Toivon sinulle hyvää. ☺️❤️
Kylhän se niin on, että vaikeista traumoista parantuminen vie paljon aikaa. Voin hyvin uskoa, että tulee epätoivoinen olo, kun tuntuu ettei siitä pärjäämismoodista pääse pois.

Voin samaistua tuohon tuskaan, kun ei millään pysty / uskalla päästää ihmisiä lähelle. Tuntuu, et just läheisissä ihmissuhteissa on paljon sitä, mikä elämässä on tärkeintä ja ihmeellisintä, ja kun semmoset suhteet ei tunnu millään onnistuvat niin minusta tuntuu et mitä järkeä sitten on elää. Sit syytän itseäni, että miksen voi vaan rohkeasti ottaa niitä askeleita, olla aito ja lakata torjumasta ihmisiä. Mut ei semmonen itsevihan lietsominen mitään auta. Uskon kumminki, että se on mahdollista... että on mahdollista pienin askelin mennä eteenpäin ja rakentaa luottamusta ja yhteyttä ihmisiin. Voi elämäs tapahtuu mitä tahansa hyvääkin, vaikka odottamatta... ei voi tietää. 🙂

Voimia sinulle ja kiva kun kirjoitit.

Ei niistä kokemuksista pääse eroon, vaikka kuinka käsittelisi. Ne muistot palaavat aina voimakkaampina ja ahdistavampina. Jokaiselle menneisyyden teolle tulee aina vain etsittyä uusia selityksiä ja merkityksiä, vaikkei se vie pahaa oloa pois, eikä tee tekoja tekemättömäksi. Kuulemma olisi keskityttävä nykyhetkeen ja annettava menneen olla, olipa se ihan mitä tahansa, ja pyrittävä olemaan itse toisenlainen, joka ikinen hetki, sillä ajatuksella, että mitä minä voin tehdä jonkun toisen ihmisen olon parantamiseksi. Valitettavasti tämäkin usein johtaa huonoon kierteeseen ja hyväksykäyttöön.
Pidä itsesi kiireisenä, älä muistele, älä pysähdy, keskity tekemiseen, älä pelkoon.

Kiitos Joie välittävästä viestistäsi.
Todentotta sitä voi vaan yrittää päästää ihmisiä lähelleen ja tukeutua.
Saa nähdä josko se auttaisi ajan kanssa.

Eracco; luulen että mun yksi suurin virhe on nimenomaan ollut se, että olen pitänyt itseni kiireisenä, enkä ole antanut kohdata kaikkea tuskaa jota on vuosien aikana sisälleen haudannut. Uskon, ettei kokemukset lakkaa vaikuttamasta vaikkei niitä miettisi. En sit tiedä sitäkään että paraneeko ne miettimällä, mut joo se on kyl totta että nykyhetkessä voi valita toisin eikä ainakaan toistaa samaa kaavaa toisille, mitä itse on saanut kestettäväksi.

Olisiko täällä joku, joka olisi jollaintapaa oppinut käsittelemään tai sisällyttämään traumaattisia kokemuksia osaksi olemistaan niin, ettei olotilat putoilisi kuoppiin pahasti?
Kuinka ylläpitää toivoa? Miten oppii rakastamaan ja tukemaan itseään?

Synkissä vesissä mennään. 😭

lipuvapilvi kirjoitti 24.4.2018 17:27

Eracco; luulen että mun yksi suurin virhe on nimenomaan ollut se, että olen pitänyt itseni kiireisenä, enkä ole antanut kohdata kaikkea tuskaa jota on vuosien aikana sisälleen haudannut. Uskon, ettei kokemukset lakkaa vaikuttamasta vaikkei niitä miettisi. En sit tiedä sitäkään että paraneeko ne miettimällä, mut joo se on kyl totta että nykyhetkessä voi valita toisin eikä ainakaan toistaa samaa kaavaa toisille, mitä itse on saanut kestettäväksi.

Olisiko täällä joku, joka olisi jollaintapaa oppinut käsittelemään tai sisällyttämään traumaattisia kokemuksia osaksi olemistaan niin, ettei olotilat putoilisi kuoppiin pahasti?
Kuinka ylläpitää toivoa? Miten oppii rakastamaan ja tukemaan itseään?

Moi lipuvapilvi. Itse olen terapiassa oppinut sen että jos ajatuksia kieltää tulemasta/kieltää itseään miettimästä niitä, sitä enemmän ne pulppuavat pintaan. On se mielemme niin outo, mutta puhutaan ns. pinkki elefantti ilmiöstä. Jos nyt seuraavan minuutin ajat hoet itsellesi "älä ajattele pinkkiä elefanttia", todenäköisesti ajattelet juuri sitä mitä ei pitäisi. Se myös pätee ahdistaviin ajatuksiin, teoria on sama. Toinen asia on, että ajatukset ovat VAIN ajatuksia. Niitä tulee, niitä menee, ne eivät ole välttämättä realistisia eivätkä vastaa nykyhetkeä. Joskus traumaattiset kokemukset voivat laukaista vaikkapa huonoa itsetuntoa, johon mieli synkistyessään palaa esim. "olen huono", "en pärjää", "epäonnistun aina kaikessa". Nämä kuitenkin ovat vain ajatuksia, jotka eivät välttämättä ole nykyhetkeä vastaavia.

Mainitsit tuosta että olet haudannut asiat sisääsi, etkä ole käsittellyt niitä. Siinä voi ollakin syy miksi voit niin huonosti. Olet oikeassa ettei asioiden jatkuva miettiminen paranna, itse olen ollut siinä että mietin vain pahoja asioita mutten tehnyt korjaavia liikkeitä, joten olin ikuisessa pahan olon limbossa. Mutta on ehdottoman tärkeää käsitellä ne ahdistavat asiat, koska näin tietää a) mistä traumaattiset tapahtumat ovat lähteneet b)miten ne ovat vaikuttaneet menneeseen sekä c)miten ne vaikuttavat nykypäivään. Näitä varmasti olet terapiassa käynyt, mutta itsetutkiskelulla varmasti myös löytyisi syyt siihen miksi itsesi rakastaminen on vaikeaa.

Itseäni helpotti aikoinaan se että otin ja kirjoitin KOKO elämänhistoriani ylös lapsuudesta (päiväkoti-ikäisestä) aina nykypäivään asti. Kirjoita ylös aikajärjestykseen KAIKKI isot elämäntapahtumat mitkä muistat tai kaikki ne tapahtumat jotka koet merkittäväksi (positiiviset/negatiiviset). Itselläni se opetti näkemään miksi ajattelen itsestäni vaikka tietyllä tavalla ja ymmärsin siten myös miten nuoruuden vaikeudet vaikuttivat nykypäivänä vielä omiin ajatusmalleihin, kauhenta oli että nämä ajatusmallit toistuivat läpi elämän. Tärkeintä oli että MITÄÄN negatiivista ei kirjoittaessa saa säästellä, vaikka miten noloa olisi. Tekstiä ei tarvitse näyttää yhtään kenellekään (itse toki näytin sen terapeutilleni). Oma kirjoitusurakkani kesti neljä päivää ja sivuja oli 30 A4:sta. Mutta se opetti sitten paljon asioita, joita sitten lähdimme terapeutin kanssa läpikäymään.

Muuta neuvoa en oikein osaa sanoa, mutta toivottavasti tästä on sinulle jotain apua ja inspiraatiota. 🙂🌻

Samoissa syvissä vesissä mennään. En tiedä lohduttaako, ettei ole yksin (kun kuitenkin on).
Mulle on vakuutettu, että ajan kanssa helpottaa. En kyllä usko siihen itse, vaikka toisten kohdalla kyllä.

Mulla on ollut tosi vaikeaa viitisen vuotta, mutta viimeisen vuoden aikana on ollut helpompiakin jaksoja. Se on välillä antanut toivoa, mutta katoaa taas synkkään kauteen. Aaltoliikettä se toipuminen kai on. Toivottavasti sulla on tarpeeksi tukea. Traumat on hankala ja kipeä juttu.

Jaksua 🙂🌻

Mulla on myös hankaluuksia elämän kanssa. Tuntuu, että oon aivan jumissa. Pelkään ihmisiä ja pelkään, mitä niiden päässä liikkuu.

Mun isä tais olla aika julma mies pahimmillaan. En oikeastaan muista kun paloja sieltä ja täältä. Hän ei itse myönnä mitään konkreettista.

Oma itsetunto on ihan palasina ja lapsuuden perhettä vaikeaa ymmärtää. Oon enimmäkseen yksin ja erakoitunut ihminen. Olin kuitenkin parhaimmillani aktiivinen ihminen ja usein liikkeessä.

En tunnu edes ymmärtävän monesti edes itseäni. Elän jossain maailmassa, minkä kehitin, koska en kestänyt todellisuutta..En tahdo kestää sitä vieläkään.

Itsetuhoiset ajatukset on kanssa tuttuja. Niitä on ollut jatkuvasti enempi..mutta tulevat jaksoittain esiin.