Tukea lääkkeiden vieroitusoireisiin?
Täällä on varmasti aihealuetta sivuavia juttuja, mut mä en löydä. Lääkehöpinää tiedossa! Mul diagnosoitiin viime syksynä bipolaaritauti (tyyppi 2) ja jostain kumman syystä psykiatri tuplasi aiemmin masennukseen määrätyn Venlafaksiinin määrän. Mul oli päällä sekamuotoinen jakso, ja tämä temppuhan oli omiaan pahentamaan tilannetta valtavasti. No sitten psykiatri vaihtui ja ällistyneen päivittelyn saattelemana päätettiin vaihtaa lääkitys kiireen vilkkaa sairaudenmukaiseen hoitoon. ”Lopetat sen ny vaan ja sit on hyvä. Vähän voi tulla kiusallisia oireita sitten. Ok?”
Vähän kiusalliset oireet pitävät sisällään hirvittävän määrän itsetuhoisia ajatuksia ja hallitsemattomia kauhukuvia (joita mulla ei ole pitkään aikaan ollut), fyysisen helvettiolotilan elikkäs kaikki epämukavuuden tilat joita kuvitella saattaa, paniikkikohtaukset ja ahdistuksen megaboostin. Sit tietty jatkuva ripuli ja genitaalihiki. Ja joku soittaa triangelia kuuloluita vasten.
Olen lopettanut lääkitystä pikkuhiljaa ja jokaisella annoksen pudotuksella kroppa alkaa sätkimään niin ku kuolleella kalalla. Kahden kuukauden tiputtelun jälkeen päätin, että en jaksa alkaa pilkkomaan noita tabuja vaan kärsin kerralla loputkin oireet, että pääsen joskus vielä vaikkapa kauppaan.
Tässä kituutellessa on herännyt valtaisa ihmetys hoitohenkilöstön välttelevään suhtautumiseen näiden lopetusoireiden suhteen. Tuntuu, että etenkin psykiatri mieluummin laittaa kädet korville ja huutaa BLBLBLÄLÄÄÄÄ kuin tunnistaa tilanteen. Googlailemalla olen löytänyt runsaasti vertaistarinoita ja uskon, että tästä vielä päästään. Mutta miksi ihmeessä minunlaiselleni mielenterveyskuntoutujalle määrätään tällaisia aivomyrskyjä ilman tukea tai edes rehellisiä faktoja? Itkettää ja tuntuu tosi epäreilulta. Pari kuukautta sitten olin innokas jatkamaan opintoja sairausloman jälkeen ja sitten tuli tämmöinen pieni sivuoperaatio tähän. En ole tällä hetkellä masentunut, eikä tätä oireskaalaa voi perustella sillä.
Kuulisin mielelläni ajatuksia, kokemuksia ja etenkin selätystarinoita. 😎 *kaikki maailman kirosanat tähän loppuun*
En tiedä olenko selättänyt mitään bipouden kanssa kamppaillessa. Olen vaan ollut myönteinen avulle, herkästi suostunut ja pysynyt miedossa määrässä mitä on kokeillutkin. Peruslääkitys on osoittautunut tarpeelliseksi. Pidän puoliani ja koitan olla kuulolla mitä olot sisällä sanoo, mihin tahansa en suostu. Täysin irti lääkkeen vaikutksesta en enää halua, mieluummin elän vaikka lievästi notkuen lääkkeestä avun saaden. Elän terveen elämää vaikka käytössä on mielialalääkkeet. Tämä ominaisuus tai alttius on mun maailmaa ja siinä on hyvät puolensa.