Voihan perseidit! Miksi aina on pilvistä kun on jotain taivaalle tiirattavaa? Kuunpimennys meni ohi pilvien vuoksi ja nyt meteorit.

Kerroin isälleni käyväni ammatinvalintapsykologilla puhumassa opintohaaveista ja -tavoitteista. Se vain naurahti eikä sitten sanonut mitään. Kiitos tuesta, isä.

Huhhuh! Tein sen. Kävin pääsykokeissa. Nyt on ihan hyvä mieli, kerrankin ihan tyytyväinen itseensä. 🙂 Eikä edes ollut niin järisyttävän kamala koettelemus, kun etukäteen panikoin. Hakijoita oli kuitenkin suht vähän joten ei tullut sellaista ahdistusta kuin isossa joukossa. Kirjallinen osuus oli paljon haastavampi kuin olin ajatellut, mutta siitäkin jäi ihan positiivinen mieli. Vaikka olisihan sitä aina voinut tehdä paremminkin... Lisänä oli myös ryhmäkeskustelu/haastattelu, joka oli nopeasti ohi. Pääasia kuitenkin että menin sinne, vaikka en tulisikaan valituksi niin onpahan kokemusta. Sisäänpääsy on kuitenkin aika epätodennäköistä, kun sinne otetaan vain kolme. 😟 Mutta hyvä minä! 😀

Olen muutenkin koittanut pitää itseni liikkeessä, viime viikolla ahdisti niin pirusti, mutta tein kerrankin niin että avauduin ihmisille. Se teki hyvää. Voi olla, että jos olisin hautautunut yksikseni kotiin ja vellonut pahassa olossa, en ehkä olisi mennyt pääsykokeisiinkaan. Kävin yhtenä päivänä jopa pelaamassa lautapelejä ennestään tuntemattomassa porukassa ja erittäin vähäisellä pelikokemuksella ylipäätään, ja olipa kyllä mukavaa sekin. Olen saanut tavata viime päivinä paljon niin mukavia ihmisiä, että usko elämään on vähän palautunut (vähäksi aikaa ainakin).

Tuntuu nyt typerältä, miten paljon etukäteen murehdin ja pelkäsin. Mutta sellainen minä taidan olla.

Minäkin olisin tahtonut tiirailla perseidejä, mutta vähän pilvistä oli täälläkin ja viime yönä piti nukkua tähtiin tuijottelun sijaan. ☹️

Höh, olipas tökeröä isältä. Ehkä hän ei vain keksinyt mitä sanoa? Mutta noista tulee itselle ikävä olo, ymmärrän. Juuri tuollaisten vastaanottojen takia mietin aina, kehtaanko sanoa jostain asiasta jollekin. En kertonut noista pääsykokeistakaan perheenjäsenilleni. Minusta on kuitenkin hyvä että olet menossa sinne ammatinvalintapsykologille 🙂👍 Milloin sinulla olikaan sinne aika?

Tänään minulla on ollut wanha olo. Olin kaupassa etsimässä uusia farkkuja, kun joku arvokkaasti pukeutunut, elämän ehtoopuolella oleva täti-ihminen kysyi myyjältä, että onko heillä tuollaisia kenkiä myynnissä ja osoitti minun kenkiä. Minä luulin keväällä ne ostaessani ostavani nuorekkaat tennarityyliset kengät...

Eikä löytynyt farkkuja. Kaipaan niitä kultaisen nuoruuden päivien ( 😉 ) paksua ja napakkaa 100 % puuvillaa olevia farkkuja. Nykyiset elastaanifarkut tuntuvat lähinnä trikoilta, varsinkin kun nykyään on vaikea löytää mitään muuta kuin niitä skinny- ja slim fit -mallisia farkkuja, jotka eivät imartele ollenkaan minunlaisiani porkkanajalkoja.

Mutta ei mennyt kauppareissu ihan hukkaan: ostin maistettavaksi Clipperin strawberry & rhubarb -infuusioteetä ja se on aivan törkeän hyvää!

Q kirjoitti 13.8.2018 14:32

Huhhuh! Tein sen. Kävin pääsykokeissa. Nyt on ihan hyvä mieli, kerrankin ihan tyytyväinen itseensä. 🙂 Eikä edes ollut niin järisyttävän kamala koettelemus, kun etukäteen panikoin.

Upeaa! Mahtavaa! 🙂👍

Usein käy juuri noin, että jälkeenpäin tajuaa jännittäneensä ihan turhaan. Tästä sitten minun vinoutunut mieleni on tehnyt johtopäätöksen, että kannattaa jännittää ja panikoida, koska sittenhän mitään kamalaa ei tapahdu. Voi huokaus.

Q kirjoitti 13.8.2018 14:32

Pääasia kuitenkin että menin sinne, vaikka en tulisikaan valituksi niin onpahan kokemusta.

Juuri näin, oikea asenne! Todellakin, hyvä sinä! 🙂🎂

Q kirjoitti 13.8.2018 14:32

Olen muutenkin koittanut pitää itseni liikkeessä, viime viikolla ahdisti niin pirusti, mutta tein kerrankin niin että avauduin ihmisille. Se teki hyvää. Voi olla, että jos olisin hautautunut yksikseni kotiin ja vellonut pahassa olossa, en ehkä olisi mennyt pääsykokeisiinkaan. Kävin yhtenä päivänä jopa pelaamassa lautapelejä ennestään tuntemattomassa porukassa ja erittäin vähäisellä pelikokemuksella ylipäätään, ja olipa kyllä mukavaa sekin. Olen saanut tavata viime päivinä paljon niin mukavia ihmisiä, että usko elämään on vähän palautunut (vähäksi aikaa ainakin).

Minulla oli sama tilanne heinäkuussa. Oli tapahtumia, vierailuja, kyläilyjä, menoja, fiilistelyä. Siis tekemistä. Tuli energinen ja aikaansaava olo. Nyt sitten murehdin, että miten pitkälle tämä kantaa, kun illat pimenevät ja tämä pahainen kaupunki vaipuu taas talvihorrokseen.

Q kirjoitti 13.8.2018 14:32

Höh, olipas tökeröä isältä. Ehkä hän ei vain keksinyt mitä sanoa? Mutta noista tulee itselle ikävä olo, ymmärrän. Juuri tuollaisten vastaanottojen takia mietin aina, kehtaanko sanoa jostain asiasta jollekin. En kertonut noista pääsykokeistakaan perheenjäsenilleni. Minusta on kuitenkin hyvä että olet menossa sinne ammatinvalintapsykologille 🙂👍 Milloin sinulla olikaan sinne aika?

Olihan se aika lannistava kommentti, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, mutta toisaalta pystyn kyllä ymmärtämään isääni. Siis mehän puhutaan minusta, elämäntapa luuserista. Tiedän tuottaneeni pettymyksiä, ehkä etenkin juuri opintojen suhteen. Varmaan sillä(kin) ensimmäinen ajatus oli, että jahas, taas tätä sontaa.

Mutta joo, on vaikea puhua ajatuksistaan, tunteistaan ja suunnitelmistaan, kun joutuu pelkäämään tois(t)en reaktiota. Usein sitten vaikenenkin. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista suhdetta, että voisin sanoa suoraan, että nyt sinä loukkasit minua. Ymmärrän kyllä, että minulla itsellänikin on osuus tässä ja peiliin katsomisen paikka, sillä eipä sekään pahemmin juttele minulle. Ylläpidämme siis molemmat vaikenemisen kulttuuria.

Eka ammatinvalintapsykologi käynti oli jo. Tuntui aika hölmöltä, nololtakin, istua taas saman psykan edessä. Mutta toisaalta olen iloinen, että sain saman psykan, tuttuus helpotti sinne menemistä.

Eipä siinä tunnissa ehditty muuta kuin päivittää tiedot tilanteestani ajantasalle. Vähän huvitti, kun kaikki mitä minä sanoin tuntui olevan erinomaista. Teki mieli kokeilla, että miten se olisi reakoinut, jos olisin ilmoittanut haluavani opiskella nenänkaivamista tai pyrkiväni Afrikan tähden ammattipelaajaksi.

Ahdistuksesta tai uupumuksesta en kertonut, vielä ainakaan, enkä tiedä edelleenkään kerronko ollenkaan. Aika näyttää. On vaan niin vaikea paljastaa kenellekään miten huono ihminen olen. Kulissit pitää pitää pystyssä, sillä ne ovat kaikki mitä minulla on. Tulin myös ajatelleeksi, että jos en haekaan mihinkään opiskelemaan, niin aiheutanko pettymyksen myös sille psykalle?

Kaikesta huolimatta lähdin psykalta positiivisessa mielialassa. On tunne, että ainakin minä yritän. Ja ehkä sitä joskus vain kaipaa kuulla, että omat ajatukset ovat järkeviä.

Turhaan minä lykkäsin tätä vuoden päivät. 😟

star-crossed kirjoitti 14.8.2018 0:52

Eipä siinä tunnissa ehditty muuta kuin päivittää tiedot tilanteestani ajantasalle. Vähän huvitti, kun kaikki mitä minä sanoin tuntui olevan erinomaista. Teki mieli kokeilla, että miten se olisi reakoinut, jos olisin ilmoittanut haluavani opiskella nenänkaivamista tai pyrkiväni Afrikan tähden ammattipelaajaksi.

😀 Hän oli siis kannustava. No, kivampi niin kuin että olisi joku nuiva tai tuomitseva ihminen, joka ei ymmärrä yhtään. Jospa siitä löytyis jotain suuntaviittoja eteenpäin. Jos on ymmärtäväinen ja myötämielinen henkilö, niin kyl hänelle voi varmaan kertoa myös masennuksesta ja uupumuksesta. Ne kumminki vaikuttaa käytännön tasolla paljon siihen, millanen työ- tai opiskelu olis sopivaa, tai olisiko ennemmin aika jonkin muun, vaikka kuntoutuksen. Voisin kuvitella, että mielenterveyden ongelmat on ammatinvalintapsykologille aika tavallisia asioita, joita usein kohtaa.

Olen lueksinut tätä ketjua silloin tällöin. Tuntuu pahalta, kuinka raskas itseviha ja syytös kirjoituksistanne (Q & star-crossed) välittyy. En usko ollenkaan, että vaikeudet saada työtä, löytää sopivaa alaa tai opiskelupaikkaa tai muita vastaavia asioita, johtuisi teidän huonoudesta, kelvottomuudesta tai laiskuudesta. Onhan selvää, että on vaikeaa ottaa askelia työn tai opiskelun suhteen, jos itsellä on semmoinen kokemus, ettei kelpaa mihkään ja on arvoton. Ei silloin tuomiota tartte ja syytöksiä vaan apua, tukea ja armoa!! Mut tiedän kyllä tavattoman hyvin omasta kokemuksesta, kuinka vaikeaa on uskoa, että voisi olla hyvä ja oikeanlainen tällaisena kuin on, kun häpeä on iskostunut niin syvälle jo kauan sitten ja siihen on tottunut.

Kiitos kivasta kommentista, Joie 🙂 Tukea minä tosiaan kaipaan, ja vaikka sen tietää, on sitä välillä myös vaikea vastaanottaa. On tosiaan vaikeaa hyväksyä itsensä tällaisena kuin on. Koko ajan on tunne, että pitäisi olla erilainen, että elämä muuttuu paremmaksi vasta sitten kun esimerkiksi olen laihtunut kymmenen kiloa.

Viikko sitten eräs uudehko tuttavuus meinasi jo tuskastua seuraani, ja hän sanoi minulle jotakuinkin että "miksi sun pitää jatkuvasti vähätellä itseäsi, mikset sä vaan vois uskoa että sä riität?" Ja se oli älyttömän hyvä kuulla, en nimittäin ollut edes hoksannut miten olin koko illan vähän väliä puhunut itsestäni negatiiviseen sävyyn. Olin vähän nolona, mutta samalla hyvilläni, kun joku sanoo ääneen että "sinä riität". 🌻🙂🌻

Olen samaa mieltä Joien kanssa myös siitä, että ammatinvalintapsykologille voi hyvin sanoa uupumuksesta. Ei se tee sinusta huonoa ihmistä. 🙂

Joo, Q, samaa koen kyllä itsekin. Ajatus siitä, että voisin tällasenani olla oikeanlainen ja riittävä on tavattoman vieras, kun oon aina tottunut elämään siinä uskossa, että oon vääränlainen ja huono. Mut onhan se ilahduttavaa tietää, että se ei oo totta. 🙂 Kai siihen ajallaan tottuu ja hiljalleen voi enempi ja enempi elää sen mukaan, mikä on totta.

On ihan hyvä, että joku ihminen huomauttaa siitä itsensä väheksymisestä ja korkeista vaatimuksista, vaik se voikin tuntua vähän kiusalliselta. Jos itse on kovin tottunut suhtautumaan itseensä arvostelevasti ja jyrkästi, ei sitä edes huomaa. Tuntuu, että minähän ajattelen vaan niinku asiat on.

Kiitos viestistä, Joie. 🙂 Tämä Tukinetin foorumi on tullut vuodessa - niin se aika vain rientää! - tosi tärkeäksi, koska täältä saa juuri noita mainitsemiasi apua ja tukea.

Olematon itsetunto on ollut apinana selässäni ties miten pitkään, kenties koko elämäni. Viileän rationaalisesti pystyn ajattelemaan, että voisi minulla huonomminkin mennä. Onhan minulla mahdollisuuksia vaikka mihin ja olenhan minä ennenkin pärjännyt niin koulussa kuin töissäkin. Että kyllä tämä tästä jotenkin lutviutuu, kun vaan jaksaa sitkeästi yrittää. Mutta huonommuuden tunne vain on ja pysyy.

Olet oikeassa siinä, että minun pitäisi olla armollisempi itselleni. En tiedä missä vaiheessa entisestä hällä väliä -ihmisestä tuli tällainen perfektionisti ja itseni pahin kriitikko - mikä mahtava yhdistelmä! Jonkinlainen kultainen keskitie pitäisi löytää laissez-fairen ja vaatimusten väliltä. Miljoonan dollarin kysymys on, että miten tässä voi onnistua? Mistä edes aloittaa?

Olette varmasti, Q & Joie, ihan oikeassa siinä, että ammatinvalintapsykalla voi kertoa myös ahdistuksesta ja uupumuksesta. Se vaan tuntuu vaikealta. Minun on vaikea avautua edes ammatilaiselle, ja nyt kun taas on hyvä vire, niin se tuntuu turhaltakin. Pelkään manaavani sen pahan olon esille, jos otan asian puheeksi.

Mutta samaan aikaan murehdin, että jos/kun se ahdistus taas palaa, niin olen jotenkin niin lukkiutuneessa mielentilassa, etten siksi saa sanaa suustani. Ahdistuneena kun käperryn itseeni ja yhtä rataa kiertäviin ajatuksiin (huono, tyhmä, ruma, heikko, en kuitenkaan koskaan... jne.). Siis näin: https://78.media.tumblr.com/e751e14b30f26243631908baa6aa881d/tumblr_p7d4fnRSTm1qiuiebo1_640.jpg

Mutta juuri nyt on hyvä fiilis. 🙂👍 Innokas ja toiveikas, jopa. Niinpä tämä tyttö repäisi ja ilmoittautui avoimeen yliopistoon! Ja kuukauden päästä on reissukin tiedossa!

Oho, mahtavaa star-crossed! Mitä aiot avoimessa opiskella? Ja minne lähdet reissuun?

Minusta syksyn tulo on aina mukavaa, koska se on sellaista uusien alkujen aikaa. Kiva kuulla että sinullakin on innokas ja toiveikas olo 🙂 Toivotaan että se kestää.

Ei kannata murehtia, milloin se ahdistus taas tulee, jos tulee ollenkaan. Vaikka helppohan se on toiselle aina sanoa 😉 Eikä pahasta olosta puhuminen välttämättä manaa sitä esille, minusta tuntuu että siitä on välillä myös helpompi puhua kun ei ole "tilanne päällä". Silloin monesti tosiaan on niin lukkiutuneessa mielentilassa, ettei osaa ajatella mikä edes ahdistaa ja ajatukset pyörivät samaa rataa. Juuri niinkuin tuossa sarjakuvassa. Jälkeenpäin on helpompi pohtia, mitkä kaikki vaikuttivat silloiseen olotilaan. Voi olla, että se johtuu jostain pienestä asiasta, joka saattaa vaikuttaa ihan mitättömältä. Itselläni ainakin näin käy turhan usein. Olen yrittänyt opetella hyväksymään sen, ja olemaan syyllistämättä itseäni että ahdistun niin pienestä/turhasta.

Viime aikoina olen yrittänyt omaksua vähän rennomman asenteen tekemisiini - että ei se ole niin vakavaa. Ei tämä elämä ole niin vakavaa. Olen aika rutiininomaisesti elävä ihminen, ja olen koittanut rikkoa niitä rutiineita ihan tietoisestikin. Yrittänyt tehdä asioita spontaanimmin. Tarttunut impulsseihin. Ehkä yksinkertaisesti elänyt enemmän.

Silti yksinäisyys vähän kaihertaa, sellainen läheisyydenkaipuu. Monesti huomaan ajattelevani, että "tämäkin olisi mukavampaa, jos olisi joku tämän kanssani kokemassa". Toisaalta huomaan kyllä myös hetkiä, joista saan enemmän irti itsekseni kuin jonkun kanssa. Iltakävelyt hämärtyvässä illassa, katulamppujen syttyessä on vähän sellainen kokemus, josta voisi nauttia molemmilla tavoilla. Toisaalta olisi romanttista kävellä käsi kädessä hiljentyvässä kaupungissa ja bongailla tähtiä, mutta yksin käppäillessä ja sopivaa musiikkia kuunnellessa se oma päänsisäinen maailma on jotenkin maaginen. Itsekseen tähtiin tuijotellessa se yksinäisyyden kokemus on hämmentävällä tavalla kaunista - sellaista kosmista haikeutta.

Huh! Takana on kiireinen viikko. Tai kiireinen ja kiireinen, mutta joka päivä kuluvaa sunnuntaita lukuun ottamatta on ollut jotain menoa: töitä, kahvilla kaverin kanssa käynti, asioiden hoitamista... Tuntui hyvältä, kun oli tekemistä ja tapahtumaa, mutta tuntuu myös hyvältä saada hyvällä omalla tunnolla nyhvätä kotona tekemättä mitään erikoista.

Q, minäkin olen syksyihminen! 😀 Tai oikeammin syksy ja kevät ovat molemmat "omia" vuodenaikojani. Pidän syksyn pirteästä väriloistosta, mutta myös sen haikeasta melankolisuudesta talven väjäämättömyyden edessä, sekä syksyn yltäkylläisyydestä luontoäidin antaessa satoaan (vaikkein juurikaan käy esimerkiksi marjassa). Minullekin syksy edustaa myös uusia alkuja.

Olet varmasti oikeassa siinä, että ahdistuksesta on helpompi kertoa silloin, kun ei ahdista. Silloin pystyy ajatella selvemmin. Mutta seuraavan ammatinvalintapsyka menee pitkälle ensi kuun puolelle eikä juuri nyt ahdista, niin minä yritän työntää ahdistusmietteet pois mielestäni ja vain nauttia tästä olemisen keveydestä. Sen millaisella mielellä ja missä ajatuksissa silloin olen näkee vasta sitten. Tämän hetken mottona onkin: (quel) che sarà, sarà - sattuu, mikä on sattuakseen, ennalta murehdittu kun on kahteen kertaan murehdittu.

Q kirjoitti 17.8.2018 11:03

Viime aikoina olen yrittänyt omaksua vähän rennomman asenteen tekemisiini - että ei se ole niin vakavaa. Ei tämä elämä ole niin vakavaa. Olen aika rutiininomaisesti elävä ihminen, ja olen koittanut rikkoa niitä rutiineita ihan tietoisestikin. Yrittänyt tehdä asioita spontaanimmin. Tarttunut impulsseihin. Ehkä yksinkertaisesti elänyt enemmän.

Armollisuuden opetteleminen itseäni kohtaan tekisi hyvää minullekin. Onko sinulla jotain konkreettisia toimia, joilla pyrit myötätuntoon itseäsi kohtaan?

Minäkin olen aika rutiineihin kangistunut. Minulla oli joskus vuonna keppi ja kivi oikein sellainen "tee toisin" -projekti, jossa yritin ihan tietoisesti murtaa rutiineja, esim. etsiä uusia lenkkireittejä, tehdä uusia ruokia tai muuntaa tuttua reseptiä jotenkin tai lukea ennakkoluulottomasti kirjaa itselleni vieraasta genrestä. Tästä se kuukauden projekti -ideakin syntyi. En näistä mitään massiivisia muutoksia ole saanut, edelleen olen rutiinien orja, mutta toihan se uusia asioita elämään.

Pitäisiköhän yrittää ottaa uudelleen käyttöön tuo projekti tai kuukauden tavoite?

Rutiineista tuli mieleen, että Hesarissa oli viime kuussa artikkeli, jossa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisellä on noin 25 tuttua paikkaa, joihin hän palaa aina uudelleen: sama ravintola, lomakohde, kampaaja... Jos uusi oma paikka löytyy, niin yksi vanhoista tippuu pois. Ennestäänhän jo tiedettiin, että ihmisillä on noin 150 tuttua (ns. Dunbarin luku). Ehkä me kaikki olemme omien rutiiniemme orjia, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Q kirjoitti 17.8.2018 11:03

Silti yksinäisyys vähän kaihertaa, sellainen läheisyydenkaipuu. Monesti huomaan ajattelevani, että "tämäkin olisi mukavampaa, jos olisi joku tämän kanssani kokemassa". Toisaalta huomaan kyllä myös hetkiä, joista saan enemmän irti itsekseni kuin jonkun kanssa. Iltakävelyt hämärtyvässä illassa, katulamppujen syttyessä on vähän sellainen kokemus, josta voisi nauttia molemmilla tavoilla. Toisaalta olisi romanttista kävellä käsi kädessä hiljentyvässä kaupungissa ja bongailla tähtiä, mutta yksin käppäillessä ja sopivaa musiikkia kuunnellessa se oma päänsisäinen maailma on jotenkin maaginen. Itsekseen tähtiin tuijotellessa se yksinäisyyden kokemus on hämmentävällä tavalla kaunista - sellaista kosmista haikeutta.

Onpa huikean kauniisti kirjoitettu! 🙂 Sinustahan kuoriutui oikein kunnon romantikko (ja Hollywood-hömpän sijaan viittaan nyt tähän: https://fi.wikipedia.org/wiki/Romantiikka ).

Joo, välillä sitä on ihan sinut yksinäisyytensä kanssa (=turtuminen?), joskus siitä ihan nauttii. Joskus yksin tai seurassa olemiseen suhtautuu vain hyvin pragmaattisesti, "olisihan tämä nyt helpompaa, jos...". Joskus taas läheisyydenkaipuu tuntuu haikeana haaveena, joskus se suorastaan viiltää.

Minulla oli teininä tapana kiivetä katolle loikoilemaan ja tähtiä katsomaan. Joskus otin mukaan korvalappustereot tai kannettavan cd-soittimen, joskus vain kuuntelen nukkumalähiön rauhallisuutta. Voi niitä aikoja!

Tähtitaivas on yksi syy, minkä vuoksi haluaisin ainakin lyhyen jakson elämästäni asua maalla.

Taidan tietää sen tunteen, kun yksin kulkiessa - useimmiten nimen omaan kulkiessa, ei niinkään paikallaan ollessa * - ja musiikilla ulkomaailman häivyttäessä sitä oikein kääntyy sisäänpäin, käy keskustelua itsensä kanssa tai rakentelee pilvilinnoja. Voi siis oikein möyriä oman mielensä sopukoissa, kadota sinne.

Haikea yksinäisyys on minustakin kaunista. Samalla tapaa esimerkiksi melankolia voi olla riipaisevan kaunista juuri sen surumielisyyden vuoksi.

* Tai siis näin ainakin minulla. Kun kävelen, ajan autoa, istun bussissa, junassa tai lentokoneessa, niin pääsen sellaiseen rauhalliseen hyvän olon tunteeseen (en toki aina, joskus kun ahdistaa niin mielessä ei ole mitään muuta kuin se ahdistus), jossa on helppo antautua ajatusten vietäväksi. Kaipaan tätä tunnetta. Jotain hyvin syvästi ihmisen perustarpeisiin liittyvää liikkeellä olemisessa on. Sanotaankin, että meillä on edelleen metsästäjä-keräilijän aivot. Ymmärrän oikein hyvin, että miksi moniin uskontoihin liittyy pyhiinvaelluksia tai miksi matkustamisen on niin lumoavaa tai miksi luonnossa vaeltaminen on niin elähdyttävää.

Q kirjoitti 17.8.2018 11:03

Oho, mahtavaa star-crossed! Mitä aiot avoimessa opiskella? Ja minne lähdet reissuun?

Opiskelen historiaa. 🙂

Lähden syyskuun puolessa välissä Lappiin mökkeilemään. Ihanaa päästä pitkästä aikaa tuntureille tuulettumaan, nuotiolle syömään eväitä ja valokuvaamaan ruskaa (toivottavasti sitä on!), käkkyrä puita ja tunturimaisemia. Niin ja olisi kiva nähdä revontuliakin. Niin ja poroja, tietysti.

Voi että! Lapin reissu kuulostaa mahtavalta, olisipa mukava joskus itsekin käydä - en ole koskaan käynyt Kuusamoa pohjoisempana.

Ja a p u a: pääsin kouluun!! Sain juuri vähän aikaa sitten tietää kun illan päätteeksi vilkaisin sähköpostia. Huhhuh. Tietenkin otin paikan samantien vastaan. Mitähän tästä tulee. Jännittää jo nyt aivan kamalasti. 😯🗯️😯🗯️😯🗯️

Uskallauduin pitkästä aikaa vaa'alle. Kyllähän minä tiesin, että kesällä tuli syötyä muitakin herkkuja kuin mansikoita, mutta olihan se lukema silti aika karu. Päätin, että nyt alkaa kurinpalautus: otan taas käyttöön karkki- ja herkkupäivän ja reippaalla lenkillä pitää käydä ainakin 3-4 kertaa viikossa. Pari tuntia myöhemmin ovikello soi. Oven takana oli naapuri ison munkkipussin kanssa, heille jäi jostain paljon munkkeja. Enhän minä osaa kieltäytyä ilmaisista herkuista. Nyt vedän jo kolmatta munkkia, loput laitoin pakkaseen. Että miten alkoi laihdutus, niin kuin noin omasta mielestä?

star-crossed kirjoitti 19.8.2018 19:21

Rutiineista tuli mieleen, että Hesarissa oli viime kuussa artikkeli, jossa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisellä on noin 25 tuttua paikkaa, joihin hän palaa aina uudelleen: sama ravintola, lomakohde, kampaaja... Jos uusi oma paikka löytyy, niin yksi vanhoista tippuu pois. Ennestäänhän jo tiedettiin, että ihmisillä on noin 150 tuttua (ns. Dunbarin luku). Ehkä me kaikki olemme omien rutiiniemme orjia, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Tosi tyylikästä lainata itseään... 🙄

Jäin miettimään noita rutiineja. Toisaalta ne kahlitsevat, toisaalta helpottavat elämää. Niiden rikkoontuminen sekä elähdyttää että stressaa. Ehkä kyse onkin, että on oikeanlaisia rutiineja ja oikeassa suhteessa, sekä valmius tarkastaa niitä aika ajoin?

Mitä sitten kaltaiseni rutiinienorja voi tehdä? Jos ostan kaupasta sen iänikuisen vaniljajogurtin sijaan vaikkapa banaanijogurttia tai lähden kotipihasta lenkille oikean sijaan vasemmalle, niin ei siinä mitään mullistuksia saavuteta. Jos taas tekisin jotain, mikä olisi täysin itselleni epätyypillistä, niin ehkä se olisi silmiä avaava kokemus, mutta muuttaisiko se mitään? Ja kuinka tunnistaa, että milloin olisi syytä rikkoa rutiineja?

Lopulta kaikki taitaa tulla siihen, että minulla on jonkin asteinen muutoksien pelko. Se on este siinäkin tilasteessa, että tiedän muutoksen olevan välttämätön: tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Muutosvastarinta taas liittynee heikkoon itsetuntoon.

Eli en osaa, jaksa tai uskalla tehdä muutoksia, elintapoihin vaikka, joten toistan tätä samaa levyä hamaan loppuun saakka?

Q kirjoitti 21.8.2018 22:52

Ja a p u a: pääsin kouluun!! Sain juuri vähän aikaa sitten tietää kun illan päätteeksi vilkaisin sähköpostia. Huhhuh. Tietenkin otin paikan samantien vastaan. Mitähän tästä tulee. Jännittää jo nyt aivan kamalasti. 😯🗯️😯🗯️😯🗯️

Onnea opiskelupaikan johdosta! 🌻🙂🌻

Nyt varmasti jännittää, mutta niin jännittää kaikkia muitakin kouluun päässeitä. Kuuluu kuvioon ja menee kyllä ohi. Ja tosi hienoa, että otit paikan rohkeasti vastaan!

Muistanko oikein, että koulu on nykyisessä asuinkunnassasi, eli sinun ei tarvitse muuttaa opintojen perässä? Ehkä se vähän auttaa jännitykseen, kun koko ympäristö ei muutu samalla.

Mitä opiskelet?

Mutta vielä kerran: ONNEA! 🙂🎂

Olen noin vajaan viikon ajan nähdyt joka yö aivan pimeitä unia, joita leimaa huoli, syyllisyys, ahdistus ja/tai huono omatunto.

Viime yönä näin unta, että olin lähdössä matkalle, mutta lähtemisestä ei tullut mitään, koska en saanut pakattua, matkaseurue alkoi vain esitellä uutta autoaan, unohdin jotain kotiin ja lähdin hädissäni kaulaa myöten lumessa kahlaten sitä hakemaan... Toissa yönä olin tosi huolestunut kissastani, kun se on jo aika iäkäs ja pelkäsin sen olevan sairas. Sitä edellisenä yönä podin todella huonoa omatuntoa, koska en käynyt raskaana olevan siskoni luona, en edes silloin, kun hän synnytti marsun (!). Sitä edellisenä yönä sain vahingossa sirkusteltan romahtamaan, pakenin paikalta ja piileskelin syyllisyyden kalvaamana.

Siis mitä ihmettä tämä nyt on? Kun ei valveilla ollessa ahdista, niin sitten unissa pitää ahdistaa?

Unet on mahtavia, kaikessa outoudessaan. Mutta minusta tuntuu että minä näen aina vaan tosi tylsiä unia. 🙄 Vaikka hereillä ollessa usein ahdistaa, en näe painajaisia kovin usein. En ainakaan muista. Ainoa epämiellyttävä teema joka unissani aika ajoin toistuu, on sade. Sataa ja on harmaata/hämärää. Synkeää, mutta ei varsinaisesti pimeää.

Ja vielä toinen mikä toistuu on autolla ajaminen. Usein ajan ihan päin helvettiä. Hereillä ollessa en paljon autoile ja minulla on ajamiseen aika iso kynnys ja vähän kammo. Ehkä se johtuu hyvin pitkälti siitä.

Kiitos onnitteluista 🙂🌻 Ei onneksi tarvitse lähteä muuttamaan toiselle paikkakunnalle koulun perässä. Huh, ihan tarpeeksi hoidettavia asioita on kasaantunut ilman sitäkin viime päiville. Ihan kiva on kyllä saada jotain sisältöä ja rytmiä elämään. Tavoitteita. Vaikka en vielä tiedäkään millaista opiskelu tulee sitten lopulta olemaan, tai olenko ihan hakoteillä ylipäätään. Liiketaloutta lähden opiskelemaan. 🙂 Ei tosiaan mikään haaveammatti tai -ala, mutta tuntuu että tässä tilanteessa mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Ja muutenkin pähkäilin että taloushallinto saattaisi olla ihan sopivaa hommaa minunkaltaiselle ihmiselle. Saa nähdä.

Elintapoja pitäisi itselläkin vielä kohentaa. Toivottavasti saisin siihenkin motivaatiota muutosten myötä. Jokin mukava liikuntaharrastus kun löytyisi. Pelottaa vain, että koen opiskelun ja uudet kuviot ja ihmiset niin stressaavana, että ennemmin minut löytää sohvanpohjalta sen munkkipussin kanssa. Muutokset pelottaa, mitäs jos se muutos onkin huonompaan suuntaan. ☹️

Unet loppuivat heti kun kirjoitin niistä. Tällä kertaa manaaminen siis kannatti! 😀

Erehdyin taas vakoilemaan ennen muinoin tuntemieni tai enemmänkin tietämieni ihmisten fb-sivuja. Nähtävästi kaikki ovat saaneet aikaan jotain: on työ, oma talo, perhe, onnistunut elämäntaparemontti, harrastuksia, ystäviä. Yritän taistella alemmuuskompleksia vastaan ja ajatella, että elämässä onnistumisia (tai epäonnistumisia) pitäisi verrata toisten sijaan omiin odotuksiin ja lähtökohtiin, mutta pelkään häviäväni tämän(kin) taistelun.

Q, liiketalous on varmasti siinä mielessä hyvä aihe opiskella, että sillä tutkinnolla voi päästä aika monenlaisiin töihin, liiketaloutta kun on kaikkialla. Ja jos taloushallinto on se sinun juttu, niin ainakin kirjanpitäjistä taitaa olla ihan pulaa!

En tiedä miten moni meistä lopulta voi tai pääsee työsketelemään unelma-ammattissaan. Mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki muu työ olisi vastenmielistä pakkoraadantaa. Esimerkiksi toimistotyöt olivat minulle kivaa työtä, jota tekisin mielelläni vieläkin, mutteivat ne mitään intohimoja herättäneet.

Opiskelu varmasti tuo rytmiä ja tavoitteita, mutta myös uusia tuulia. 🙂 Milloin koulu alkaa?