Sama minulla, tietää ettei se hyödytä muistella menneitä mutta silti. Usein ennen nuahtamista tulee mieleen kaikki ja joskus muulloinkin. Vaikka on vuosikymmeniä kun koulussa oli niin muistaa kaiken sen kiusaamisen. Myös työpaikalla kun osa pomoista kusetti ja kiusasi ja muut "työtoverit" jotka halveksivat.

Enää ei kukaan kiusaa kun en kenenkään kanssa ole tekemisissä. Se kai on ainoa tapa minulle kun olen niin erlainen. Tietysti nuo lääkkeetkin on antanut rohkeutta joka puuttui liian monta vuotta. Enää ei tule niin helposti sellaista pahaa mieltä kun kohdellaan väärin. Nykyään viha nousee aina ensin päällimmäiseksi. Vihaan niin kovin porvareita jotka on katsonut aina köyhää olemustani alta silmien. Vihaan näitä pikkupomoja jotka luulee olevansa muita parempia. Kiusaajat yleensä pärjää kiusattuja paremmin elämässä.

Miten unohtaa kaikki? Itselläni traumat alkoivat jo 52 v sitten ja elämäni ollut ollut vain taistelusta toiseen kunnes 2007 viimeinen piste tuli eteen. Aikaisemmin olin vain taistellut eteenpäin ja noussut uudestaan jatkanut elämää. Jo 2000-luvun alussa minulle useasti ehdotettiin, että kirjoittaisin kirjan elämästäni. Heidän mielestään ei kenellekkään yhden elämän aikana voi käydä syntymästä saakka jatkuvasti mitä kamalampia tai epäoikeudenmukaisia tapahtumia. En koskaan ollut puinut tapahtumia ammattilaisen tai joistakin asioista en edes kertonut perheelleni (sisko,äiti). Keskenmenot, raiskaus, miesten talaudellisesta hyväksikäytöstä jne.
Kun kotini ja omaisuuteni meni petoksella ja mitään ei jäänyt edes irtaina omaisuutta valokuvia tai muutakaan elämästäni oli viimeinen isku. Minulle koti on ollut tärkeintä elämässäni sekä työnteko kuten eläimet. Ystäväni otti yhtettä ammattilaisiin 2010 ja aloitin terapian jossa kaivettiin kaikki ylös mitä mitä minulle oli tapahtunut. Näin jälkikäteen kadun sillä en halauaisi muistaa niitä. Olen aikoinaan selviytynyt niistä ja jatkanut elämääni.
Nyt kun olen ns kuntoutustukieläkkeellä ei ole elämää tulee kaikki kauheudet jatkuvasti päivittäin mieleen. Ennen olin niin kiireinen työt, koti, hevoset, kissat, koirat, harrastukset ja sosiaalinen elämä ettei ollut aikaa miettiä murheita. Pakottavista taloudellisista olosuhteista johtuen joutuu asumaan paikassa jossa ei ole mitään normaaleja kontakteja ei historiaa eikä ystäviä. Niin kaukana, ettei ole mahdollista edes ajella joskus ns kotiin ja tuntea elävänsä. Nyt kun olet sosiaalisesti hyljeksitty entisestä elämästä ja todella yksin ei ole muutakuin televisio ja kissat. Kun ei saa edes kirjastokorttia kun lainaamasi kirjat vietiin etkä pysty korvaamaan niitä kirjastolle ei ole mitään arvoa yhteiskunnassa, silloin tietää ettei ole enää minkään arvoinen.
Mistä löytää vertaistukea traumaan? Miten eroon ajatuksista? Pitkä tilitys, mutta ensimmäistä kertaa.
😍

Miten pääsin toisen kirjoittamaan viestiin? muuttamaan ja poistamaan? Kun halusin vain vain vaihtaa mielipiteitä?

Joonze kirjoitti 3.2.2017 19:19

Usein kuulee sanottavan että vaivaavat asiat, traumat ja patoumat on tärkeä käsitellä. Ei tunnu auttavan minua se, että puhun ikävistä asioista terapeutille tai jollekin muulle ihmiselle. En löydä ratkaisua miettimällä asioita, kirjoittamalla, rentoutumalla, tai yrittämällä unohtaa. Auttaa se tietty hetkeksi ja vähän lieventää, mutta mikä on se lopullinen ratkaisu? Olenko unohtanut jotain, mikä olennaisena osana kuuuisi asioiden käsittelyyn ja työstämiseen?

Itse kuulun niihin, jonka päästä ei traumat ja ikävät kokemukset häviä kovin helposti. Ovat todella sitkeitä ja palaavat kummittelemaan. Välillä, hyvinkin usein tulee mieleen monia ahdistavia asioita ja muistoja. Kuuluu toki omalta osaltaan myös masennukseen ja ahdistukseen. Saatan kesken työpäivän havahtua siihen että puren hampaita yhteen, vaikeroin ja mietin päässä kummittelevia asioita. Menneisyyden ikäviä kokemuksia, asioita joita kadun, tilanteita jotka hävettää. Jos olen kokenut epäoikeudenmukaisuutta, kiusaamista tai vääryyttä, tulee se todella sitkeästi mieleen vaivaamaan aina uudestaan ja uudestaan. Vaikka unohtaisinkin traumat ja katumukset, palaavat ne aina mieleen kummittelemaan. Ihan kuin ei osaisi antaa itselle eikä muillekaan kokonaan anteeksi. Vaikka olisinkin jonkun läheiseni ihmisen kanssa hyvissä väleissä, tulee silti hetkiä kun vihaan jotakin hänen ominaisuuttaan. Vihaan esimerkiksi jotain läheiseni minulle tekemää vääryyttä ja muistelen sitä aina vain uudeestaan ja uudestaan. Unohdan pitkäksi aikaa jonkun itseni tekemäni virheen ja sitten se yhtäkkiä taas tulee voimakkaasti mieleen ja häpeän itseäni taas.

Olen usein ahdistunut muutenkin ja mietin todella paljon, miltä näytän ulkopuolisten silmissä, tunnen helposti suuria epäonnistumisen kokemuksia ja alemmuudentuntoa. Huonoa itsetuntoa varmaan. Tämäkään olotila ei kylläkään vaivaa joka hetki, koska mun mieli heiluu ja pyörii.

Miten asiat käsitellään? Miten ne unohdetaan? Jos ei voi unohtaa, miten niiden kanssa oppii elämään? Kuinka annetaan tosissaan anteeksi itselle ja muille? Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia tästä aiheesta.

Naivi velallinen, et pääse poistamaan toisen tekstiä, mutta voit lainata sitä kommentoidaksesi. Alkuperäinen toisen kirjoitus ei häviä.

Traumaterapia ei aina toimi. Joskus ihminen saa liian ison lastin kantaakseen. Vaikka sanotaankin, että kellekään ei määräänsä enempää, tai kenenkään ei tarvitse kantaa isompaa taakkaa, kuin jaksaa. Niin, no...

Aloittajalle; toivottavasti sinun ei tarvitsisi kamppailla näiden asioiden kanssa purren hampaita yhteen keskellä päivää. Vaikka kyllä se kumpuaa yleensä tiedostamattomasta aivolohkosta tai mistä ikinä. Kyllä sitä itsekin välillä havahtuu miten jännittynyt on. Nytkin kun kirjoitan tänne.

Joonze kirjoitti 3.2.2017 19:19

Saatan kesken työpäivän havahtua siihen että puren hampaita yhteen, vaikeroin ja mietin päässä kummittelevia asioita.

Miten asiat käsitellään? Miten ne unohdetaan? Jos ei voi unohtaa, miten niiden kanssa oppii elämään? Kuinka annetaan tosissaan anteeksi itselle ja muille? Olisi mukava kuulla muiden kokemuksia tästä aiheesta.

Tuleeko sun olla töissä? Rentoutuminen ja sen opettelu. Traumaterapia voi myös vahvistaa traumoja. Se ei aina toimi.

Mulla on vähän sama ongelma omien traumojen kanssa. Olen aktiivisesti työstänyt niitä terapiassa nyt noin 5-6 vuotta (ja sitä ennen erinäisten mt-puolen ihmisten kanssa varmaan 10 vuotta), mutta silti tuntuu joidenkin asioiden kohdalla ihan siltä että on vieläkin lähtöpisteessä. Vaikka niistä on puhunut ihan loputtomiin asti, puhunut ja puhunut ja käynyt kohta kohdalta ja tilanne tilanteelta läpi, niin silti ne ovat yhä elävästi mielessä ja ikäviä takaumia tulee lähes päivittäin. Todella inhottava tunne kyllä, kun kesken jonkin täysin arkisen askareen huomaa yhtäkkiä kuinka äänet vuosien takaa kirkuvat mielessä ja iskee sama pakokauhu ja hätä kuin silloin joskus 20 vuotta sitten, tuntee ikään kuin elävänsä sen tilanteen uudelleen ja uudelleen eikä se lopu ikinä.

Mulle on terapeutti selittänyt, että mun traumatausta on niin vahva ja vuosia jatkunut, että sen takia noiden asioiden työstäminen saattaa viedä vuosikymmeniä. Oon ollut tosi pieni kun fyysinen ja henkinen pahoinpitely ja hylkäämis- ja heitteillejättämiskokemukset ovat alkaneet, niin niillä asioilla on tavallaan juuret tosi syvällä. Suoraan sanottuna v*tuttaa tälleen aikuisena käyttää vuosia ja vuosia siihen että korjaa jonkun toisen aikaansaamaa sotkua. Mun tilanteessa on vielä sellainenkin "hauska" twisti, että mun äiti (joka on siis aiheuttanut suurimman osan mun ikävistä kokemuksista) ei ole koskaan pystynyt myöntämään mulle mitään tekojaan saati pyytämään niitä anteeksi. Jotenkin sen oma psyyke ei vaan kestä myöntää edes itselleen että on laiminlyönyt omaa lastaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Niin on tavallaan ihan järjettömän vaikeaa yrittää antaa anteeksi sellaiselle ihmiselle, joka ei ole koskaan anteeksi pyytänyt ja tuskin tulee pyytämäänkään. Sekin on tosi turhauttavaa, kun haluaisin kuitenkin pystyä antamaan anteeksi ja saada nämä asiat jotenkin päätökseen ja jatkaa elämää.

Mulla kans tuntuu ihan samalla tavalla vielä tänäkin päivänä, että mulle muodostuu uusia traumoja tosi helposti. Pienistäkin vastoinkäymisistä saattaa tulla ihan hirveä lukko mieleen, tulee takaumia ja elää uudelleen ne häpeän tai pettymyksen tms tunteet mitkä niihin tilanteisiin on liittyny ja mitkä periaatteessa on tosi pieniä juttuja. Kai mun mieli on vain niin varhaisesta alkaen ohjelmoitu tuohon traumojen muodostamiseen, että se ei oikein osaa toimia muulla tavoin.

Olisipa kivaa olla normaali. Huoh.

Mulla on samaa etten pysty käsittelemään traumojani missään tai joskus käsittelin, mutta väärän henkilön kanssa.

20-vuotiaana luulin että pahin on ohi, mutta sitten alkoivat mielettömät ahdistus-kohtaukset. Välillä luulin että kuolen kun en saanut henkeä. Lääkitys määrättiin, mutta oikeestaan vaan pahensi oloa.

Yritin silloin lukion jälkeen opiskella, mutta ei siitä oikeen tullut mitään. Ainut mikä vähän auttoi oli rauhoittava lääkitys.

Aloin käyttämään sitä päivittäin. Noin 3 tablettia päivässä. Lääkärin määräyksen mukaan. Olo oli välillä fantastinen, ehkä liiankin.

Määrät alkoivat kasvaa kun aloitin 25-vuotiaana opiskelun. Lopulta määrät olivat melkein kaksin kertaiset kuin alussa eli noin 6 päivässä.

Aloin kuuntelemaan raskasta musiikkia. En käynyt opiskelu paikassa. Olin täysin yksin. Kuunteli vaan heviä ja vedin rauhoittavia. Kunnes lopulta otin viinaa vielä siihen päälle ja olin aivan sekaisin. Sitten alkoi rintakivut. Ravasin terkussa joka viikko.

Nyt siitä on puolitoista vuotta. Olen saanut kipuja vähän pois fysioterapian avulla. Lääkkeet otan määräysten mukaan ja käyn terapiassa.

Mulle jo pieni voitto on se etten käytä lääkkeitä väärin.

Tuntuu että tämä kaikki johtuu siitä kun mua kiusattiin koko Ylä-aste aika.

En osaa sanoa oikeen omasta tulevaisuudestani mitään. En tiedä pystynkö ikinä opiskelemaan. Henkiset arvet ovat niin syvät. Yritän kuitenkin päivän kerrallaan. En halua enää vahingoittaa itseäni...

Tsemppiä kaikille.🙂👍

Moi! Mulla oli monta vuotta mielessä samat häpeän ja syyllisyyden kokemukset, jotka tulivat uniin ja hankaloittivat elämääni monin tavoin. Olen käynyt nyt pari vuotta psykologilla ja siinä välissä vuoden terapiassa. Vihdoin puolisen vuotta sitten psykologini nimesi vaivan: trauma.

Olin jotenkin hassusti ajatellut, että traumaattinen lapsuus tai traumat tarkoittavat jotain suurta julmuutta, kuten perheväkivaltaa tms. Mutta nyt ymmärrän, että myös koko lapsuuden kestävä pelko ja myöhemmin vaikea nuoruus ja siihen liittyvät kokemukset ovat traumoja.

Minulle tarjottiin aikaa psykiatrille, joka on erikoistunut traumoihin. Jännittää mennä sinne, koska traumat ovat sellaisia asioita ja kokemuksia, joille ei vain löydy sanoja, ja joita aivot ovat kaikin keinoin pyrkineet unohtamaan. Miten ikinä pystyisin puhumaan vaikkapa seksuaalisuuteen liittyvistä traumoistani ihan ventovieraalle? Mutta 1,5 tunnin aikana saan toivottavasti edes jotain kerrottua.

Mulla on ihan sama ongelma; kuinka voin antaa vanhemmilleni anteeksi, jos he eivät edes kykene pyytämään anteeksi? Minulla takana myös paljon hylkäämisen kokemuksia ja turvattomuutta.

Traumat on kyllä siitä jänniä juttuja, ettei niiden syntyä pysty oikein mitenkään ennustamaan tai oikein estämäänkään. Toisille tulee traumoja ihan pienistä jutuista ja toisille ei oikein mistään. Ei pidä silti missään tapauksessa ajatella omien traumakokemusten olevan jotenkin "huonompia", jos ei ole esim. kokenut seksuaalista tai fyysistä väkivaltaa tai muuta tosi "isoa". Me ihmiset ollaan kaikki yksilöitä ja jokainen on yhtä arvokas kaikkine kokemuksineen. Toisen trauma voi olla jokin yksittäinen väärä sana ja toisen väkivaltainen lapsuus, mutta silti ne on ihan yhtä isoja ja tärkeitä juttuja. Ei se teko vaan se ihmisen kokemus siitä. Toiset ovat herkempiä ja toiset kovempia ja jokaisella meillä on oikeus tuntea sillä tavalla kuin tunnemme. Eli samalla viivalla ollaan kaikki erilaisten traumojemme kanssa🙂 Mä olen joskus mun kavereille selittänyt, että jos joku on elänyt näennäisesti ns. helpon tai onnellisen lapsuuden, niin silloin ei välttämättä ole samanlaista suojakuorta kuin sellaisella ihmisellä joka on joutunut väistelemään vaikeuksia koko elämänsä ajan, ja tästä syystä saattaa sitten "pienemmätkin" asiat haavoittaa. Mutta joka tapauksessa ihan yhtä tärkeitä ja merkittäviä kokemuksia kaikki riippumatta niiden laadusta.

Mun terapeutti on aika paljon puhunut mulle traumojen fysiologisesta perustasta. Hän on siis traumoihin erikoistunut koulutuksessaan, ja ollaan paljon käyty läpi sitä millaisia fyysisiä jälkiä traumat jättää kehoon. Hassua silleen kun traumat on kuitenkin ensisijaisesti mielen sisäisiä psyykkisiä juttuja. Mutta siis lyhyesti selitettynä, mielen traumat jättää kehoon fyysisiä muistijälkiä, mitkä sitten traumasta muistuttavissa tilanteissa aktivoituu ja tästä syystä tulee paniikinomainen ahdistus, sydän hakkaa ja vaikea hengittää jne. Elimistö ja autonominen hermosto siis tavallaan aktivoituu samaan "taistele tai pakene" -tilaan kuin trauman aiheuttaneessa tilanteessa ja pistää adrenaliinit ja muut hormonit liikkeelle aiheuttaen tukalan ja hankalan olon. Mun terapeutti on neuvonut mulle kaikkia sellaisia fyysisiä harjoituksia mitä voin hyödyntää noissa tilanteissa ja ikään kuin "huijata" mun elimistöä. Esim. jalkojen painaminen voimakkaasti lattiaa vasten tai käsien uittaminen kylmässä vedessä saa sen jännityksen ja ahdistuksen laukeamaan ja olon helpottamaan. Kun fyysinen ahdistus on hallinnassa, on paljon helpompi hallita myös mielen sisäistä kaaosta. Onko teille terapiassa/jossain muualla puhuttu näistä jutuista tai ootteko itte ettiny niistä tietoa?

Näin yövuorossa on aikaa lueskella ketjuja ihan ajatuksen kanssa, ja nyt vasta huomasin kuinka helposti pystyn Joonze samaistumaan tuohon sinun aloitusviestiisi! Oikeastaan joka kohtaan. Varmaan tämä mun keskittymiskyvyttömyys vaikeuttaa myös jonkin verran luetun ymmärtämistä. Mut siis mulla on ihan sama homma omien virheiden ja vastoinkäymisten kanssa ja niiden jatkuvassa mieleen palautumisessa. Jokin ihan mitätön moka saattaa jäädä mieleen kummittelemaan hyvinkin pitkiksi ajoiksi ja niistä häpeän tunteista on todella vaikeaa päästä eroon. Vaikka normaali ihminen tuskin edes muistaisi moisia asioita, saati märehtisi niitä parhaimmillaan vuosikausia. Samoin myös läheisten ja rakkaiden ihmisten tekemien "vääryyksien" kohdalla, todella vaikea päästää niistä irti. Ja tietenkään en heille koskaan näistä asioista puhu, vaan mieleni sisällä käyn jatkuvaa taistelua ikävien vihaisten ajatusteni kanssa.

Mistä sinun traumasi juontavat juurensa? Oletko kokenut jotakin ikävää lapsuudessa tai nuoruudessa vai onko ikäviä sattumuksia vain kasaantunut matkan varrella? Olisi kiva kuulla lisää, vaikutat ihmiseltä johon minun on helppo samaistua🙂

hei kiitos teille kaikille jakamisestanne, hienoa että on tällainen verkosto jossa jakaa asioita. Itselläni on takana (hävettävän)pitkä terapia, saldona pienehkö määrä kykyä hallita voimakkaita trauma reaktioita, ahdistusta, jotenkin käsittämätöntä miten heikosti/hitaasti psyyke pystyy muuttumaan uuteen, vaikka olen ollut motivoitunut ja halukas muutokseen.yhyy. Olen kelan määritelmien mukaan työkykyinen, lääkärin/itsen mukaan työkyvytön=ristiriita. "Hyvinvointi yhteiskunta" on vain lisännyt kummallisesti traumoja omilla päätöksillään kohtaani. Olen siis väliinputoaja. Liian sairas työelämään, liian terve työkyvyttömäksi tai edes sairaslomalle. kaikki päätökset hylättyjä...
näillä eväillä pitäs vaan jaksaa ja uskoa toivoa paremmasta.

Niin. Mulle ei juuri ole tapahtunut mitään niin järin isoa yksittäistä asiaa. En siis ole joutunut kokemaan mitään väkivaltaa tai ainalkaan rajua kiusaamista. Olin kuitenkin aina aika epävarma ja arka, josta johtuen mulle tuli joitakin vaiheita, kun kiusattiin tai koin itseni esim. perheessä tai kaverien keskuudessa kovin paljon heikommaksi ja arvottomammaksi. On mulla joitakin yksittäisiä isompiakin traumoja. Ongelma on vaan enemmän se, etten ole löytänyt keinoa päästä niistä. Katkeruus tai jotain sen tapaista. Niin kuin aikaisemmin sanoitkin tiltumari, toiset ei saa traumoja ainakaan kovin pienestä, eikä niin pitkäksi aikaa kuin toiset. Niin, ne toiset... Masennukseen taipuvaisena myös näkee helposti kaiken menneisyyden epäonnistuneen.

Uskon kuitenkin, tai ainakin toivon että iän lisääntyminen tekee siinä mielessä hyvää, että tulee jotenkin terveellä tavalla kypsemmäksi ja kokeneemmaksi, että ne traumat häipyvät jopau minusta. Tai ainakin lievenevät. Ehkä sitä tulee väkisinkin "käsiteltyä" kaikkea, joskin hitaasti unohtaen.

Tuo on paha olla rajatapaus elämänpohtija. Samaan aikaan liian terve sairauslomalle, mutta liian pahoinvoiva töihin. Sairauslomalla tulee liian terve olo, mutta työssä käyminen tuskaa. Tuttuja kuvioita. Itse olen ollut myös rajatapaus. Olen kuitenkin päättänyt ja havainnut, että ainakin toistaiseksi mun kannattaa sinnitellä töissä, vaikka se aika tuskaa alkaa olemaan. Yritän keskittyä tällä hetkellä yhteen päivään kerrallaan ja odottaa, jos tulisi vähän lisää buustia jossakin vaiheessa. Vaikka sitten viimeistään kesälomalla. Nyt ei tunnu jäävän aikaa tai energiaa oikeen muuhun. Täälläkin olisi kiva lukea ajatuksella ja kirjoittaa enemmän. Ajatus vaan kulkee niin hitaasti ja voimavarat ovat rajalliset.

Haluan nyt kuitenkin toivottaa kaikille jaksamista, siitäkin huolimatta että oma jaksaminen on aika rajallista nyt. Kova stressi painaa lisäksi. Kyllä tämäkin vähän helpottaa kun tietää että joku lukee mun juttuja ja jaksaa jopa jotakin kommentoida. Ei niin itsestäänselvää. Itse käyn täällä välillä "selailemassa", mutta ei jaksa kommentoida vaikka haluaisikin.

mulla ei oo mitään "tosipahaa" tapahtunut+, mitä nyt koko elämä lapsen osana ollut vanhemman roolia ja vanhemman(toisen) osa toisinpäin henkisesti. ruokaa on ollut nenän alla ja puhtaat vaatteet mutta ei se näytä riittävän tasapainoisen ihmisen kasvatuksen evääksi.henkinen minuus värittynyt ihan vinox. huokaus☹️olen niin wäsynyt

Onko stressi yhtään helpottanut? Itsekin olen ollut nyt kipeänä niin varmaan sen takia mieli vähän maassa. Mutta kaipa se tästä helpottaa. Ainahan se yleensä menee jossain vaiheessa ohi, ennemmin tai myöhemmin. Kun vain jaksaa jotenkin nämä synkät hetket.

Oletko Joonze mielestäsi jotenkin erityisen herkkä? Mulla ainakin tuo taipumus erityisherkkyyteen on selvästi lisännyt omaa "painolastia", ja varmaan osaltaan senkin takia traumoja tuntuu muodostuvan niin kovin helposti. Ja jäävät sitten pitkäksi aikaa kaihertamaan mieltä.