Hellehelvetti! 😠 Miten pitkään tätäkin pitää kestää? Olisi kiva edes saada nukutuksi.

Olen viime päivinä miettinyt paljon ammatillista/työelämän tulevaisuuttani. Hahmotan kyllä, että mitkä asiat minua kiinnostavat, ja niitä on loppujen lopuksi aika paljon ja ne ovat järjestään niitä "turhia" ja huonosti työllistäviä (lue: alalla kova kilpailu, vain vahvat ja verkostoituneet pärjäävät). Tiedän myös missä yrityksissä tahtoisin työskennellä. Tiedän mitä ammattillisia taitoja haluaisin osata. Mutten siltikään tiedä konkreettisia ammatteja, joissa haluaisin ja voisin toimia, enkä siten myöskään tiedä mitä minun pitäisi opiskella tai tehdä päästäkseni eteenpäin tästä kuopasta. Turhauttaa.

Mutta kesämenoja piisaa edelleenkin. 🙂 Tuntuu hyvältä tuntea olevansa elossa. Pitkästä aikaa elämä tuntuu merkitykselliseltä. Melkein alkaa tuntua siltä, että ehkä minäkin olen merkityksellinen.

Tänään iski kateus. Olin luullut päässeeni sen yli jo vuosia sitten, mutta tässä sitä nyt taas ollaan.

Tapasin pitkästä aikaan erään kaverini. Kävi ilmi, että hänen osa-aikatyönsä on muuttumassa kokoaikaiseksi. Kaveri näytti innoissaan kuvia yli kahden viikon kesälomamatkaltaan: ihania, historiallisia ja idyllisiä paikkoja, juuri sellaisia mistä minä pidän. Kaverin poikaystävän, tai varmaan voi jo puhua avopuolisosta, isällä on useampikin mökki, joita kaveri ja avo voivat melko vapaasti käyttää.

Olen kyllä iloinen kaverin puolesta, mutta olen myös kateudesta vihreä ja tunnen häpeää ja itseinhoa sen vuoksi. Olen paska ihminen, enkä ansaitse kavereita.

Jahas. Kateudesta pääsinkin sujuvasti takaisin ahdistukseen. Miten aina, kun menee vähänkin paremmin, onnistunkin huijaamaan itseäni, että uutta romahdusta ei tule? Ja vieläpä niin, että samaan aikaan kuitenkin pelkään ahdistuksen paluuta?

Siis miten minä voinkin olla näin paska ihminen? Kuonan ja alhaisuuden sivutuote, kuten jossain Harry Potterissa luki (tjsp). Täysin arvoton. Haittatekijä, loinen.

Taas on sellainen fiilis, että auton alle jääminen olisi vain siunaus. 😞 Tekisi mieli itkeä, mutta itkukaan ei tule. En edes sitä osaa.

Viime päivät ovat olleet aivan uskomatonta vuoristorataa, kuin viime kuukaudet tiivestettynä muutamaan päivään. Pohjamudissa rypiminen keskeytyy toivonkipinään, hetken aikaa on parempi fiilis, kunnes tulee taas romahdus. Vihaan ja rakastan noita toivon hetkiä. Ne antavat hetken hengähdystauon, mutta samalla alan jo pelkämään laskusuhdannetta.

Kävin uimassa. Piti odottaa iltaan saakka, että saan varmasti olla rauhassa eikä minun tarvitse paljastaa löllyvää ruhoani kenenkään nähden. Muuten uiminen oli kivaa, viilensikin hetkeksi.

Ihanaa miten öisin on jo jokunen tunti pimeää. Kaipaan pimeyttä kesän jälkeen samalla tavalla kuin talven jälkeen kaipaan valoa.

Voi kuinka uupunut minä olenkaan. ☹️ Eikä mikään suo minulle edes hetken hengähdystaukoa, ei helle, ei itseinho, ei elämä.

Haluaisin edes ohikiitävän hetken olla huoleton. Olla murehtimatta tulevaisuuttani, rahan puutetta, yhteiskunnan ja maailman tilaa, yksinäisyyttäni, omaa paskuuttani. Vai onko tämäkin vain oman viallisuuteni oire: kyvyttömyys nähdä, ymmärtää ja tarttua niihin pieniin onnenaiheisiin, joita minulla kuitenkin loogisesti ajateltuna on?

Tämä on pelottava ajatus, sillä se merkitsisi sitä, että vaikka minulla olisi kaikki hyvin, niin en siltikään osaisi olla murehtimatta. Osaisinko olla onnellinen, huoleton? Olenko koskaan ollut?

Suru on rakkauden hinta, sanotaan. Jos elämä on ollut täynnä surua, niin milloin se rakkaus sitten tulee? Ja määrittelen rakkauden tässä hyvin laajasti terveestä itserakkaudesta ystävyys- ja parisuhteeseen sekä lähimmäisen rakkauteen.

Kahlil Gibranin runo kertoo, että ilo ja suru ovat vastakohtia, mutta kulkevat käsikädessä, kuin jin ja jang:

"Jotkut teistä sanovat: Ilo on surua suurempi ja toiset sanovat: Ei, suru on suurempi. Mutta minä sanon teille, että ne ovat erottamattomat. Ne tulevat yhdessä ja jos toinen istuu yksinään kanssasi ruokapöydän ääressä, muista, että toinen nukkuu vuoteessasi."

Miksi sitten paska tuntuu kasautuvan tietyille ihmisille, kuten minulle? Oma syyni, kun en osaa tehdä jotain asian eteen?

Samoja tuntemuksia tällä hetkellä täälläkin. Olin vanhempieni luona yli kaksi viikkoa ja kaikki meni oikein hyvin. Välillä oikeasti tunsin olevani onnellinen. Huoleton ja onnellinen. Elämä tuntui hyvältä, murheet eivät painaneet. Kaikki ikävät asiat ja elämä kaupungissa tuntui niin kaukaiselta. Kai oli turvallista olla "kotona". Edes helle ei ahdistanut.

Mutta nyt olen taas oikeasti kotona, yksin ja masentuneena, kaikki ahdistaa. Kuumuus on tukalaa. Silti on syyllinen olo maata kotona. Ei jaksaisi mitään. Tulevaisuus ahdistaa. Tuntuu, että mikään ei koskaan tule oikeasti muuttumaan paremmaksi, vaikka hetkittäin kokeekin olonsa hyväksi.

Alan kohta kallistua siihen, etten osaa olla yksin. Elämä on tuntunut viime viikkoina mielekkäämmältä, kun perhe on ollut ympärillä. Yksin en saa mitään aikaiseksi. Miten tästä pääsee eroon? Yksinolo on alkanut ahdistaa. En tiedä johtuuko se jostain menneistä (käsittelemättömistä?) ikävistä asioista, työttömyydestä, taloudellisesta tilanteesta, kotikaupungista, kodista, olemattomasta itsetunnosta, lihomisesta, liikkumattomuudesta, helleaallosta, tähtien asennosta, Trumpista vai mistä. Olen luuseri, joka vihaa itseään niin paljon ettei kestä edes itse omaa seuraansa.

Anteeksi, tässäkään viestissä ei ole mitään mielekästä. Ajattelin vain ilmoittaa että olen hengissä. 😟

Ai niin, hain paikalliseen ammattikorkeakouluun. En silti tiedä, menenkö edes pääsykokeisiin. En ole valmistautunut millään tavalla. Koko haku oli aika extempore, kun olin niin positiivisella tuulella silloin. Nyt koko ajatus ahdistaa. Että pitikin.

Q, lausahduksesi Trumpista hymyilytti. Kiitos siitä 🙂 Ymmärrän että opiskelupaikan hakeminen hirvittää, muutokset ovat minustakin pelottavia. Ehkä voit päättää myöhemmin menetkö pääsykokeeseen. Tai jos menet, voihan sen opiskelupaikan jättää ottamatta, jos pääsee sisään mutta ei haluakaan paikkaa.

star-crossed, mulla ei ole aavistustakaan miksi joillekin ihmisille kasaantuu enemmän vaikeuksia kuin toisille. Joillakin on huonommat lähtökohdat kuin toisilla, ja kun elämässä on paljon kuormittavia tekijöitä niin totta kai se tarkoittaa että jää vähemmän voimavaroja muuhun - on se sitten opiskelua, työtä, tai ihmissuhteiden ylläpitämistä. En tiedä tilanteestasi mitään, mutta oli se millainen hyvänsä se ei kerro mitään sinusta ihmisenä. Törmäsin joskus Facessa videoon joka oli mielestäni kiva. Luulisin että se löytyy youtubesta joko hakemalla fraasia "what does priviledge look like", tai sitten sanaparilla priviledge + race. Siinä versiossa minkä näin oli tekstitykset suomeksi mutta en nyt pysty etsimään itse.

Toi mitä kirjoitit surusta ja rakkaudesta... Olen joskus miettinyt liittyisikö se sanonta siihen että kyky tai taipumus tuntea voimakkaasti on sellainen ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus? Voisiko se että pystyy tuntemaan surua kertoa että on kyky rakastaa? Tai sitten siihen että kun välittää jostakin, kun antaa itsensä kiintyä, siihen liittyy menetyksen pelko, tai usein jossakin vaiheessa myös menetys.

Luulen että mulla siihen miksi luonto on niin tärkeää liittyy se että se tuntuu jotenkin pysyvältä. Vaikka me ihmiset pystytään aiheuttamaan paljon vahinkoa (ja jotkut yksilöt enemmän kuin toiset), en oikeasti usko että me onnistutaan hävittämään kaikkea elävää tältä pallolta.

Q kirjoitti 29.7.2018 22:46

Samoja tuntemuksia tällä hetkellä täälläkin. Olin vanhempieni luona yli kaksi viikkoa ja kaikki meni oikein hyvin. Välillä oikeasti tunsin olevani onnellinen. Huoleton ja onnellinen. Elämä tuntui hyvältä, murheet eivät painaneet. Kaikki ikävät asiat ja elämä kaupungissa tuntui niin kaukaiselta. Kai oli turvallista olla "kotona". Edes helle ei ahdistanut.

Mietinkin, että mitä sinulle kuuluu. 🙂 Aivan mahtavaa, että sait hetken hengähdystauon huolista. Juuri tuota minäkin kaipaan. Jos vanhempasi asuvat suhteellisen lähellä, niin olisiko sinun mahdollista vierailla heidän luonaan useammin? Jos se helpottaisi yksinäisyyden tunnetta.

Kuten soroppi jo sanoikin, niin sinä voit käydä pääsykokeissa vain katsomassa paikkoja, ei sinne kouluun ole pakko mennä, vaikka saisitkin opiskelupaikan. Ota se vaikka seikkailuna, kokemuksena.

Ja jos otat opiskelupaikan vastaan, niin kenties yksinäisyyskin helpottaisi eikä tarvitsisi kantaa syyllisyyttä toimettomuudesta. Nämä kun itsekin sisästäisin... Olen nimittäin huomannut, että kun en kestä itseäni, niin ahdistus saattaa helpottaa, kun on jotain johon keskittyä.

Heh, minua ahdistaa sekä Trump että ihmiset, joita Drumpf [sic!] ei ahdista.

soroppi kirjoitti 30.7.2018 8:32

star-crossed, mulla ei ole aavistustakaan miksi joillekin ihmisille kasaantuu enemmän vaikeuksia kuin toisille. Joillakin on huonommat lähtökohdat kuin toisilla, ja kun elämässä on paljon kuormittavia tekijöitä niin totta kai se tarkoittaa että jää vähemmän voimavaroja muuhun - on se sitten opiskelua, työtä, tai ihmissuhteiden ylläpitämistä. En tiedä tilanteestasi mitään, mutta oli se millainen hyvänsä se ei kerro mitään sinusta ihmisenä.

Tämän "oli se [tilanne] millainen hyvänsä se ei kerro mitään sinusta ihmisenä" pitäisi olla aina näkyvillä oleva huonetaulu tai sisustusteksti. Kiitos tästä ajatuksesta, se lohduttaa vähän.

Minä ymmärsin tuon suru on rakkauden hinta -sanonnan alunperin hyvin kirjaimellisesti niin, että rakkaudesta seuraa väistämättä surua. Surua toisen poismenon johdosta, eron kohdatessa tai erilleen ajautuessa. Sittemmin oivalsin, että sitä mitä rakastetaan, niin sitä myös surraan eli, kuten paremmin asian ilmaisit, kyky surra kertoo kyvystä rakastaa (ja toisin päin). Ilo ja suru ovat toistensa kääntöpuolia.

Tahtoisin niin uskoa ja luottaa siihen, että on olemassa balanssi ilon ja surun (itku pitkästä ilosta, ilo pitkästä itkusta?) ja ylipätään hyvän ja pahan välillä. Että kun on toista, niin on myös toista. Paistaa se päivä risukasaankin, jokaisella pilvellä on hopeareunus, rakkaus lankeaa niin lokaan kuin liljaankin... Haluaisin joskus nähdä elämän valoisampia puolia. Niiden liki totaalinen puuttuminen saa uskomaan, että kyseessä on minun oma sisäinen viallisuuteni. Joku parempi ihminen varmaan löytäisi aiheita tyytyväisyyteen tai kenties jopa iloonkin.

Luulen, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään. Kenties toiset ovat herkempiä kokemaan voimakkaita tunteita kuin toiset. Luulen myös, että meillä ahdistuneilla ja masentuneilla on taipumus tahtomattamme jumiutua negatiivisuuteen. Mutta jämähtävätkö onnelliset sitten samalla tavalla onnellisuuteen? Ruokkiiko surkeus surkeutta, onni onnellisuutta?

Priviledge-videosta tuli mieleen tämä On a plate -sarjis: https://img-9gag-fun.9cache.com/photo/aPD9x7K_700b.jpg
Kulttuuriantropologi Simon Sinekin puheesta tosin on ymmärrettävissä, että yhteiskunnallisen murroksen lisäksi tietyt nykypäivien etuoikeudet itse asiassa voivat tuottaa päinvastaisia tuloksia: https://youtu.be/hER0Qp6QJNU

Minullekin luonto on tärkeä. Jos voisin vapaasti toimia kuten haluaisin, niin hakeutuisin asumaan luonnon keskelle, pois kaupungin hälinästä. En tiedä miksi, mutta luonnon läheisyys tuntuu lohdulliselta ja rauhoittavalta. Pysyvyyttä ja jatkuvuutta minulle edustaa luonnon lisäksi historia. On sitä eletty, iloittu ja murehdittu ennen minua ja tavalla tai toisella elätään, iloitaan ja murehditaan minun jälkeenikin. Tuntuu hyvältä hahmottaa itsensä pienen pienenä osana tätä ihmiselämän ketjua.

star-crossed kirjoitti 30.7.2018 20:32

soroppi kirjoitti 30.7.2018 8:32

star-crossed, mulla ei ole aavistustakaan miksi joillekin ihmisille kasaantuu enemmän vaikeuksia kuin toisille. Joillakin on huonommat lähtökohdat kuin toisilla, ja kun elämässä on paljon kuormittavia tekijöitä niin totta kai se tarkoittaa että jää vähemmän voimavaroja muuhun - on se sitten opiskelua, työtä, tai ihmissuhteiden ylläpitämistä. En tiedä tilanteestasi mitään, mutta oli se millainen hyvänsä se ei kerro mitään sinusta ihmisenä.

Tämän "oli se [tilanne] millainen hyvänsä se ei kerro mitään sinusta ihmisenä" pitäisi olla aina näkyvillä oleva huonetaulu tai sisustusteksti. Kiitos tästä ajatuksesta, se lohduttaa vähän.

Tähän yhdyn minäkin, kunpa kaikki ihmiset ajattelisivat noin. Yksi häiritsevimmistä asioista työttömyydessä on ainakin omalla kohdallani muitten ihmisten suhtautuminen. Kun et käy töissä (tai et opiskele), et ole mitään. Tuntuu, että uudet tuttavuudetkin jatkavat samantien matkaa kun saavat tuon selville. Tämän kun lisää jo valmiiksi olemattomaan itsetuntoon, on vaikea kavuta ylös täältä pohjalta. Tai poistua edes mukavuusalueelta.

Olen miettinyt viime päivät pääsykokeita ja kouluun menemistä ylipäätään, ja ne ahdistavat ihan suunnattomasti. Olen huomannut että jännitän sosiaalisia tilanteita nykyään entistä enemmän. Tai on tilanteita, etten välttämättä etukäteen jännitä, mutta sitten itse tilanteessa huomaankin jännittäväni. Saan nykyään lähes aina jännittäessäni jotain ihmeellisiä rytmihäiriöitä kaikkien muitten mukavien jännitysoireiden lisäksi, joko sydän tuntuu tykyttävän jotenkin epäsäännöllisesti tai jättävän lyöntejä väliin. Se tuntuu inhottavalta, kun välillä oikein muljahtelee rinnassa. Miten ihmeessä kestän pääsykokeita tai uutta koulua, kun pelkästään kaupassa käynti, julkisella paikalla liikkuminen tai autolla ajo aiheuttaa tätä?

Yritin viime psykan käynnilläkin kertoa tästä, mutta sairaanhoitaja vain koitti "lohduttaa" että "kaikkiahan se varmasti jännittää". Muutenkin välillä tuntuu ettei hoitaja ole minun "puolellani" tai ei oikein ymmärrä. Myös taloudellinen tilanteeni huolettaa jos opintoihin päädyn, ja koitin hoitajalle avautua etten jaksaisi sitä rumbaa, että selvittäisin miten voisin opiskella työmarkkinatuella. (Tai siis periaatteessa tiedän, miten se hoituu, en vain jaksa tehdä käytännössä asian eteen mitään.) Tätä hoitaja ei ilmeisesti ymmärtänyt yhtään, koska sivuutti asian täysin sanomalla jotain "kyllähän sitä saa opintotukea, ja asumistukea jonkun verran ja varmaan jotain toimeentulotukea". 😟 Aargh, muutenkin viime päivinä tuntuu että olen menettänyt uskoni ihmiskuntaan ja kaikki voisi painua helvettiin. Anteeksi. 🙂🌻

Myös ajatus siitä, että viettäisin vielä seuraavat 3-4 (tai kenties useammankin) vuotta nykyisellä paikkakunnalla, saa minut epätoivon partaalle. Toki täällä on hyvät puolensa jne jne, mutta kun vain ahdistaa. Tämä on aikalailla kuoleva kaupunki ja useat tutut ovat muuttaneet/ovat muuttamassa pois, mutta itse olen täällä edelleen. En halua olla se, joka jämähtää koko loppuiäkseen kotikaupunkiinsa. Teininä vielä ajattelin, että jatkan heti matkaani, kun vain mahdollista ja mahdollisimman kauas, mutta kuinkas kävikään. Luuseri mikä luuseri.

Jauhan tässä ketjussa aina vain omia irrelevantteja asioitani. Anteeksi siitäkin. Ehkä pitäisi aloittaa oma ketju.

Viimein satoi ja ukosti. Ilma ei ole enää niin nihkeä.

Q kirjoitti 31.7.2018 19:12

Yksi häiritsevimmistä asioista työttömyydessä on ainakin omalla kohdallani muitten ihmisten suhtautuminen. Kun et käy töissä (tai et opiskele), et ole mitään. Tuntuu, että uudet tuttavuudetkin jatkavat samantien matkaa kun saavat tuon selville. Tämän kun lisää jo valmiiksi olemattomaan itsetuntoon, on vaikea kavuta ylös täältä pohjalta. Tai poistua edes mukavuusalueelta.

Niin totta. Työttömyys vie ihmisarvon. Työttömyys on stigma. Työtön on vain taakka, kuluerä. Tuntuu pahalta, kun se työttömien mollaaminen lähtee ihan päättäjien tasolta. Yritä siinä sitten päästä eteenpäin elämässä, kun työnantajat karttavat kuin spitaalista ja toiset ihmiset pitävät laiskana loisena.

Kaikki tämä heijastuu tapoihin, joilla työttömyyttä hoidetaan. Minua niin raivostuttaa, että keikka- ja osa-aikatöiden vastaanottamista vaikeuttavaa kankeaa byrokratiaa ei saada sujuvoitettua tai pienimuotoisen yrittämisen yhdistäminen työttömyysturvaan on niin vaikeaa. Mutta aktiivimalli kyllä saatiin aikaan.

Q kirjoitti 31.7.2018 19:12

Tämä on aikalailla kuoleva kaupunki ja useat tutut ovat muuttaneet/ovat muuttamassa pois, mutta itse olen täällä edelleen. En halua olla se, joka jämähtää koko loppuiäkseen kotikaupunkiinsa.

Haa, minäkin asun kuihtuvassa muuttotappiokunnassa, kotikaupungissani, josta ei meinaa löytää (palkka)töitä. Opiskelumahdollisuuksiakaan ei kovin paljoa ole. Pitäisi muuttaa, mutta...

Q kirjoitti 31.7.2018 19:12

Miten ihmeessä kestän pääsykokeita tai uutta koulua, kun pelkästään kaupassa käynti, julkisella paikalla liikkuminen tai autolla ajo aiheuttaa tätä?

Voi miten hankala tilanne. ☹️ Toivon niin, että saat jostain voimaa ja rohkeutta käydä niissä pääsykokeissa.

Helpottaisiko oloa, jos kävisit "harjoittelemassa" pääsykokeisiin menemistä eli kävisit tutustumassa koulun tiloihin etukäteen? Onko tämä sivusto tuttu: https://headsted.fi/jannitys/ ?

Yliopistojen (esim. https://www.helsinki.fi/fi/opiskelu/erityisjarjestelyt-valintakokeessa ) ja ammattikorkeakoulujen (esim. https://www.metropolia.fi/haku/nain-haet/erityisjarjestelyt-valintakokeissa/ ) pääsykokeisiin voi olla mahdollista saada erityisjärjestelyjä, mutten tiedä millaisia.

Minuakin pelottaa ajatus opiskelijan tuloilla elämisestä. Kun jo työttömyystuella eläminen tekee tiukkaa, enkä nytkään saa töitä, niin miten sitten opintotuella. Työttömyysetuudella opiskelu taas on työkkäristä kiinni ja niitten mielenliikkeitä ei pysty kukaan ennakoimaan.

Minusta on kiva, että sinä ja silloin tällöin joku muukin kirjoittelee tähän ketjuun. 🙂 Muuten minä vain länkyttäisin yksinäni sitä samaa paskaa uudestaan ja uudestaan, nyt sentään on keskustelua ja vertaistukea.

Kateus iski, taas. Onko tämä uusi normaali?

Kaikkein typerintä on, etten edes tiedä onko kateuteni aihe todellinen. Mahdollisuus vain pälkähti päähäni ja saman tien kateuden aalto vyöryi ylitseni.

Olin kuvitellut olevani täysin mätä ihminen. Olin väärässä, kateustaso on puuttunut. Ei puutu enää. Laskiämpäri on täynnä.

Tein sen! 😀 Ainakin melkein. Laitoin työkkäriin sähköpostia, että miten pääsen ammatinvalinnanohjaukseen. En siis varsinaisesti varannut aikaa, mutta kai tämäkin on jotain. Onhan?

Q kirjoitti 31.7.2018 19:12

Aargh, muutenkin viime päivinä tuntuu että olen menettänyt uskoni ihmiskuntaan ja kaikki voisi painua helvettiin. Anteeksi.

Samanlaisissa fiiliksissä olen minäkin. Epäilen, että vaikka joskus pääsisinkin pois tästä kuopasta (joo, varmaan...), niin olen menettänyt tietyn perusturvallisuuden tunteen ja luottamuksen yhteiskuntaan. Työttömänä kun olen nähnyt ja kokenut miten kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohdellaan.

Työkkäristä tulikin vastaus nopeasti. Kokemuksen perusteella olin odottanut, että tuttuun työkkärin tyyliin siihen menee päiviä, jopa viikkoja. Nyt on sitten se ammatinvalintapsyka varattu. Sekä pelkäsin ja toivoin, että näin kävisi. Aikakaan ei mennyt viikkojen päähän, vaan on hyvin piakoin.

Mutta mitä minä sille kerron? Pysynkö tiukasti paikallaan junnaavissa opiskelu- ja tulevaisuuden suunnitelmissa vai kerronko myös uupumusoireista?

Jännittää. 🤔

star-crossed kirjoitti 8.8.2018 0:20

Työkkäristä tulikin vastaus nopeasti. Kokemuksen perusteella olin odottanut, että tuttuun työkkärin tyyliin siihen menee päiviä, jopa viikkoja. Nyt on sitten se ammatinvalintapsyka varattu. Sekä pelkäsin ja toivoin, että näin kävisi. Aikakaan ei mennyt viikkojen päähän, vaan on hyvin piakoin.

Mutta mitä minä sille kerron? Pysynkö tiukasti paikallaan junnaavissa opiskelu- ja tulevaisuuden suunnitelmissa vai kerronko myös uupumusoireista?

Jännittää. 🤔

Mahtavaa, star-crossed! Kiva että sait varattua ajan sinne. 🙂 Kyllä minun mielestäni ammatinvalintapsykologille voi kertoa myös uupumuksesta. Tsemppiä!

Niin ja kiitos linkeistä. En ole laittanut tikkua ristiin pääsykokeiden osalta. Joka päivä se pyörii mielessä, mutta en saa tehtyä asialle mitään. Pitäisi ehkä kerrata perusmatematiikkaa, mutta ei innosta yhtään. Sain myös sen käsityksen, ettei pääsykokeisiin ole mitään ennakkomateriaalia, mutta silti tuskailen että mitä jos onkin? Jos olen ymmärtänyt väärin? Se on hyvin mahdollista kun sitä sattuu olemaan tällainen typerys. Luultavasti menen pääsykokeisiin vain nolaamaan itseni totaalisesti, ja se ehkä ahdistaa kaikista eniten. Muut hakijat ja haastattelijat pitävät minua varmasti idioottina. Ja entäs jos en pääsekään kouluun, ja menen ensi vuonna uudestaan pääsykokeisiin ja siellä on samoja ihmisiä, jotka muistavat typeryyteni? Poden häpeää jo etukäteen.

Kateus on inha kaveri. Miten tästä itseinhon suosta pääsee koskaan ylös? Lyhyen ajan sisällä kaksi vanhaa "heilaa" on ottanut minuun yhteyttä pitkän ajan jälkeen, mikä on kummallista, kun en ole kumpaankaan pitänyt mitään yhteyttä moneen vuoteen. En tiedä miksi he ottivat yhteyttä. Ehkä olisivat halunneet seksiä? Epäilyttävää. Molemmat saivat minulle surkean olon, vaikka eivät olleet millään tavalla ilkeitä, kuulumisia vain vaihdettiin. Lähinnä siksi, kun kuulin miten hekin ovat menneet elämässä eteenpäin ja itse poljen paikallani. Toinen heistä asuu Norjassa, ja oli saanut lapsenkin. Minusta tuntuu etten koskaan löydä rakkautta saati perustaisin perheen. Kukapa tällaista tylsää masentunutta mätisäkkiä jaksaisi katsella. Tällä hetkellä en oikein osaa nähdä mitään positiivista tulevaisuudessa. Kamalan yksinäinen olo.

Kävin taas pienellä reissullakin, mutta sekään ei oikein piristänyt. Oli vain entistä ahdistavampaa palata kotiin. Kunpa vain joku aamu heräisi täysin uutena ihmisenä, uudessa elämässä. Tai jos ei heräisi ollenkaan.

Taas se läkähdyttävä kuumus on täällä. 😠

Kävin kovasta tuulesta huolimatta uimassa. 😀 Tuli jokin itsepäisyys- ja sisuuntumiskohtaus ja päätin, että menen uimaan vaikka millaisessa myrskyssä.

Vaan kun osaisi olla yhtä päättäväinen muilla, järkevemmillä elämän osa-alueilla.

Q kirjoitti 8.8.2018 19:02

Niin ja kiitos linkeistä. En ole laittanut tikkua ristiin pääsykokeiden osalta. Joka päivä se pyörii mielessä, mutta en saa tehtyä asialle mitään. Pitäisi ehkä kerrata perusmatematiikkaa, mutta ei innosta yhtään. Sain myös sen käsityksen, ettei pääsykokeisiin ole mitään ennakkomateriaalia, mutta silti tuskailen että mitä jos onkin? Jos olen ymmärtänyt väärin? Se on hyvin mahdollista kun sitä sattuu olemaan tällainen typerys. Luultavasti menen pääsykokeisiin vain nolaamaan itseni totaalisesti, ja se ehkä ahdistaa kaikista eniten. Muut hakijat ja haastattelijat pitävät minua varmasti idioottina. Ja entäs jos en pääsekään kouluun, ja menen ensi vuonna uudestaan pääsykokeisiin ja siellä on samoja ihmisiä, jotka muistavat typeryyteni? Poden häpeää jo etukäteen.

Olet varmasti ymmärtänyt ihan oikein. 🙂 Tai jos oikein epäilyttää, niin voithan tarkastuttaa asian jollakin.

Pääsykokeissa käy ihmisiä, jotka on pakotettu hakemaan jonnekin. Ihmisiä, jotka eivät edes halua onnistua. Sekä tietysti ihmisiä, jotka ovat hakeneet ennenkin ko. koulutukseen. He kaikki ovat hakijoita muiden joukossa, eikä kukaan varmastikaan kiinnitä heihin mitään erityistä huomiota.

Tämä ilahduttaa minua suuresti: "Luultavasti menen pääsykokeisiin vain...". 🙂 Et kirjoittanut "menisin". Lauseesta huokuu, että olet päättäväisesti menossa pääsykokeisiin, vaikka se vaikealta tuntuukin. Hienoa!

Koeta suhtautua pääsykokeisiin realistisesti. Tarkoitan, että sinulla ei ole mitään hävittävää, ainoastaan voitettavaa. Jos et pääse kouluun, niin se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että et päässyt kouluun. Maailma ei lopu, taivas ei tipu niskaan ja elämä jatkaa kuluaan kuten ennenkin. Sinä sen sijaan voitit itsesi menemällä pääsykokeisiin. Jos taas pääset kouluun, niin sekin on saavutus, josta voit olla iloinen.

Pääsykoejännityksestä löytyy googlella paljon artikkeleita, olisiko niistä apua?

Q kirjoitti 8.8.2018 19:02

Kateus on inha kaveri. Miten tästä itseinhon suosta pääsee koskaan ylös? Lyhyen ajan sisällä kaksi vanhaa "heilaa" on ottanut minuun yhteyttä pitkän ajan jälkeen, mikä on kummallista, kun en ole kumpaankaan pitänyt mitään yhteyttä moneen vuoteen. En tiedä miksi he ottivat yhteyttä. Ehkä olisivat halunneet seksiä? Epäilyttävää. Molemmat saivat minulle surkean olon, vaikka eivät olleet millään tavalla ilkeitä, kuulumisia vain vaihdettiin. Lähinnä siksi, kun kuulin miten hekin ovat menneet elämässä eteenpäin ja itse poljen paikallani. Toinen heistä asuu Norjassa, ja oli saanut lapsenkin. Minusta tuntuu etten koskaan löydä rakkautta saati perustaisin perheen. Kukapa tällaista tylsää masentunutta mätisäkkiä jaksaisi katsella. Tällä hetkellä en oikein osaa nähdä mitään positiivista tulevaisuudessa. Kamalan yksinäinen olo.

Minä käy joskus vakoilemassa fb:sta, että miten peruskoulun ja lukion aikaisille luokkakavereille kuuluu, vaikka tiedän, että se pahentaa omaa alemmuuskompleksiani. Iso osa heistä on opiskellut ja heillä on hyvä työpaikka. Kaikilla on perhe tai ainakin parisuhde. Minä puolestani voisin kelata elämääni vaikka 10 vuotta taaksepäin ilman, että mikään olisi olleellisesti erilaista kuin nyt: ei työtä, ei suhdetta, ei kunnon koulutusta. Olen yksinäinen ja kateellinen.

Minäkään en osaa suhtautua miehiin, jotka hierovat tuttavuutta. Tai oikeastaan kehenkään, suhteen luonteesta huolimatta. Ilmankos olen ikisinkku ja yksinäinen. Oletan aina, että lähestymisellä on jokin taka-ajatus tai sitten kyseessä on pila (vrt. Stephen Kingin Carrie). Eihän minusta nyt kukaan voi olla kiinnostunut.

Q kirjoitti 8.8.2018 19:02

Kävin taas pienellä reissullakin, mutta sekään ei oikein piristänyt. Oli vain entistä ahdistavampaa palata kotiin. Kunpa vain joku aamu heräisi täysin uutena ihmisenä, uudessa elämässä. Tai jos ei heräisi ollenkaan.

Eikö edes reissussa olessa fiilis keventynyt? 😑❓ Vai imikö kotiin palaaminen kaiken reissusta saadun hyödyn?