Moi.

Otsikko kertookin olennaisen. ja ei, vanhemmallani ei ole NPD diagnoosia mutta hänellä on koko ikäni ollut hallitsevina käyttäytymismalleina samoja mitä narsisteilla yleensä kuvataan, ainakin miten hän kohtelee mua.
Oon ollut sekä mielenterveyspalveluiden asiakkaana että narsistien uhrien tukiverkkoon yhteydessä mutta hirveän vaikeeta on saada käytännön neuvoa ongelmiin jotka mua askarruttavat. Oon koko ikäni rämpinyt näitä yhteiskunnan velvoittamia juttuja (oppivelvollisuus, elämäntaidot yms) läpi ja samalla ettiessäni ikäisiäni kavereita (eri elämän vaiheissa) jotta saisin tehdä samoja asioita kuin kaikki muutkin luonnostaan tekevät, oon vaan hyppinyt sairaista kaverisuhteista toiseen. Seurustelusuhteissa tää menis helposti vaaralliseks ellen pitäisi tiukkaa linjaa etten yritä ennen kuin oon vakaalla pohjalla itse. En halua elää koko elämääni toisten ihmisten jatkeena. Omien rajojen asettaminen on vaikeaa koska tiedän että ihmissuhteissa pitää osata tehdä kompromisseja mutta missä menee terveen ja sairaalloisen oman edun tavoittelun raja.

Ongelmana (vertais)tuen löytämisessä on myös etten uskalla enää kertoa haavoittuvuuksistani ilman anonyymiytta. Muahan kiusattiin nuoruudessa paljon ja kaverit selkäänpuukotti myös. Annoin itelleni uusia mahdollisuuksia tutustua muihin mutta turhaan. Mua kiusattiin vain uudestaan ja tässä jälkimmäisessä olisin vienyt asian poliisille jos todisteita tapahtuneesta olisi jäänyt enemmän käteen. Se jäi ulkopuolisen silmiin enimmäkseen sana sanaa vastaan… tajusin vaan että jopa asioita mistä oon kiinnostunut voidaan käyttää tapana päästä lähelle ja esittää ystävää kunnes kaverin todelliset aikeet paljastuu. En siis uskalla lähestyä ihmisiä. En edes vaikka yrittäisin esittää jotain mitä en ole suojellakseni itteäni… edes hetken.

Ongelmani on nykyään siinä että oon liian arka ja aikuiseksi naiivi/osaamaton. Haavat aukeaa liian helposti ja koen että elämäni on jumissa. En haluaisi olla tässä tilanteessa mutta missäs olen näitä terveesti voinut opetella? En halua joutua lääkittyyn sairaalakierteeseen vain siksi että multa on jäänyt perusasiat oppimatta. Missäs olisin voinut terveesti oppia?
Olen nyt myös siinä iässä että nämä ilmaiset nuorille aikuisille suunnatut harrastustoiminnat ei enää avaa oviaan mulle. Työttömälle nuorelle noi on ideaali. Mielenterveyspotilaille on aina tukipalvelut auki mutta tää taannuttaa mua enemmän kuin hyödyttää. Omaksun muille ihmisille ominaisia tapoja niin helposti etten halua ottaa riskiä enää. Ymmärrätte varmaan?
Monesti mua ollaan taputeltu pään päälle tästäkin taipumuksesta… Ns. terveiden aikuisten maailmasta olis itselleni kannattavin löytää tukea mutten tosiaan tiedä miten pärjätä heidän maailmassaan… tai edes kommunikoida niin että tulen kuulluksi (ja ihmisoikeuteni tulevat kunnioitetuksi) mutten hyväksikäytetyksi.
Ammatillisesti en vielä pärjää sitä 8h x5pv/viikko mutta yritän! Siinä toivossa että joskus voisin sanoa että mut muistettas ihmisenä jostain mistä voin olla itessäni ylpeä.. eikä pelkästään uhrina, jälkeenjääneenä tai toisten jatkeena. Lisäksi myönnän myös ihan suoraan että parin viime vuoden aikana olen alkanut kokea enemmän lapsellista kateutta narsisteja ja sosiopaatteja kohtaan. Mulle lapsena aina opetettiin vähän liikaakin että pitää olla kiltti ja hyvä koska sitä arvostetaan yhteiskunnassa. Mutta eipä noilla kavereita tai ammatillisia toiveita olla täytetty, toisin kuin nämä entiset kiusaajani joilla on molempia. Oli heidän elämänsä illuusiota tai ei…