän päälleni valuvan paskan, mutta voisiko joskus, edes joskus, jokin asia olla helppoa ja sujuvaa minullekin?
Hommat ovat edistyneet, eikä ahdista enää niin paljon. Viime viikolla oli englannin suullinen (ryhmä)esitys, joka meni vähän niin ja näin. Ei siinä paljon kehumista ollut, mutta onpahan suoritettu ja ohi. Ensi viikolla on ensimmäinen tentti, joka on - yllätys - ryhmätentti. Miksi?? Miksi pitää kaikkien näiden ryhmätöiden lisäksi vielä pitää ryhmätenttikin? No, jospa muutkin ryhmäläiset jaksaisivat panostaa ja toivottavasti tietäisivät tentin aiheesta enemmän.
Esiintyminen on kamalaa, mutta jostain syystä silti salainen haaveeni on olla esiintyvä taiteilija. Ehkä se liittyy jonkinlaiseen hyväksytyksi, ihailluksi, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeeseen. En tiedä. Viime aikoina on ollut kaipuu tehdä jotain luovaa, ehkä kirjoittaa. En ole tehnyt mitään sen eteen. En edes koe olevani kovin luova tai taiteellinen. Olisi mukavaa osata soittaa ja laulaa, mutta koen olevani niin epämusikaalinen ja saamaton että se jää pelkäksi haaveeksi. Olen aina ihaillut ja kadehtinut taitavia muusikoita ja esiintyjiä, ja surrut kun minusta ei ole siihen.
Olen jotenkin jumittunut menneisyyteen. Monet vanhat asiat ja ihmiset elämän eri osa-alueilta pyörivät mielessä, on vaikea elää tätä päivää tai miettiä tulevaisuutta. Tuntuu, ettei tulevaisuudessa ole oikein mitään odotettavaa. Olo on jotenkin raskas. Kai se menneisyys painaa koko ajan mukana.
Q kirjoitti 28.10.2018 20:30
Hommat ovat edistyneet, eikä ahdista enää niin paljon. Viime viikolla oli englannin suullinen (ryhmä)esitys, joka meni vähän niin ja näin. Ei siinä paljon kehumista ollut, mutta onpahan suoritettu ja ohi. Ensi viikolla on ensimmäinen tentti, joka on - yllätys - ryhmätentti. Miksi?? Miksi pitää kaikkien näiden ryhmätöiden lisäksi vielä pitää ryhmätenttikin? No, jospa muutkin ryhmäläiset jaksaisivat panostaa ja toivottavasti tietäisivät tentin aiheesta enemmän.
Kiva kuulla, että ahdistus on hellittänyt. 🙂
Eikä mikään ihme, että on ahdistanut ja jännittänyt jos on suullinen esitys ja vielä englanniksi. Minä olen aina ollut arka puhumaan vierasta kieltä ja varmaan juuri sen vuoksi puhuminen on kielitaidossani se heikko kohta. Tosin nyt kirjoittaminenkin on ruostunut, kun sitä ei ole kunnolla tarvinnut käyttää vuosikausiin. Ruotsi pitäisi opetella käytännössä uudelleen jos joskus kouluun hakeutuisin ja se ahdistaa jo ajatuksena.
Ryhmätentti?! Ihan uusi kauhistus minulle. Varmaan siinä on ajatuksena, että ryhmätyöskentely vastaa enemmän työelämäntilanteita. On varmasti ärsyttävää, jos joku pääsee tentistä läpi toisten siivellä, mutta tässä tapauksessa on pitemmän päälle parempi olla se tunnollinen suorittaja. Siis noin oppimisen kannalta. Ja jos ryhmä toimii, niin sehän voi tuoda tilanteeseen jopa tiettyä rentoutta, kun ei itse tarvitse kantaa vastuuta koko tehtävästä tai tentistä.
Q kirjoitti 28.10.2018 20:30
Esiintyminen on kamalaa, mutta jostain syystä silti salainen haaveeni on olla esiintyvä taiteilija. Ehkä se liittyy jonkinlaiseen hyväksytyksi, ihailluksi, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeeseen. En tiedä. Viime aikoina on ollut kaipuu tehdä jotain luovaa, ehkä kirjoittaa. En ole tehnyt mitään sen eteen. En edes koe olevani kovin luova tai taiteellinen. Olisi mukavaa osata soittaa ja laulaa, mutta koen olevani niin epämusikaalinen ja saamaton että se jää pelkäksi haaveeksi. Olen aina ihaillut ja kadehtinut taitavia muusikoita ja esiintyjiä, ja surrut kun minusta ei ole siihen.
Minullekin tulee silloin tällöin luomisvimma, vaikken koekaan itseäni mitenkään luovaksi tai taiteelliseksi. Melkein aina vimma jää toteuttamatta, koska olen niin samperin aikaansaamaton. Eikä se paljoa motivoi, jos ei osaa mitään.
Olen ymmärtänyt, että esiintyvillä taiteilijoilla voi olla työrooli, joka helpottaa esiintymistä. Tämä siis koskee niin muusikoita kuin vaikkapa luennoitsijoita, mutta erityisesti tietysti näyttelijöitä, joilla on aivan kirjaimellisesti harjoiteltu rooli vedettävänä. Rooli tai esiintyjäminä toimii ikään kuin maskina tai kilpenä, jolloin yleisön kohtaaminen voi olla helpompaa. Muistan myös lukeneeni, että ammattiesiintyjätkin jännittävät, jotkut jopa kovastikin, mutta oppivat ajan kanssa suhtautumaan jännittämiseen eri lailla.
Vähän aihetta sivuten: minusta on jollain vinksahtaneella tavalla lohdullista lukea huipputaiteilijoiden yms. kokemuksia omasta riittämättömyyden ja huonouden tunteistaan. Sitä voi tuntea itsensä aivan paskaksi, vaikka onkin aivan huippu siinä mitä tekee.
Mutta onhan nykyisin aika paljonkin taiteilijoita, jotka antavat työnsä puhua ja pysyttelevät itse taka-alalla tai ovat täysin tuntemattomia. Banksy, Elena Ferrante, Blue Man Group, Daft Punk... Ja sitten on esiintyjiä, jotka kyllä promotoivat ja antavat haastatteluitaan, mutta ovat silti yksityiselämästään enemmän tai vähemmän vaitonaisia.
Mutta joo, ei olisi minustakaan esiintymään. Tai julkaisemaan. Olisi kiva edes omaksi ilokseen (ja toisten kauhuksi...) osata soittaa jotain, mutta kun en vaan osaa, enkä jaksa opetellakaan. Mikä edes olisi sellainen soitin, jossa pääsisi melko nopeasti ja halvalla (ei kalliita soittotunteja) alkuun? Olisi kiva osta kirjoittaa jotain (mitä?), mutten osaa. Osaan sentään hieman valokuvata, mutta siinä edistymistä estää välineiden hinta, esim. objektiiveissa parisataa euroa on todella vähän.
Q kirjoitti 28.10.2018 20:30
Olen jotenkin jumittunut menneisyyteen. Monet vanhat asiat ja ihmiset elämän eri osa-alueilta pyörivät mielessä, on vaikea elää tätä päivää tai miettiä tulevaisuutta. Tuntuu, ettei tulevaisuudessa ole oikein mitään odotettavaa. Olo on jotenkin raskas. Kai se menneisyys painaa koko ajan mukana.
Onko menneisyys painanut koko ajan vai onko se nyt noussut mieleen?
Minä koen menneisyyteni kaahleena. En oikein tiedä miksi. Olen vaan niin kiinni niissä kummituksissa.
Vähän aikaa sainkin hengähtää ahdistuksien välissä. 🤔
Yökkäristä [sic!] tuli kehoitus laatia oma työllistymissuunnitelmani. Paniikki iski heti kun näin, että kuka oli laittanut viestiä. Vihaan ja pelkään sitä laitosta: kun ne ottavat yhteyttä tavalla tai toisella, niin tiedossa ei koskaan ole mitään hyvää. Noh, suunnitelman päivittäminen ei sinänsä ollut vaikeaa. Mutta nyt on pelko ja ahdistus, että jotain jäi tekemättä tai tein väärin ja että tästä laiminlyönnistä muistetaan karenssilla. Työkkäri kun ei anna toisia mahdollisuuksia.
Siis miten tällainen ahdistuksen ilmapiiri muka auttaa ketään työllistymään? 😑❓
Hämmentää. Sukulainen menehtyi vaikean sairauden uuvuttamana. Poismeno oli odotettavissa, mutta tuli siltikin yllätyksenä.
Tämä kuulostaa aivan kauhealta, mutta tuntuu vaikealta hyväksyä poismenoa, vaikkei sukulainen mitenkään superläheinen ollutkaan. Siis vanhat sukulaisethan ovat aina olleet olemassa, kuin jokin luonnonvoima. Rumasti sanottuna itsestäänselvyys. Eihän kukaan tule sanomaan, että maa on nyt poissa tai että tuuli kuoli?
Ja vaikken usko sielun olemassaoloon, niin tuntuu silti - tai ehkä juuri sen vuoksi - kummalliselta ajatella, että ihminen vain lakkaa olemasta. Ihminen, joka vielä hetki sitten oli, eli, ajatteli ja tunsi ei enää olekaan olemassa. Mihin kaikki tunteet, muistot, tiedot ja taidot katoavat? Miten elämä voi vain napsahtaa pois päältä, kuin valo joka hetki sitten vielä loisti?