Tukahduttava yksinäisyys
Olen nuori nainen jolla on perhe, ystävät ja poikaystävä. Tunnen silti melkein päivittäin tukahduttavaa yksinäisyyttä. Tuntuu ettei kenelläkään ole aikaa nähdä, keskitytään vaan omaan elämään ja parisuhteeseen eikä ystävyys- ja perhesuhteilla ole enää mitään merkitystä. Arki on hektistä ja viikonloppuisin kaikki on niin väsyneitä ettei jaksa mitään. Elän itse osittain etäsuhteessa mieheni tehdessä osan viikosta töitä ulkomailla ja itse teen vuorotöitä. Silti kaipaan päivittäin sitä jotakin ihmistä joka olisi kiinnostunut siitä mitä tänään teen tai että mentäisiin yhdessä johonkin. Että olisi tervetullut vanhemmilleen tai kavereilleen ilman suurta juhlanaihetta kulisseineen vaan tapaisi läheisiä ihmisiä ihan normaalissa arjessa joiden kanssa jakaa ajatuksia ja tunteita. Voin käydä harrastamassa ja täten purkaa fyysistä turhautumistani tai harrastaa enemmän sosiaalisesti,mutta suhteet ovat niin pinnallisia tai teennäisiä. Ihmisillä on oma elämä,johon kukaan ei mahdu.
Kuulostaapa niin tutulta tuo sinun tuntemuksesi! Et ole siis yksin tunteesi kanssa. Mullakin on poikaystävä, mutta ei lapsia. Mulla on myös paljon kavereita ja ystäviä, mutta mua vaivaa myös se ettei he ehdi nähdä niin paljon kuin minä tarvitsisin. ☹️ Yksinäisyyden tunne on jotain niin kamalaa... joskus jos on vääränlaisten tai pinnallisten ihmisten seurassa niin tunnen silloinkin oloni yksinäiseksi. Tunnen itseni myös kovin tunkeilevaksi, kun usein juuri minä olen se kuka ehdottaa näkemistä kavereille. Olenkin alkanut ajattelemaan enemmän, mikä on oikeasti tärkeää ihmissuhteissa ja mitä niiltä haluan. Olen tullut lopputulokseen että tarvitsisin varmaan uusia sosiaalisia yhteyksiä elämääni joiden kanssa tavoitteena läheinen suhde, jossa voisi tehdä juuri tuota sinun mainitsemaasi yhteydenpitoa arjen tavallisista asioista. Riittäisi, kun joku olisi kiinnostunut vaikka siitä että mitä aamupalaksi söin, vaikka se vähän hölmöltä kuulostaa. Mutta olisi niin kiva jakaa useita hetkiä elämästään jollekin. Kai se on vaan pakko yrittää miettiä, mistä voisi alkaa etsimään uusia kavereita (vanhojen rinnalle toki).
t. toinen yksinäinen nuori nainen😟
Ihana kuulla etten ole ainoa,joka tuntee näin! Välillä tuntuu että olenko itse liian vaativa, että onko se ihan normaalia ettei kukaan ikinä soita tai halua nähdä? Yksin oleminen ja yksinäisyys ei ole sama asia. Niinkuin kuvailit,yksinäisyyttä voi tuntea vaikka onkin jonkun toisen ihmisen kanssa.olen itsessa myös työstänyt tuota uusien ystävyyssuhteiden luontia ja saanut paljonkin uusia ystäviä. Joidenkin kanssa klikkaa heti ja ystävyyssuhde voi muuttua hyvinkin läheiseksi lyhyessä ajassa, mutta sitten käykin usein niin että se ystävä vaib häviää kuin tuhka tuuleen. Uskon ettei vika missään nimessä ole vain toisissa, vaan myös itsessäni. Joko viestin väärin, olen liian läheinen tai etäinen.tai vaan kiinnostut eri asioista. Vai loppuuko vain yhteinen aika ja into alun jälkeen? Toisien ihmisten kanssa taas jää jonkinlainen muuri väliin, eikä koskaan tunnu pääsevän tutustumaan heihin kunnolla. Myös monella on rooli päällä tavatessaan ensimmäisiä kertoja ja joudun harmikseni toteamaan ettei he olekkaan yhtään sellaisia lämpimiä ja avoimia ihmisiä minkälaisen ensivaikutelman ja tunteen heistä olin saanut. Myös vanhojen ystävien kohdalla saa ihmetellä minkälaisia ihmisiä meistä kasvoikaan. Onhan varmaan normaalia että olimme lapsena ja teininä erilaisia kuin aikuisena ja tietyt ystävät tuntuivat läheisemmiltä jossain toisessa elämänvaiheessa. Minusta silti tuntuu pahalta ettei ystävyys säily. joillekin se näyttää olevan uusiutuvaa luonnonvaraa.