Masentaa ja ahdistaa…
Vuosi sitten hakeuduimme mieheni kanssa lapsettomuushoitoihin, koska luomuvauvaa ei kuulunut. Tiesin jo alusta lähtien että vika löytyy minusta, hormoonitoimintani on aina ollut kovin sekavaa. Hoidot aloitettiin ja minun toivottiin pudottavan painoa pari kiloa, joka suureksi ihmeekseni onnistui. Lähti kokonaiset 6 kiloa. Syksyllä oli tarkoitus mennä kontrollikäynnille ja suunnitella tarvittaessa lisää hoitoja, mutta…..

Kesä toi meille jotain sellaista minkä haluaisn unohtaa… Mieheni löysi pienen patin nivustaipeestaan, jota aluksi pidettiin harmittomana rasvapattina, mutta koska se ei suostunut häviämään aloitettiin jatkotutkimukset ja mitäs muuta sieltä löytyikään kuin imusolmukesyöpä. Silloin maailma hävisi hetkeksi, mutta koska mieheni vajosi pohjalle ei halunnut taistella, täytyi minun alkaa se taistelu myös hänen puolestaan.

Jatkoin töissäkäyntiä, otin vapaapäivän miehen sytostaattihoitopäiviksi ja pidin hänelle seuraa sairaalassa koko päivän. Suraavat päivät taistelin ja tuputin mieheni syömäään ja juomaan, raahasin väkisin ulos raittiiseen ilmaan.
Nyt tuo kaikki on jäänyt taakse ja saamme hengittää muutaman vuoden, koska tautimuoto uusiintuu noin viiden vuoden kuluttua hoidoista jos on uusiakseen.

Nyt minulla on ollut aikaa käsitellä kaikkia tapahtumia ja masennus on vallannut mieleni, ihan kuin tulevaisuutta ei olisi, koska siellä odottaa se mörkö muutaman vuoden kuluttua.

Masennuksen takia olen nyt sairaslomalla, päivät on siis aikaa pyöritellä kauhukuvia mielessä ja välillä vähän öisinkin, lääkitystä en haluaisi aloittaa.
Lääkkeisiin on tullut kammo, johtuisiko miehen kovista lääkkeistä syksyllä.
Mutta miten uskaltaisi luottaa tulevaisuuteen?
Pelkään jo nyt että kun/jos syöpä uusii ja mieheni ei siitä enää selviä, niin minä romahdan aivan täysin ja olen varmasti valmis suljetulleosatolle.