Traumat ja niistä pääseminen
Usein kuulee sanottavan että vaivaavat asiat, traumat ja patoumat on tärkeä käsitellä. Ei tunnu auttavan minua se, että puhun ikävistä asioista terapeutille tai jollekin muulle ihmiselle. En löydä ratkaisua miettimällä asioita, kirjoittamalla, rentoutumalla, tai yrittämällä unohtaa. Auttaa se tietty hetkeksi ja vähän lieventää, mutta mikä on se lopullinen ratkaisu? Olenko unohtanut jotain, mikä olennaisena osana kuuuisi asioiden käsittelyyn ja työstämiseen?
Itse kuulun niihin, jonka päästä ei traumat ja ikävät kokemukset häviä kovin helposti. Ovat todella sitkeitä ja palaavat kummittelemaan. Välillä, hyvinkin usein tulee mieleen monia ahdistavia asioita ja muistoja. Kuuluu toki omalta osaltaan myös masennukseen ja ahdistukseen. Saatan kesken työpäivän havahtua siihen että puren hampaita yhteen, vaikeroin ja mietin päässä kummittelevia asioita. Menneisyyden ikäviä kokemuksia, asioita joita kadun, tilanteita jotka hävettää. Jos olen kokenut epäoikeudenmukaisuutta, kiusaamista tai vääryyttä, tulee se todella sitkeästi mieleen vaivaamaan aina uudestaan ja uudestaan. Vaikka unohtaisinkin traumat ja katumukset, palaavat ne aina mieleen kummittelemaan. Ihan kuin ei osaisi antaa itselle eikä muillekaan kokonaan anteeksi. Vaikka olisinkin jonkun läheiseni ihmisen kanssa hyvissä väleissä, tulee silti hetkiä kun vihaan jotakin hänen ominaisuuttaan. Vihaan esimerkiksi jotain läheiseni minulle tekemää vääryyttä ja muistelen sitä aina vain uudeestaan ja uudestaan. Unohdan pitkäksi aikaa jonkun itseni tekemäni virheen ja sitten se yhtäkkiä taas tulee voimakkaasti mieleen ja häpeän itseäni taas.
Olen usein ahdistunut muutenkin ja mietin todella paljon, miltä näytän ulkopuolisten silmissä, tunnen helposti suuria epäonnistumisen kokemuksia ja alemmuudentuntoa. Huonoa itsetuntoa varmaan. Tämäkään olotila ei kylläkään vaivaa joka hetki, koska mun mieli heiluu ja pyörii.
Miten asiat käsitellään? Miten ne unohdetaan? Jos ei voi unohtaa, miten niiden kanssa oppii elämään? Kuinka annetaan tosissaan anteeksi itselle ja muille? Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia tästä aiheesta.
tiltumari kirjoitti 5.2.2017 22:44 "Mulla kans tuntuu ihan samalla tavalla vielä tänäkin päivänä, että mulle muodostuu uusia traumoja tosi helposti. Pienistäkin vastoinkäymisistä saattaa tulla ihan hirveä lukko mieleen, tulee takaumia ja elää uudelleen ne häpeän tai pettymyksen tms tunteet mitkä niihin tilanteisiin on liittyny ja mitkä periaatteessa on tosi pieniä juttuja. Kai mun mieli on vain niin varhaisesta alkaen ohjelmoitu tuohon traumojen muodostamiseen, että se ei oikein osaa toimia muulla tavoin.
Juuri tästä syystä palasin pitkän tauon jälkeen tälle palstalle, että ajattelin löytäväni kohtalotovereita. Ystäväpiirissäni ei tunnu olevaan ketään näin helposti traumatisoituvaa ihmistä kuin minä, eikä kukaan oikein ymmärrä reaktioitani. Minulla on juuri tuo sama, että traumatisoidun helposti ja jokin tasapainoisempien ihmisten mielestä mitättömältä tuntuva vastoinkäyminen saattaa paisua mielessäni kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja aiheuttaa järjetöntä mielipahaa, ahdistusta ja torjuntaa.
Lapsuuteni on ollut melko tavallinen ja mielestäni onnellinen, tosin sitä varjosti isän tuurijuoppous. Mielestäni traumatisoitumiseni syyt eivät kuitenkaan ole varhaislapsuudessa, sillä sain riittävästi rakkautta ja huolenpitoa kaikilta perheenjäseniltäni. Myöhemmin olen kuitenkin menettänyt traagisilla tavoilla molemmat veljeni ja sitten isäni, ja näiden menetysten lisäksi aikuisiällä on ollut myös muita isoja vastoinkäymisiä. Ajattelisin, että kestokykyni on vain yksinkertaisesti loppunut, enkä tiedä saako sitä enää mitenkään kohennettua.
Terapiassa olen oppinut hallitsemaan tunteitani ja onnistunut muuttamaan joitain käyttäytymismallejani, mutta tuota taipumusta herkkään traumatisoitumiseen se ei tunnu poistavan. Välillä tuntuu kuin päälle hulautettaisiin valtava säkki, jonka läpi ei näy ollenkaan valoa.
Moi taas,
en oo jaksanu käydä täällä vähään aikaan, koska vointi on ollut aika pohjilla.
Mulla oli viime viikolla ensimmäinen tapaaminen traumaterapeutin ja traumoihin erikoistuneen psykiatrin vastaanotolla, joka on siis konsultoimassa mun hoitavaa tahoa.
Käynti itsessään meni ok. Parissa kohtaa tuli dissosiaalitio-oireita ja vaikka halusin puhua, mun suusta ei vaan tullu sanoja.
Koska olin jo aiemmin pelännyt käynnin jälkeisin oloja, olin psykologini kanssa varannut vielä samalle päivälle käynnin. Ja se tuli kyllä hyvinkin tarpeeseen.
Dissosioin sillä käynnillä enemmän kuin kaikkina muina käynteinä yhteensä.
Mä olin halvaantunut, mun katse porautu fläppitaulun jalkaan, joka näytti kiiltävän oudosti. Kello tikitti lujaa, kuulin psykologin puheen, mut en ymmärtänyt sanoja ja mun kasvot oli halvaantuneet. Oikea käsi tärisi, säpsähtelin, ahdisti, pelotti ja tunsin että joku on kokoajan lyömässä. Hartiat jännitti, en pystynyt liikuttamaan käsiä tai jalkoja.
Olin ihan varma että nyt tuli lähtö osastolle. Olin vastaanotolla yli tunnin, vaikka vastaanottoaika on tarkka 45 min.
Kotona olo oli hirveä. Mun oli pakko ottaa eilen tarvittavat lääkkeet, vaikka ne pudottaa mut sellaseen koomaan, etten oo ajokuntoinen vuorokauteen sen jälkeen.
Seuraavaan käyntiin muutama päivä ja tässä välissä kahden päivän koulutus Tampereelle. Jaksaminen melkoisen koetuksella.
Jaksamisia kaikille.
Mulla on myös aina ollut paljon dissosiaatio-oireita, mutta ei ehkä noin voimakkaita kuin sinulla. Mutta sellaisia hyvin epätodellisia olotiloja, joissa tuntuu kuin kadottaisin itseni ja ajantajuni ja olisin jotenkin tämän maailman ulkopuolella. Vaikea selittää, sellaisia hyvin kummallisia kokemuksia kuitenkin. Juurikin tuota halvaantumisen tunnetta ja kykenemättömyyttä puhua vaikka haluaisi, sellaista voimakasta jumittumista ja hidastumista. Terapeuttini mielestä minulla on myös tarkemmin määrittelemätön dissosiaatiohäiriö, vaikka varsinaista diagnoosia minulla ei taida ollakaan. Olen kyllä itsekin samaa mieltä, ajoittain dissosioin hyvinkin voimakkaasti ja kaikki aistitoimintoni tuntuvat olevan jotenkin erillisiä toisistaan. Kesti vuosia ennen kuin kukaan edes kertoi minulle dissosiaatiohäiriöstä, ja siitä kuultuani oli kyllä todella helpottunut olo. Tuntui huojentavalta löytää oireilleen jokin nimi ja selitys. Kaikki kun oli tuntunut niin selittämättömältä aikaisemmin.
Jaksamisia myös sinne! Älä menetä toivoasi ja muista, että aina se parempi päivä tulee vielä kuitenkin. Ja meitä samankaltaisia on hyvin paljon, et todellakaan ole yksin ongelmiesi kanssa🙂 Itselle ainakin on tosi helpottavaa, kun tietää muidenkin kokevan asioita samalla tavalla eikä ole vain joku normaaliin elämään sopeutumaton kummajainen. Toiset pääsevät ehkä elämässään helpommalla, mutta ainakin meillä on enemmän ymmärrystä erilaisuudelle ja poikkeuksellisuudelle.
Hei,
Mulla on kanssa näköjään todella paljon käsittelemättömiä asioita. En jaksaisi olla olemassa enää. Miten voikaan olla näin kurja olo. Todettiin PTSD ja ymmärrän kyllä että miksi.
Traumat on niin syvällä ja niin pitkään niitä on vaan pitänyt sisällä. Tuntuu että on ihan uskomattoman rikki ja elämä on ollut todella epäreilua.
En oikein tiedä kauanko jaksan. En pidä itseäni minään. Uskomaton arvottomuuden tunne, eikä ole eka kerta. En edes muista kuinka monella terapeutilla oon käynyt. Mutta myös asia, etten ole "täysin parantunut" (liekö se mahdollista) johtuu varmastikin osittain siitä että niitä asioita on niin paljon käsiteltävänä.
En vaan jaksa! ☹️ Itsemurha-ajatukset on taas alkaneet hiipiä takaraivoon. Perjantaina olin ollut baarissa kavereiden kanssa ja kun pääsin kotiin niin löin itseäni. Aina mä palaan tähän, pahoinpitelemään itseäni. Mä vihaan mun elämää vaikka mulla on kaikki elämässä hyvin. Tai pitäisi olla.
Vihaan itseäni ja sitä on todella vaikea muuttaa. Ei jaksa!