Tunsin tarvetta avautua jossain pahasta olostani. Olen epätoivoinen, ja usko elämän jatkumiseen alkaa hiipua. Vuosia olen nyt yrittänyt selviytyä ja jaksaa. Välillä on ollut hetkittäin helpompia kausia, jolloin olen varovasti ollut jopa toiveikas tulevaisuudestani. Sairastuin alunperin masennukseen uupumisen ja kroonisen stressin seurauksena. Olen muuttanut monia asioita elämässäni, ja yrittänyt elää arvojeni mukaan. Käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kuitenkin jotain aina tapahtuu, ja tipun takaisin pimeään kuiluun. Ehkä liikaa stressaavia asioita kerralla, joita en pysty käsittelemään, tai sitten biologiassani on jotain pielessä. En jaksa töissä, en haluaisin vain nukkua tai kuolla pois. Mieleni on vallannut mielikuvat ja ajatukset, että joko hirttäydyn tai puukotan itseäni, jotta saisin tämän henkisen tuskan pois. En tiedä voinko enää parantua, jos en itse edes enää usko siihen, ja olen ollain tavalla luovuttanut. Yritän kyllä esittää reipasta ja jaksavaa ulkopuolisille. Terapiassa olen kuitenkin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Terapiani on nyt tauolla, koska lääkäriaika uutta lausuntoa varten peruttiin, enkä ole vieläkään saanut uutta aikaa. Yritän nyt vain selviytyä jotenkin hetkestä toiseen, mutta pelkään itseni puolesta. Häpeän itseäni, ja sitä etten ole pystynyt tämän parempaan. Tuntuu, etten enää edes tunnista itseäni kun katson peilistä, vaan sieltä tuijottaa ruma, vastenmielinen elämään täysin kyllästynyt ja väsynyt naama. Heinäkuussa tunsin sentään itseni ajoittain aivan nätiksi. Nyt olen kuin joku eri ihminen, jonka ajatukset ovat täysin sotkussa ja joka ei halua muuta kuin kuolla pois.