minäitse89 kirjoitti 29.11.2015 16:37

Semmosta, että ainakin omalla kohdalla kaikki nää psykoosit, masennukset, itsetuhoisuus... Johtuu siitä, että mua koulussa syrjittiin aikanaan. Siitä on jääny päähän semmoset traumat, että tuntuu välillä etten pääse niistä koskaan yli. Kun mieli joka päivä palaa niihin ja ne on unissa vaikka tapahtumista on jo about 13 vuotta. Olen puhunut siitä terapiassa ja ties missä, mutta tuntuu vaan että olo on pahentunut silloin ja tuntunut siltä että terapeutti ei ole ymmärtänyt tilannetta. Oon tässä myös huomannut, kuinka vakavia seurauksia koulukiusaaminen voi aiheuttaa: se voi tehdä loppu elämästä helvettiä. Siinä särkyy itsetunto, sitten ei enää kehtaa mennä minnekään. Jumittuu kotiin. Ja mitä pidempään kotona möllöttää, sitä vaikeempi on enää lähtee mihinkään. Ja samalla voi mennä luottamus ihmisiin, kun kuulee vähänkin jostain naurua, niin ajattelee että mullehan ne nauraa, tai kun jotkut puhuu bussissa takanani niin ajattelee että musta ne puhuu pahaa. Ajattelin silloin aikanaan, että kyllä aika parantaa haavat, mutta olin väärässä. Puhuin kyllä vanhemmille silloin asiasta ja opettajakin puuttui, mutta silloin tätä syrjintää oli kestänyt jo kauan. Ja aina kun näen vanhoja kavereita, niin mieleen tulee ylä-aste ja mitä siellä tapahtui. Kiusaamisen johdosta jouduin mielisairaalaan, kun menin psykoosiin. No, sain lääkityksen mutta nyt on sitten tullut tämä masennus ja itsetuhoiset ajatukset. Ja kalvava yksinäisyys. Voimat alkaa olla lopussa. Kyllä mulla kavereita on, mutta kun ei jaksais niitäkään tavata. Haluais vaan erakoitua, ja odottaa sitä viimestä päivää. Kirkosta vois apua, mutta olen eronnut siitä jokusen aikaa sitten. Ehkä liityn vielä takaisin. Ja rupean uskovaiseksi, kun en nää muuten mitään mieltä tässä olemisessa... Kirjoittakaa, jos on ollut samanlaisia kokemuksia...😞

Voi... Et todellakaan ole yksin. Mietin vuosientakaisia asioita joka päivä. Välillä liikaa, minkä jälkeen läheiset ihmiset onkin helisemässä. On parempia ja huonompia aikoja. Nyt on pitkään ollut huono vaihe, mutta sekin aaltoilee. Monesti mietin että miksi minä... Mäkin olen ollut niin monesti puhumassa ammattiauttajalle. Mutta eihän se mitään muuta. Joka aamu ajattelen, josko saisin aloittaa elämän alusta. Aika surullista. Muistan kyllä ajan, jolloin olin niin onnellinen, että kun minulta kysyttiin kuka haluaisit olla, vastasin että en kukaan muu paitsi minä. Nyt joka päivä mietin että kuka muu tahansa kuin tämä luuseri.
Pahinta on, että mulla on oikeasti kaikki hyvin. Ihana poikaystävä, läheisiä, kaksi rakasta harrastusta, opiskelupaikka, työpaikkakin. Miksi ei vaan tunnu siltä? Sekin syyllisyys painaa. Tekisi mieli minunkin erakoitua. Menneisyys vaan kummittelee joka päivä. Lähete on lääkärille, taas. Viimeksi kun sain lääkkeet ja kävin puhumassa, luulin että enää en tarvitse apua. Kun menin vastaanotolle, oli todella paha olla. Itkin joka kerta ekoilla tapaamisilla. Pikkuhiljaa tuli parempi olo. Oli niin uskomattoman voimakas ja pirteä olotila. Kunnes taas syksy ja koulu alkoi. Vielä pahempi alamäki. Meneekö se aina vain pahemmaksi?
Tekisi mieli jättää kaikki taas taakseen. Kerran jo jätinkin. Voi olla, että kaiken taaksejättäminen on taas edessä. Tuntuu, että se on ainoa pakokeino. En halua käydä asioita läpi, mielummin niitä lykkää. Ja voi kuinka monta ihmistä sitä onkaan menettänyt tämän takia. Syytin ennen niitä ihmisiä, nyt näen että vika on minussa.
Tuntunut jo pidemmän aikaa, että teen itsemurhan joku päivä. Läheiseni tsemppaavat mua uskomattomasti ja monesti tuleekin olo että hei, olen mä jotakin. Mutta yksikin vastoinkäyminen ja... Mä olen melkein sinut sen asian kanssa, että niin käy. Olo on niin arvoton.
Mutta sitten taas. Ajattelen, että en halua elää. Se on eri asia kuin "haluan kuolla". Olen ajatellut, josko sitä vain katoiaisi. Aloittaisi kaiken alusta, taas. Ehkä silloin onnistuisi.
Anteeksi avautuminen. Pitäisiköhän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa...

Heip,

Kyllä kuullosti tutulta kiusaaminen, ammattiapu ja sairastelu.

Uskon että aika auttaa niin että traumaattisten kokemusten arvo vähenee. Ja voi se puhuminenkin vähän auttaa.

Sitä odotellessa kannattaa keksiä jotakin tekemistä missä saa ajatukset pois ikävästä. Ja siinä samalla hoitaa itseään.

Tulee mullekin välillä olo että toisten nauru on mulle ja ne puhuu just musta.

Valitettavasti olen joutunut myös työssä kiusatuksi. Kaikkia ihme hiihtäjiä on nimittäin liikkeellä! Tilanne on parempi mutta voisin aloittaa uudessakin paikassa.

Elämä on tällaista. Mutta olen varma että paistaa se aurinko vielä risukasaankin.

Moi!

Kiitos viestistä tylleröinen!
Mulla on just tota samaa että haluais vaan kadota. Välillä otan rauhottaviakin,(jopa enemmän kun on määrätty) jotta pääsis johonkin ihanan autuaaseen tilaan. Eikä tarvis kestää tätä sietämätöntä elämää ja maailmaa. Rintaa puristaa tää tuska välillä niin ettei saa henkeä ja sitten vielä tää syksyn pimeys. Olo tuntuu välillä vaan niin tyhjältä ja tuntuu että mun elämällä ei ole mitään merkitystä ja että jos pääsis vaan johonkin ns. taivaaseen, pois täältä maapallolta.
Elämä tuntuu yhtä mustalta kun marraskuinen yö. En mää tie auttaako mua enää se, että puhun tästä olosta, kun oon siitä jauhanu kaiken maailman ammattiauttajille ja silti se on ja pysyy. Illalla kun meen nukkuun se on ja aamulla kun herään se taas tulee. En usko että elämän jälkeen voi joutua Helvettiin, uskon että täällä maan päällä on helvetti tai ainakin se on sitä joillekin ihmisille. Olisi väärin jos kuoleman jälkeen olisi helvetti, kun täällä jo joutuu kituun.
Onko sitten ainut toivo enää Jumalassa, kun kaikki muu on mennyt. Siihen pitää kai sokeesti luottaa. Niin kun Dostojevski:kin sanoi että vaikka Evankeliumit ja Jeesus ja Jumala todistettaisiin sadan prosentin varmuudella fiktioksi, niin uskoisin silti.

Moi,

Oon hyvin samoilla linjoilla siitä, että koulukiusaaminen voi aiheuttaa syviä ja vaikeita haavoja. Niin se teki mullakin. Nykyisin oon aika lailla arjessa päässyt niistä yli, mutta juurikin tuo siltä ajalta olevien ihmisten näkeminen (tai ajatus siitä, että joutuu olemaan niiden kanssa) tuo todella äkkiä vaikeat asiat mieleen.

Jaksatko käydä joskus näkemässä kavereitasi? Sekin on jo paljon, että joskus pääsee kodista ulos. Hyvin kyllä kuvasit tuota, miltä silloin voi tuntua. Tai jos olisi joku toinen terapeutti/muu auttaja, joka ymmärtäisi sua paremmin.

Kyllä kirkkoon voi liittyä ja sinne on varmasti tervetullut takaisin, vaikka olisi ensin eronnutkin. Mulla usko on ollut juuri se, mikä on kantanut vaikeinakin aikoina ja antanut toivoa paremmasta.

Ethän tee itsellesi mitään pahaa. Toivottavasti saat levätä ja kerätä voimia nousta uuteen päivään. Haavat on vaikeita mutta niitä voi pikkuhiljaa sitoa. 🙂🌻

Moi!
Itsellä koulukiusattuna oleminen oli aika lievää, mutta kyllähän se arvet jättää. Sun menneisyydessä näyttäisi olevan takana aikamoista sortamista, joka varmasti vaikuttaa nykyhetkeen.
Mulla samoja fiiliksiä tuosta ystävien näkemisestä. Toisaalta niitä olisi mukava nähdä ja siinä hetkessä mieliala saattaisi kohota, mutta toisaalta taas ei yhtään huvittaisi/saa aikaiseksi. Itselläni monenlaista traumaattista kokemusta/elämän vaihetta menneisyydessä.
Masennuksesi taitaa olla pitkäaikainen. Oletko käynyt lähiaikoina juttelemassa ammattilaiselle? Jos terapeutti jolla olet käynyt ei tunnu ymmärtävän sua, voisit harkita toisella terapeutilla käymistä?
Oman kokemuksen perusteella voisin sanoa, että erakoituminen on paha virhe. Yksin oleminen on välillä ihan jees, mutta jos omien ajatuksien kanssa on jatkuvasti eikä kulje ihmisten ilmoilla niin menee vaan syvemmälle ja syvemmälle omaan ankeaan ajatusmaailmaansa. Tee sitä mikä tuntuu mielekkäältä milläkin hetkellä. Tsemppiä sulle!

Kiitos!
Joo, voi olla tää erakoituminen pidemmässä juoksussa vie vaan pahempaan. Jos joku keksis aikakoneen, niin kävisin muuttamassa kaiken.
Voi olla ettei tää olotila mikskään tästä muutu. Samaa paskaa päivästä toiseen. Sosiaaliset tilanteetkin ruvennut jo tuntumaan tuskasilta. Varsinkin kun on vielä ihan fyysinen ahdistus päällä. Kävin ihan terveyskeskus lääkärilläkin ja ne otti kaiken maailman sydänfilmit ja verikokeet ja kaikki oli ihan kunnossa. Tuntuu silti että rintaa puristaa ja ahdistaa niin hel**tisti.
Oon aika yksin vointini kanssa. Vaikka sairaanhoitajan luona käyn kerran viikossa ja lähihoitaja käy kerran viikossa mun luona. Mutta kun se vaan ei auta. Tai ehkä se auttaa sen puoli tuntia, mutta sitten olotila palaa taas. En nää oikeen mitään valoo tunnelin päässä. Tekee vaan joka päivä mieli lopettaa tää tuska, en sillä että haluaisin kuolla, mutta kun tuntuu siltä etten jaksa elää. Kun pitää kaupassa käydä, suihkussa, vessassa ja opiskellakin pitäisi. Vaikka kokoajan vaan tekis mieli olla katatonisessa tilassa sohvalla ja vaipua jonkin näköseen horrokseen ja herätä sitten vasta kun kaikki on hyvin.
Tää nyt tämmöstä hirveetä valitus saarnaa, mutta yritän tätä kautta lievittää oloa. Kirjottakaa ihmiset, se auttaa!

Hei,

erakoituminen tosiaan on pahasta, mutta tuntuu että se on vain kaikille hyväksi. Olen älyttömän sosiaalinen ja se, että huomaan vältteleväni sellaisia tilanteita, tekee mut todella surulliseksi. Minäitse89, mulla on todella samanlaisia ajatuksia. Tuntuu, että olen yksin tämän asian kanssa. Sain tänään postia, yli viikon päästä aika psykiatrille.
En tiedä keneltä pitäisi kysyä lupa lähteä pois pois. Miten voikin olla näin kurja olla, en vain jaksa.
Olen jopa miettinyt jättäväni poikaystäväni. Ei hänen tarvitse olla mukana tässä pahassa olossa. Tulee vain tunne, että olen inhottavin ihminen päällä maan, miksi se jaksaa edes katsella mua. Tiedän, että sillä on unettomia öitä takana mun takia. Sillä on ehkä suurin sydän, mitä ihmiseltä voi löytyä.
En nukkunut viimeyönä ollenkaan. Päässä pyöri ihan liikaa. Sain reseptin rauhoittavia. Pitäisi varmaan hakea.
Pahinta on että en usko että löytyy mitään rauhaa tai että asiat tästä lähtisi parempaan päin. En saa enää mitään aikaiseksi, ei tämä ole ennen näin pahana ollut. Mut pitäisi lopettaa. Uutisissakin, kun kuulee että joku on menehtynyt, mietin, miksen minä ollut siellä. Mä voin kyllä lähteä.

Moi tylleröinen,
Jos on oikeen paha olo ja tuntuu että tekisi mieli tehdä itselle jotain, niin kannattaa suunnata kohti terveyskeskusta. Niin minä tein eilen ja siitä oli todella paljon apua. Ensinnäkin lääkäri otti kaiken vakavasti mitä hänelle kerroin. Antoi hyviä ohjeita ja määräsi jopa Antibiootti kuurin, kun sanoin että rinnassa on ollut tuntemuksia. Epäili keuhkoputken tulehdukseksi.
Ei siinä ainakaan mitään menetä jos menee terkkuun. Sanoo vaan suoraan luukulla että on itsetuhoisia ajatuksia. Kyllä ne aina antaa lääkärin ajan, jos näin sanoo. Ja jos on oikeen kova ahdinko ja lääkäri on määrännyt rauhottavia, niin kyllä suosittelen, että otat määrätyn verran. Helpottaa kyllä oloa, voin vakuuttaa. Eikä kannata miettiä sitä, että jäänkö koukkuun, kannattaa mennä päivä kerrallaan. Älä mieti liian pitkälle tulevaisuuteen. Pienin askelin eteenpäin ja ole itsellesi armollinen. Välillä on tosi huono olo, se kuuluu asiaan. Ei aina ole parhaassa vireessä. Älä tuomitse itseäsi, eikä sun tarvitse hirveästi suorittaa kaikkea ollaksesi tärkeä. Sekin riittää, että ylipäätänsä olet olemassa ja hengität. Lepää, jos tuntuu siltä ja tee mukavia asioita. Ja puhu tilanteestasi ammattiauttajille, ne kyllä ymmärtää. Vaikka sille terkun lääkärille.
Tiedän, että monetkaan eivät ymmärrä tällaisia olotiloja, mutta ammattiauttajista suurin osa kyllä. Ja suosittelen lääkitystä, kun olen huomannut että olet erittäin ahdistunut.
Tiedän, että helppo se on täältä huudella, mutta olen kokenut ja koen ja tulen varmaankin tulevaisuudessakin kokemaan samanlaisia olotiloja. Tsemppiä!🙂👍