Tunsin tarvetta avautua jossain pahasta olostani. Olen epätoivoinen, ja usko elämän jatkumiseen alkaa hiipua. Vuosia olen nyt yrittänyt selviytyä ja jaksaa. Välillä on ollut hetkittäin helpompia kausia, jolloin olen varovasti ollut jopa toiveikas tulevaisuudestani. Sairastuin alunperin masennukseen uupumisen ja kroonisen stressin seurauksena. Olen muuttanut monia asioita elämässäni, ja yrittänyt elää arvojeni mukaan. Käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kuitenkin jotain aina tapahtuu, ja tipun takaisin pimeään kuiluun. Ehkä liikaa stressaavia asioita kerralla, joita en pysty käsittelemään, tai sitten biologiassani on jotain pielessä. En jaksa töissä, en haluaisin vain nukkua tai kuolla pois. Mieleni on vallannut mielikuvat ja ajatukset, että joko hirttäydyn tai puukotan itseäni, jotta saisin tämän henkisen tuskan pois. En tiedä voinko enää parantua, jos en itse edes enää usko siihen, ja olen ollain tavalla luovuttanut. Yritän kyllä esittää reipasta ja jaksavaa ulkopuolisille. Terapiassa olen kuitenkin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Terapiani on nyt tauolla, koska lääkäriaika uutta lausuntoa varten peruttiin, enkä ole vieläkään saanut uutta aikaa. Yritän nyt vain selviytyä jotenkin hetkestä toiseen, mutta pelkään itseni puolesta. Häpeän itseäni, ja sitä etten ole pystynyt tämän parempaan. Tuntuu, etten enää edes tunnista itseäni kun katson peilistä, vaan sieltä tuijottaa ruma, vastenmielinen elämään täysin kyllästynyt ja väsynyt naama. Heinäkuussa tunsin sentään itseni ajoittain aivan nätiksi. Nyt olen kuin joku eri ihminen, jonka ajatukset ovat täysin sotkussa ja joka ei halua muuta kuin kuolla pois.
Hei, en ole kirjoitellut tänne pitkään aikaan. Nyt tuntuu taas siltä, että seinä on tulossa vastaan. Terapiahakemua vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena hylättiin Kelalla, koska olen asiakirjojen mukaan liian huonokuntoinen. Ilmeisesti nyt sitten lääkkeillä ja neuromodulaatiohoidoilla yritetään minua saada parempaan kuntoon.
Pääsin akuutin itsetuhoisuuden varjolla ketamiini-infuusiohoition kerran viikossa, ja itsetuhoiset ajatukset ovatkin vähentyneet. Muuten tunnen itseni kuin eläväksi kuolleeksi. Teen asioita kuten ruoan joka päivä ja neulon välillä aikani kuluksi, mutta en tunne juuri mitään. En positiivista enkä negatiivista. Lääkityskin on vaihdettu uuteen, ja sitä nostettu eilisestä lähtien.
Jostain pitäisi löytää uskoa ja toivoa parempaan. Elämä tuntuu täysin turhalta ja on vaikea rakastaa omaa lastaankin 🙁 Tunnen olevani kertakaikkisen huono ja epäonnistunut ihminen. Seuraava askel olisi varmaan uskaltautua ect hoitoon. Pelkään toimenpidettä ja vaikutuksia valtavasti, enkä ole vielä tähän mennessä siihen suostunut. Ehkä se on viimeinen oljenkorteni. Kellään kokemuksia sähköhoidosta masennukseen?
Hei 💚
Tosi kurjaa tuo terapian hylky, olithan vielä tosi motivoitunut saamaan sitä 🥺
Sähköhoidosta. Jos sinua mahdollisesti pelottaa esim lähimuistin väliaikainen heikkeneminen, niin punnitse, olisiko todennäköinen elämänilon löytyminen kuitenkin ensisijaisempaa, eli se mitä nyt kannattaa tavoitella...tyhjyyden tunteen ja pahan olon sijaan 🤔
Omakohtaista kokemusta minulla ei ole, mutta olen kerran nähnyt läheltä miten dramaattisesti sähköhoito nosti vakavasti masentuneen ihmisen takaisin elävien kirjoihin! Sanoisin, että tuo muutos oli ihme: nähdä ilo niissä aiemmin ilmeettömissä kasvoissa ja koko se olemuksen herääminen 😊♥️
Toimiikohan kuuklaamani linkki...
Ei kokemusta mutta muistelen kuulleeni joiltakin täällä että se auttoi rankimpaan itsetuhoiseen masennukseen.
Marmeladi_ kirjoitti:
.... on vaikea rakastaa omaa lastaankin 🙁
Masennus muuttaa tunneilmastoa niin että on vaikea tuntea muuta kuin masennukseen liittyviä tunteita. Se, että kuulostat olevan pahoillasi asiasta tai että pelkäät olevasi huono vanhempi kertoo kuitenkin siitä että välität. Sillä on merkitystä!
Luin vähän tipoitellen aikaisempia viestejäsi. Sinulla on tainnut olla tosi rankat viimeiset puoli vuotta. Päättymäisillään oleva parisuhde syö hirveästi voimavaroja, joten toivottavasti siitä vapautuminen mahdollistaa antaa nyt tilaa jossa toipuminen voi alkaa.
Minulla perfektionistisuuteen taipuvainen vanhempi oli äiti, joka puolestaan oli saanut sen perintönä omalta äidiltään. Olemme kai joutuneet vähän vuoronperään opettelemaan hellittämistä ja myötätuntoa itseä kohtaan.
Yritä jaksaa, toivon sinulle parempia vointeja 💙
Minulla myös masennusta ollut pitkään. Ja tuota epätoivoa myös, mistä aloitus tekstissäkin oli. Elämä tuntuu olevan välillä pelkkää kärsimystä. Varsinkin kun on yksin. Yritän kuunnella musiikkia tai lukea, jotta se sama ajatus ketju ei muodostuisi päähän: ne ahdistavat ajatukset. Juuri ne itsetuhoisat. Tuntuu että ne yrittää päästä väkisin mieleen. Että millään ei ole mitään väliä yms. Ja sitten samalla ahdistaa niin hirveästi. Vaikka en tiedä mitä tämä kirjoittaminen auttaa, kun silti ne hirveät ajatukset vaanii tuolla taustalla. Koko olemassaolo tuntuu niin kauhistuttavalta. Että ihminen on vaan tavallaan kehittynyt eläin ja kuoleman jälkeen ei ole mitään. Se kauhistuttaa valtavasti, että edes kuolema ei pelasta ihmistä. Hesse kirjoitti jotenkin sillä tavalla että: ihmiselämä on luonnon kokeilu. Että luonto on meidät synnyttänyt, jostain kumman syystä. Ja kuinka hirvittävästi sitä voikaan ihminen kärsiä tässä elämässä. Kärsimyksellä ei tunnu olevan mitään rajaa. En tiedä pitääkö tässä väkisin ruveta uskomaan Jumalaan sitten, kun tämä elämä tuntuu niin kauhistuttavalta. Vaikka miten sitä enää voi uskoa... Mitä tuossa aloitus tekstissä olikin, että usein voi tulla halu kuolla. Itsellä oli tuota jonkin aikaa, mutta sitten tuli halu elää hyvää elämää, mutta nyt tuntuu siltä että elämä ei voi olla enää hyvää. Niin paljon on kaikkia huonoja juttuja nyt tässä mun omassa elämässä. Koko ajan vaan kävelee ohuella nuoralla. Taistelua tunnista toiseen. Kai elämä voisi olla hyvää. Mutta tällä hetkellä se ei hirveän hyvää ole. En tiedä miten siitä voisi tehdä hyvää? En tiedä tarvisinko minäkin jonkun ssri-lääkkeen? Että voisi nähdä taas maailman kauniina paikkana ja elämän onnellisena tarinana...