Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Avoimen opinnot ovat vasta aluillaan, mutta jo nyt alemmuuskompleksi vaivaa. En kuitenkaan tajua, ymmärrän varmasti väärin, mokaan... Ei olisi pitänyt ottaa koko opintoja.
Selkä taas jumii, nukuin huonosti ja on jotenkin levoton olo. Pelkään, että ahdistuskausi tekee taas tuloaan.
Huh. Ensimmäinen (vajaa) kouluviikko takana. Vaikka viikonloppu alkoi, huomaan etten osaa rentoutua. Päässä pyörii miljoona kouluun liittyvää asiaa ja tuntuu että pitäisi tehdä vaikka mitä, lukea, harjoitella, kirjoittaa muistiinpanot uusiksi, ostaa tarvikkeita, ilmoittautua kursseille, tarkistaa hankittavat kirjat ja niin edelleen. Mutta on ollut ihan mukavia nämä ensimmäiset päivät. Kauhean väsyttäviä ja jännittäviä vain, kun tulee niin paljon uutta asiaa ja uusia ihmisiä ja pitäisi jaksaa tutustua kaikkiin.
Tännekin oli mielessä vaikka mitä kirjoiteltavaa, mutta nyt ne kaikki katoavat päästä kun yritän muistella. Ja voihan se kyllä olla, että tänne kirjoittelu jää nyt entistäkin vähemmälle, katsotaan miten opiskelu verottaa voimia.
Alemmuuskompleksi on meinannut vaivata minuakin. Ryhmässämme on niin nuoria ja kauniita, fiksuja ja paljon aikaan saaneita ihmisiä, että hävettää kun itse on tällainen vanha ja läski luuseri, jolla ei ole juuri yhtään työkokemusta. Noloa. Pelkään myös kunhan kurssit kunnolla käynnistyvät, että olen sittenkin liian tyhmä, en kuitenkaan tajua ja ymmärrä, vaikka olen tähän asti pitänyt itseäni suht fiksuna. Toisaalta, edellisistä opinnoista on jo jonkun verran aikaa, että on hyvinkin mahdollista että olen tyhmentynyt huomattavasti sinä aikana.
Mutta toisaalta, olen kyllä tykännyt tosi paljon tuosta koulusta ja siitä että olen opiskelija 🙂 Lopultakin en ole enää vain työtön, se yhteiskunnan pohjasakka, loinen - vaan saan kuulua mukavaan opiskelijayhteisöön ja ihmisarvoni on hieman kohentunut. Heh.
Toivottavasti ahdistuskausi ei ole tuloillaan, star-crossed ☹️ Onko avoimessa opiskelu vain itsenäisesti suoritettavaa verkko-opiskelua, vai kuuluuko siihen myös jotain luentoja tai lähiopetusta? Kyllä se varmasti sujuu hyvin 🙂👍
Olen edelleen nukkunut huonosti. Oudot unetkin ovat palanneet: viime yönä panikoin koululuokassa, mutten muista mistä syystä, ja toissa yönä etsin hädissäni suksia lumikinoksesta.
On taas sellainen olo, että olen vain taakka ja kuluerä. 😞 Olenhan, pääministerin sanoin, "elämäntapatyötön", talouskasvun rajoittaja. Miksi minä edes olen olemassa? En jaksaisi tätä ainaista vääränlaisuuden tunnetta.
Q kirjoitti 31.8.2018 20:41
Mutta toisaalta, olen kyllä tykännyt tosi paljon tuosta koulusta ja siitä että olen opiskelija 🙂 Lopultakin en ole enää vain työtön, se yhteiskunnan pohjasakka, loinen - vaan saan kuulua mukavaan opiskelijayhteisöön ja ihmisarvoni on hieman kohentunut. Heh.
Tosi hienoa kuulla, että sinulla on hyvä fiilis! 🙂 On varmasti helpottavaa, kun ei ole yhteiskunnan sylkykuppina ja syntipukkina. Ja älä huoli, kyllä se kouluarki kohta koittaa ja rentoudut. Ekat päivät ovat jännittäviä ja uuvuttavia kaikille. Jos edellisistä opinnoista on aikaa, niin "käynnistyminen" voi olla hitaampaa, mutta kohta varmasti olet jo vauhdissa.
Ja mahtavaa että tunnut viihtyvän koulussa! 🙂
Avoimen opinnoissa on tarjolla sekä lähi-, monimuoto- ja etäopetusta. Minä etsin tarkoituksella täysin etänä verkossa tapahtuvat opinnot, koska niin koulutustarjonta oli suurempaa ja arvelin omatahtisuuden sopivan itselleni paremmin.
Ja kiitos kannustuksesta! Sain ekan tehtävän palautettua ja seuraavakin on jo ihan hyvällä mallilla. On jo sen suhteen rennompi olo.
Hirveä riittämättömyyden tunne. Avoimen opinnot ovat alkaneet hyvin: olen pysynyt aikataulussa ja paikoin olen jopa sitä edellä. Mutta silti on koko ajan vaivaava tunne, että pitäisi tehdä enemmän ja paremmin. Miksen osaa olla tyytyväinen itseeni?
Hesarin Kuukausiliitteessä oli juttu ulkonäköönsä tyytymättömistä naisista. Se osui ja upposi. Samaistun vahvasti siihen tunteeseen, että toivoisin voivani olla näkymätön (vaikka sitä minä kyllä mitä suuremmissa määrin olen jo) ja siihen pohdintaan, että kehtaakohan sitä tämän näköisenä lähteä minnekään. Siis sellainen jatkuva itsetietoisuuden tunne. Minulla meni teininä todella pitkään, että edes uskallauduin meikkiostoksille, koska tunsin, ettei minulla ollut rumana sinne mitään asiaa tai oikeutta. En tiedä, että onko tilanne parantunut noista päivistä, kun tunnen edelleen itseni luokattoman rumaksi, mutta suhtaudun asiaan pääsääntöisesti hyväksyvämmin.
En tunne itseäni. Onko minulla liian kovat vaatimukset itselleni ja kun en niihin pysty vastaamaan, niin valitsen sitten sen toisen ääripään - kaikki tai ei mitään - vai olenko vain niin saamaton vätys, etten edes yritä? Joka tapauksessa lopputulos on sama.
Taas menin katsomaan mieleen juolahtaneen tutun kuulumisia. Enkö koskaan opi? Jonkin sortin masokismia tämä on.
Ja nyt unohdin, että mitä muuta minun piti kirjoittaa. 😟 Noh, ei se varmaan ollut mitään, mistä en olisi jo useampaan kertaan kirjoittanut.
Päivät menee ihan hirmuista kyytiä, ihan huomaamatta. En ole ehtinyt täälläkään oikein käymään. Elämässä on kyllä vahva suorittamisen maku. Pitäisi varmaan edelleen hankkia jokin harrastus, mutta missä välissä sitä edes ehtisi saati jaksaisi harrastaa mitään? Tuntuu ettei elämässä ole nyt mitään muuta kuin opiskelu, joka vie kaiken ajan. Huh huh.
star-crossed kirjoitti 4.9.2018 19:16
Samaistun vahvasti siihen tunteeseen, että toivoisin voivani olla näkymätön (vaikka sitä minä kyllä mitä suuremmissa määrin olen jo) ja siihen pohdintaan, että kehtaakohan sitä tämän näköisenä lähteä minnekään. Siis sellainen jatkuva itsetietoisuuden tunne. Minulla meni teininä todella pitkään, että edes uskallauduin meikkiostoksille, koska tunsin, ettei minulla ollut rumana sinne mitään asiaa tai oikeutta. En tiedä, että onko tilanne parantunut noista päivistä, kun tunnen edelleen itseni luokattoman rumaksi, mutta suhtaudun asiaan pääsääntöisesti hyväksyvämmin.
Minäkin välillä toivoisin olevani näkymätön, varsinkin viime talvena oli pitkään sellainen kausi. Mutta aina, siis ihan joka ikinen päivä on edessä tuo, että kehtaako sitä tämän näköisenä lähteä mihinkään. Siksipä meikkaankin oikeastaan joka päivä, koska ilman meikkiä ei vaan pysty lähtemään ihmisten ilmoille. Paitsi ehkä joskus hyvinä päivinä kehtaa jonkun pikkuisen kävelylenkin tehdä, ja koko sen ajan on epämiellyttävä olo, juurikin liian itsetietoinen olo. En myöskään kehtaa pitää hiuksia kiinni, koska näytän mielestäni täysin kaljulta kiitos korkean otsan. Olen varma, että kaikki muutkin ihmiset ajattelevat näin, eivätkä näe mitään muuta kuin valtavan paljaan otsani nähdessään minut hiukset kiinni. Juu, kuulostaa täysin naurettavalta, mutta täyttä totta.
star-crossed kirjoitti 9.9.2018 0:20
En tunne itseäni. Onko minulla liian kovat vaatimukset itselleni ja kun en niihin pysty vastaamaan, niin valitsen sitten sen toisen ääripään - kaikki tai ei mitään - vai olenko vain niin saamaton vätys, etten edes yritä? Joka tapauksessa lopputulos on sama.
Samaistun molempiin, tavoittelen välillä täydellisyyttä niin että on parempi olla tekemättä mitään kun täydellistä ei voi saavuttaa. Sama luovuttaa heti. Olen myös välillä juuri tuollainen vätys, miksi edes yrittää kun en ei siitä kuitenkaan tule mitään. Pitäisi opetella iloitsemaan edes vähästä ja keskinkertaisesta.
Jotain oli minullakin vielä mielessä, vaan enpäs saa enää päähäni. Väsyttää, tekisi mieli nukkua vaikka päiväunet, mutta koko ajan vaivaa tunne, että pitäisi tehdä jotain tai olen unohtanut tehdä jotain. Mutta kun ei jaksaisi.
Kotiuduin eilen Lapista. 😎 Kylläpä teki hyvää saada hetken tauko omasta elämästään! Ahdistus jäi tuntureille (eikun uutta kehittämään...), mutta palautumisen suhteen aika loppuvan kesken, vaikka selkeästi parempaan suuntaan meninkin. Mutta tuntui hyvältä päästä ikään kuin omaan elementtiini, toteuttamaan itseäni: kulkemaan, kokemaan, valokuvaamaan (809 kuvaa!), tutkimaan uusia paikkoja, olemaan kiinni hetkessä.
Matkustettaessa eteen tulevat ongelmat ovat ihastuttavan konkreettisia ja usein helposti ratkottavissa olevia: navikoimista paikasta toiseen, vessan etsimistä, retkelle tarvittavien eväiden määrän pohtimista, sään arviointia, jne. Matkustaminen on perustarpeisiin palaamista.
Mutta oli hätkäyttävää huomata, miten vanhempani, joiden kanssa siis matkustin, olivat, noh, vanhoja. Jotenkin avuttomia ja arkoja. Muutenkin tuntui, että ennen niin neuvokkaina pitämilläni ihmisillä ei järki enää juossut samaan malliin. Jouduin entistä enemmän ottamaan vetovastuuta reissun etenemisestä ja ajoittain tuli ihan tunne, että vanhempiani pitää vähän vahtia.
Reissu toi myös eteisyyttä omaan tilanteeseeni, joten sitä oli helpompi pohtia. Mietin, että yksi minun perusongelmani on, etten tiedä kuka olen ja mitä haluan. Ja sen vuoksi sitten haluan vähän kaikkea saamatta kuitenkaan mistään otetta. Haluaisin olla luonto-, kenties myös eräihminen, mutta samaan aikaan olen kaupungin palveluista nauttiva hienohelma (iik, ötököitä!), mutta kaupungissa asuessa kaipaan koko ajan maalle ja luonnon keskelle. Tarvitsen turvallisuuden tunnetta luovia rutiineja, mutta samalla inhoan niitä. Kaipaan rauhallisuutta ja luovaa joutilaisuutta, mutten levottomana sieluna osaa kovin pitkään nauttia niistä. Ja niin edelleen. Kuinka löytää itsensä?
Q kirjoitti 15.9.2018 17:21
Paitsi ehkä joskus hyvinä päivinä kehtaa jonkun pikkuisen kävelylenkin tehdä, ja koko sen ajan on epämiellyttävä olo, juurikin liian itsetietoinen olo.
Minä tyypillisesti lenkkeilen illalla, kun on hämärää ja vähemmän ihmisiä liikkeellä. 🤔 Suosin myös hiljaisempia reittejä.
Q kirjoitti 15.9.2018 17:21
Pitäisi opetella iloitsemaan edes vähästä ja keskinkertaisesta.
Juuri näin. Miten sitä oppisi olemaan armollinen itseään kohtaan? Kilpailemaan vain itsensä kanssa ja hyväksymään, että silloinkin joskus tulee tappioita. Olen niin kateellinen ihmisille, jotka aidosti osaavat iloita ja nauttia elämän pienistä iloista ja jotka osaavat löytää hyvää melkein asiasta kuin asiasta. Sellainen elämä vaikuttaa antoiselta ja valoiselta.
Tosi väsynyt ja lannistunut olo. En tiedä miksi, mitään ei ole tapahtunut. En vaan jaksaisi nyt työnhakua tai opiskelujuttujen miettimistä. Tai oikeastaan mitään muutakaan.
Nyt löytyi todellisuuspakoa vailla vertaa. Innostuin katselemaan taidetta, etenkin taidegrafiikkaa. Niin paljon kauniita töitä! Erityisen lumoutunut olen Inari Krohnin grafiikoista, joita ostaisen seinät täyteen, jos vain olisi rahaa.
Kunpa itsekin osaisin. Edes jotain.
Tulin nyt tänne avautumaan kun en tiedä minne muuallekkaan voisin.
Tällä hetkellä en ole löytänyt töitä ja en tiedä mikä minua kiinnostaa joten en ole opiskellutkaan lisää. En jaksa tehdä yhtään mitään ylimääräistä ellei erikseen käsketä ja kuka nyt minua kotona käskisi mihinkään. Istuin koko viikonlopun tietokoneella, välillä vain istuen. Pitäisi aloittaa kunnon parantaminen, pitäisi hakea vielä ahkerammin töitä, pitäisi löytää kavereita. Itsellä on motivaatioita asialle. Aloita kunnon parantaminen niin naiset voisivat kiinnostua. Hae töitä, niin voit ansaita elantosi ja ehkä joskus tienata asunnon käsirahan tai ajaa hienolla autolla. Etsi kavereita, niin ei tarvitse tänne tulla kirjoittamaan eikä tarvitsisi olla yksin.
Mutta ei, en vaan pysty tarttumaan asiaan toimeksi. On vain helpompi olla tekemättä mitään, vaikka se saakin minut surulliseksi. En ole tehnyt mitään lopullista päätöstä minkään suhteen kun olen näin nuori, mutta eipä näytä kovin valoisalta tulevaisuus.
tiluluii kirjoitti 1.10.2018 12:53
Tulin nyt tänne avautumaan kun en tiedä minne muuallekkaan voisin.
Tällä hetkellä en ole löytänyt töitä ja en tiedä mikä minua kiinnostaa joten en ole opiskellutkaan lisää. En jaksa tehdä yhtään mitään ylimääräistä ellei erikseen käsketä ja kuka nyt minua kotona käskisi mihinkään. Istuin koko viikonlopun tietokoneella, välillä vain istuen. Pitäisi aloittaa kunnon parantaminen, pitäisi hakea vielä ahkerammin töitä, pitäisi löytää kavereita. Itsellä on motivaatioita asialle. Aloita kunnon parantaminen niin naiset voisivat kiinnostua. Hae töitä, niin voit ansaita elantosi ja ehkä joskus tienata asunnon käsirahan tai ajaa hienolla autolla. Etsi kavereita, niin ei tarvitse tänne tulla kirjoittamaan eikä tarvitsisi olla yksin.
Mutta ei, en vaan pysty tarttumaan asiaan toimeksi. On vain helpompi olla tekemättä mitään, vaikka se saakin minut surulliseksi. En ole tehnyt mitään lopullista päätöstä minkään suhteen kun olen näin nuori, mutta eipä näytä kovin valoisalta tulevaisuus.
Suuri kiitos viestistäsi! 🙂 Kyllä tähän minun ketjuun saa tulla kirjottelemaan, myös niitä avautumisia. Yksinpuhelu kun on pidemmän päällä aika uuvuttavaa eikä kukaan jaksa lukea niitä samoja ulinoitani uudelleen ja uudelleen.
Tilanteesi kuulostaa aika samanlaiselta kuin omani. Pitäisi-syndrooman kanssa olen tänäänkin kärvistellyt, kun pitäisi katsoa avoimen yliopiston moodlesta seuraava tehtävänanto. Pitäisi käydä katsomassa Mol:n sivuilta avoimet työpaikat, koska olen pitänyt sääntönä, että aina(kin) maanantaisin minun kuuluu ne sieltä tarkastaa. Pitäisi laatia työhakemuksia tai ainakin olla yhteyksissä työnantajiin. Pitäisi siivota. Pitäisi viedä pari pahvilaatikkoa kierrätyspisteeseen. Ja samalla pitäisi viedä tuikkujen kuoria metallinkeräykseen. Pitäisi olla edes tekstiviestitse yhteydessä kaveriin. Ja niin edelleen, ad infinitum.
En tiedä miksi minun on niin vaikea tehdä mitään. Masennus? ADD? Epäonnistumisen pelko? Liian korkeat tai kaukaiset tavoitteet? Vaiko ihan vain saamattomuus eli suomeksi sanottuna lorvikatarri? Ja kyllä, minäkin kärsin omasta saamattomuudestani. Tuntuu typerältä olla itse oman itsensä suurin este. Ahdistaa, kun elämä menee ohi.
Tulee mieleen kohta Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Surupuvusta:
"Eikä se juuri naurata
Ei se nosta mielialaa
Kun itkusta kaikki alkaa
Itkuun kaikki aina palaa"
Sitä tämä on, saman saamattomuuden kehän loputonta kiertämistä, lukkoon menemistä. En tee mitään -> ahdistaa -> on vaikea tehdä mitään, koska ahdistaa -> ahdistaa ja hävettää entistä enemmän -> vielä vaikeampi tehdä mitään...
Koko typeryyden kruunaa se, että innostavan tai mielenkiintoisen asiankin tekeminen voi olla tahmeaa. Esimerkiksi koen opiskelevani todella kiinnostavia asioita, mutta silti opiskelu on pakkopullaa.
Hesarissa oli maaliskuussa juttu psykoterapeutista, joka opetteli aikaansaavaksi. Ja minähän luin ko. jutun vasta nyt, viestisi innoittama, ja artikkeli on ollut työnalla välilehdelle koko tämän ajan, kun en ole saanut aikaan lukea sitä tai edes sulkea välilehteä. Huokaus... Joka tapauksessa, hän antaa muutamia kokeilemisen arvoisia vinkkejä: valitse tarkkoja ja konkreettisia tavoitteita, jaa tavoite osiin välitavoitteiksi sekä tee tavoitteen eteen työskentely mahdollisimman mukavaksi. Tässä linkki artikkeliin, joka vain taitaa valitettavasta vaatia tunnukset: https://www.hs.fi/elama/art-2000005595010.html
Helpommin sanottu kuin tehty, vaikka ihan järkeenkäypiä neuvoja ovatkin. 😟 Ainakin itselläni omat tavoitteet ja aikataulut fuskaavat aina. Tässä mielessähän minä ja meidän kaltaisemme saamattomat voisimme hyötyä strukturoitu opiskelusta, jossa tavoiteet ja aikataulut ovat ainakin jossain määrin selkeät.
Hetkellisesti olen saanut buustattua omaa käsillä olevaan työhön keskittymistäni ns. pomodoro-tekniikalla, jossa työtä pyritään tekemään lyhyissä pätkissä pitäen pätkien välissä taukoja. Esim. 20 minuuttia vielä jaksaa väkisinkin pinnistää ikävempäänkin tehtävään, sitten pidän pienen hengähdystauon. Sitten taas uusi intensiivijakso.
tiluluii, jäin miettimään, että onko saamattomuus sinulle uusi oire? Onko jotain tapahtunut? Ymmärsin kirjoituksestasi, että jotain koulua olet käynyt, miten se sujui? Onko sinulla ennen ollut tavoitteita, harrastuksia ja sosiaalista elämää, jotka ovat jostain syystä jääneet pois? Liittyykö saamattomuuteen muita oireita, kuten vaikkapa väsymystä tai energiattomuutta? Niiden takana voisi olla esimerkiksi kilpirauhasen toiminnan häiriö tai nyt paljon esillä ollut anemia tai ferritiinin puute.
Olen ollut kummallisessa välitilassa, jossa ei ahdista, mutta ei tunnu hyvältäkään. On tyhjä ja välinpitämätön olo.
Mulle tuli eilen ennen nukkumaanmenoa samantapainen välitila. Siinä tilanteessa se tuntui rentouttavalta tai helpottavalta, ainakin sitten kun tajusin että koko päivän jatkunut ahdistus oli tiessään (juhlistin asiaa syömällä pari kourallista suolapähkinöitä sängyssä ja hampaidenpesun jälkeen, ja nukahdin nopeasti.) Katsotaan miten tämä päivä menee...
Mitä ajatuksia sulla liittyy siihen ettei tunnu hyvältä eikä pahalta?