Multa löytyy!

Muutenkin oon aika hukassa juuri nyt. Psykoterapia ei vie mihinkään, paitsi että olen alkanut vihaamaan terapeuttiani niin paljon, että suunnittelin jopa tappavani itseni ja kirjoittavani hänen nimensä rintaani... eli ei kauhean tehokasta terapiaa! 🙂 Eli oon ajatellut lopettaa sen, mutta pelottaa että jään taas ihan tyhjän päälle... Mut parempi tyhjä kuin ihminen joka aiheuttaa minussa halun satuttaa itseäni.

Mutta jos teitä on täällä enemmänkin, niin minustakin olisi mukava saada juttuseuraa kanssatovereista. Tavallaan voin identifioitua moneen ongelmaan mutta en kuitenkaan mihinkään;moniongelmaisena minulta on aikojen kuluessa löytynyt: alkoholi-ongelma, syömishäiriö, masennus, viiltely, lääkkeiden yliannostukset jne... Ja mikä kuuluu vissiin tähän sairauteen niin yksinäisyys koska olen sotkenut kaikki ihmissuhteeni!!!

Mutta kirjoitelkaa!!!🙂👍

Minäkin olen tunne-elämältäni epävakaa. Psykiatri sanoi, että se tarkoittaa sitä, että "ei osaa suhtautua eri tilanteisiin aikuismaisesti". Että on jäänyt jollakin tavalla ns. lapsen tasolle. Itse en tätä allekirjoita, vaikka myönnänkin, että varsinkin vaikeita tilanteita en osaa lähes koskaan hoitaa kunnialla läpi, vaan teen jotain tyhmää (viiltelen tms.).

Kohta yhdeksän vuotta olen kärsinyt kyseisen persoonallisuushäiriön oireista, mutta se diagnosoitiin vasta n. 2,5 vuotta sitten. Tuo häiriö selittää paljon asioita, mitä menneisyydessäni tapahtui. Ne reaktiot, mitkä tulivat huonojen (ja joskus hyvienkin) asioiden aikana/jälkeen ja mitä silloin tein.

Olen reagoinut huonoihin asioihin viiltelemällä sen melkein yhdeksän vuotta, siitä lähtien, kun ensimmäiset oireet persoonallisuushäiriöstä ilmaantuivat. Viime ajat olen, ihme kyllä, saanut oltua viiltämättä lähes täysin, mutta pieniä naarmuja on tullut silloin tällöin - tulisi varmasti enemmänkin, jos uskaltaisin viiltää syvemmälle, mutta koska en uskalla, niin se on aivan sille ja sama, viillänkö ollenkaan. Epäilen, että joku kaunis päivä ihan oikeasti uskallan viiltää SYVÄLLE, kun olo käy tarpeeksi sietämättömäksi.

Hyviin asioihin taas reagoin.. no, en oikein tiedä itsekään, miten. Se vaihtelee aina. Jos minulla on rahaa, tuhlaan surutta ja sitten huomaankin taas olevani pa. Syön hyvää ruokaa, ahminkin, vaikka minulla ei olisi edes nälkä (en itse asiassa muista, milloin viimeksi olisin ollut nälkäinen tai milloin olisin maistanut, miltä ruoka maistuu). Olen hypomaaninen ja levoton, kaikki tuntuu mahdolliselta, mutta taustalla huutavan masennuksen, toivottomuuden, syyllisyydentuntojen ja ihan sama-fiiliksen vuoksi en kuitenkaan tee mitään (tämä viittaisi myös bipoon).

Olen kai oppinut jollakin tavalla elämään tämän kanssa ja hyväksynyt, että reagoin huonoihin asioihin viiltelemällä ja tekemällä tyhmyyksiä, joista saan kyllä sitten kärsiä myöhemmin. Lääkityksellähän tämä pitäisi saada kuriin, mutta jostain syystä psykiatri ei kirjoita minulle minkäänlaista reseptiä (edes siihen masennukseen) - oletan, että syynä on se, että minulle sopivaa TURVALLISTA lääkettä ei ole olemassa (Efexor on kuulemma turvallinen, mutta se minulta lopetettiin, kun tosiaan epäiltiin/epäillään tuota bipoa ja se vahvisti myös tämän persoonallisuushäiriön oireita). Joten olen luovuttanut toivon, että voisin joskus käyttäytyä "aikuismaisesti" huonojen ja hyvien asioiden suhteen.

Raskasta tämä on ja henkisesti olenkin luovuttanut jo aikoja sitten, mutta näköjään fyysinen olemus ei luovuta, ennen kuin on täysin lopussa.

Kuulostaa tosi tutulta.

Mäkään en ihan allekirjottaisi tuota lapsenomaisuutta, ainakaan noin ilmaistuna. Mun mielestä se ei aina tarkoita lapsellisuutta jos reagoi pahoihin asioihin huonosti, esim. viiltelemällä. Kyllä mä aina sisimmässäni tiedän miten fiksu (=Aikuinen?) ihminen käyttäytyisi, mutta kun monesti siinä tilanteessa en vain välitä - voisin aivan hyvin kuolla! Mutta se mikä pitää elossa on joko raukkamaisuus (ei uskalla viiltää riittävän syvältä) tai se, että aikuisena ihmisenä kuitenkin tajuaa kuinka paljon itsemurha lopulta satuttaisi lähimmäisiä... Mutta minäkin uskon/pelkään että jonain päivänä kun tulee tarpeeksi paha paikka niin sen saatan vielä tehdä. Onko aikuisuus sitä että pitää väkisellä uhrautua muiden puolesta ja elää paskaa elämää?

Nyt olen periaatteessa onnellinen (uusi parsuhde jne..) mutta silti aina välillä kuolema käy mielessäni; olisi parempi muille kun en pilaisi kaikkien muiden elämää..

Heips!! Miten eroavat tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö?? Miehelläni todettiin jälkimmäinen, mutta itse vähän epäilen että se ois tuota ensimmäistä.

Taikku,
niitä on vaikee erottaa toisistaan kun kummassakin on samoja oireita.
Monasti ne kyl kulkevat käsikädessä, itselläkin epäillään bipon lisäks epävakaata persoonaa.
Erittäin karkeesti jaotellen vois sanoo että bipoon puree paremmin lääkkeet ja epävakaaseen terapia.

moi.
itselläni on diagnosoitu vaikea masennus, traumaperäinen stressi ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. perusteluina tuon persoonallisuushäiriön diagnoosille oli impulsiivisuus, pahaan oloon liittyvä ahmiminen, viiltely, itkukohtaukset, kiukkukohtaukset ja niihin liittyvä tavaroiden heittely ja kyvyttömyys kestää negatiivisiä kokemuksia elämässä. Psykiatri teki minulle scid-haastattelun, jossa kysyttiin tällaisia asioita.

Minäkään en ymmärrä mitä tuolla epäkypsyydellä tarkoitetaan. Ei minun psykiatrini sanonut mitään sellaista. Hän on aina sanonut, että olen kypsä ikäisekseni. Hänen mielestään koko persoonallisuushäiriö johtuu traumoista. Hän sanoi, että lapsuuden traumojen vuoksi psyykkinen kehitykseni on jäänyt jotenkin kesken ja siksi olen niin herkkä.

Miten teillä on todettu tuo persoonallisuushäiriö? Teittekö psykiatrin kanssa jotain testejä? Entä miten tämän häiriön kanssa oppii elämään?

milooni kirjoitti 10.6.2009 19:14

Miten teillä on todettu tuo persoonallisuushäiriö? Teittekö psykiatrin kanssa jotain testejä? Entä miten tämän häiriön kanssa oppii elämään?

Minulle tehtiin normaalit diagnostiset testit (kahteen otteeseen - ensimmäinen psykologi sanoi että olisin rajatilainen, psykiatri pisti seen tunne-elämältään epävakaaksi ja estyneeksi ainakin).

Ja kai tämän kanssa oppii elämään. Minä en tiedä, kun en ole oppinut vieläkään. En osaa reagoida ns. oikein mihinkään, vaan joko masennun liikaa tai muutun täysin hypomaaniseksi, välillä jopa maanisen piirteet täyttäväksi. Itse en asiaa huomaa silloin, mutta tilannetta jälkeenpäin miettiessä tajuan asian olevan näin - tosin, minulla on todettu myös bipo, joten sekin varmasti vaikuttaa asiaan eri tavalla kuin jos sitä ei olisi.