Tunsin tarvetta avautua jossain pahasta olostani. Olen epätoivoinen, ja usko elämän jatkumiseen alkaa hiipua. Vuosia olen nyt yrittänyt selviytyä ja jaksaa. Välillä on ollut hetkittäin helpompia kausia, jolloin olen varovasti ollut jopa toiveikas tulevaisuudestani. Sairastuin alunperin masennukseen uupumisen ja kroonisen stressin seurauksena. Olen muuttanut monia asioita elämässäni, ja yrittänyt elää arvojeni mukaan. Käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kuitenkin jotain aina tapahtuu, ja tipun takaisin pimeään kuiluun. Ehkä liikaa stressaavia asioita kerralla, joita en pysty käsittelemään, tai sitten biologiassani on jotain pielessä. En jaksa töissä, en haluaisin vain nukkua tai kuolla pois. Mieleni on vallannut mielikuvat ja ajatukset, että joko hirttäydyn tai puukotan itseäni, jotta saisin tämän henkisen tuskan pois. En tiedä voinko enää parantua, jos en itse edes enää usko siihen, ja olen ollain tavalla luovuttanut. Yritän kyllä esittää reipasta ja jaksavaa ulkopuolisille. Terapiassa olen kuitenkin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Terapiani on nyt tauolla, koska lääkäriaika uutta lausuntoa varten peruttiin, enkä ole vieläkään saanut uutta aikaa. Yritän nyt vain selviytyä jotenkin hetkestä toiseen, mutta pelkään itseni puolesta. Häpeän itseäni, ja sitä etten ole pystynyt tämän parempaan. Tuntuu, etten enää edes tunnista itseäni kun katson peilistä, vaan sieltä tuijottaa ruma, vastenmielinen elämään täysin kyllästynyt ja väsynyt naama. Heinäkuussa tunsin sentään itseni ajoittain aivan nätiksi. Nyt olen kuin joku eri ihminen, jonka ajatukset ovat täysin sotkussa ja joka ei halua muuta kuin kuolla pois.
Heippa! Mulla on kans tää toivottomuus päällä ja on vähän samoja ajatuksia, että miten tätä omaa olotilaa pystyy sietämään. On vaan ollu pakko sietää, pysyä hengissä. Vaikka voimavarat on ihan loppu. Syödä ja juoda. Jossain vaiheessa on käytävä pesullakin. Pakko elää hidasta elämää. Itsetuhoajatuksetkin käy välillä muistuttelemassa olemassaolostaan, mutta mulla ne tarkoittaa sitä, että en ole tyytyväinen mun elämään. En pidä mun elämästä. Enkä opi kauheen nopeasti pitämään mun elämästä. Mun tunne-elämä ei oo ollu olemassa mun läheisille. Mies on ainoa joka hyväksyy mun tunteet. Muilta läheisiltä en saa ja mahdollisesti en tuu koskaan saamaan ymmärrystä vaikeaan masennukseen. Ei tuu sellasta päivää, että joku läheinen sanois, että ymmärrän sun tilannetta. Oonki aika eristäytyny sen kuilun takia. Läheiset mielellään ajaa niitä omia kivoja asioitaan, eikä sano, että ymmärrän että et jaksa. Torjutaan heikko ihminen, että voidaan rauhassa tehdä niitä omia kivoja asioita. Heikkona olen "tärkeämpien asioiden" tiellä.
Marmeladi_ kirjoitti:
Tunsin tarvetta avautua jossain pahasta olostani. Olen epätoivoinen, ja usko elämän jatkumiseen alkaa hiipua. Vuosia olen nyt yrittänyt selviytyä ja jaksaa. Välillä on ollut hetkittäin helpompia kausia, jolloin olen varovasti ollut jopa toiveikas tulevaisuudestani. Sairastuin alunperin masennukseen uupumisen ja kroonisen stressin seurauksena. Olen muuttanut monia asioita elämässäni, ja yrittänyt elää arvojeni mukaan. Käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kuitenkin jotain aina tapahtuu, ja tipun takaisin pimeään kuiluun. Ehkä liikaa stressaavia asioita kerralla, joita en pysty käsittelemään, tai sitten biologiassani on jotain pielessä. En jaksa töissä, en haluaisin vain nukkua tai kuolla pois. Mieleni on vallannut mielikuvat ja ajatukset, että joko hirttäydyn tai puukotan itseäni, jotta saisin tämän henkisen tuskan pois. En tiedä voinko enää parantua, jos en itse edes enää usko siihen, ja olen ollain tavalla luovuttanut. Yritän kyllä esittää reipasta ja jaksavaa ulkopuolisille. Terapiassa olen kuitenkin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Terapiani on nyt tauolla, koska lääkäriaika uutta lausuntoa varten peruttiin, enkä ole vieläkään saanut uutta aikaa. Yritän nyt vain selviytyä jotenkin hetkestä toiseen, mutta pelkään itseni puolesta. Häpeän itseäni, ja sitä etten ole pystynyt tämän parempaan. Tuntuu, etten enää edes tunnista itseäni kun katson peilistä, vaan sieltä tuijottaa ruma, vastenmielinen elämään täysin kyllästynyt ja väsynyt naama. Heinäkuussa tunsin sentään itseni ajoittain aivan nätiksi. Nyt olen kuin joku eri ihminen, jonka ajatukset ovat täysin sotkussa ja joka ei halua muuta kuin kuolla pois.Heippa Marmeladi. Aloituspuheenvuorosi on täysin kuin minun suustani. Esimerkiksi tänään olen taas masentunut, vaikka parin päivän ajan olen luullut parantuvani uppoutumalla harjoittelemaan pianokappaleita, vaikka niin en ole tehnyt. Vain vähän pimputellut.
Hei,
Tätä ei kyllä toivoisin kenellekään. Ehkä tämä perustuu siihen, että mieli saa hetkeksi jotain, jolla päästä irti masentavasta olotilasta. Esimerkiksi itsellä uusi ympäristö saa mielialan monesti kohoamaan ja jaksan hetken aikaa enemmän. Alle viikossa kuitenkin romahdan entistä pahempaan. Nyt on ollut niin tuskaisia päiviä, että pelkään Henkeni edestä tulevaa viikonloppua. Jään yksin kotiin, kun muu perhe on reissussa. Toivon, että saat asiasi ja elämäsi vielä järjestymään!
MehukattiAnanas2022 kirjoitti:
Heippa! Mulla on kans tää toivottomuus päällä ja on vähän samoja ajatuksia, että miten tätä omaa olotilaa pystyy sietämään. On vaan ollu pakko sietää, pysyä hengissä. Vaikka voimavarat on ihan loppu. Syödä ja juoda. Jossain vaiheessa on käytävä pesullakin. Pakko elää hidasta elämää. Itsetuhoajatuksetkin käy välillä muistuttelemassa olemassaolostaan, mutta mulla ne tarkoittaa sitä, että en ole tyytyväinen mun elämään. En pidä mun elämästä. Enkä opi kauheen nopeasti pitämään mun elämästä. Mun tunne-elämä ei oo ollu olemassa mun läheisille. Mies on ainoa joka hyväksyy mun tunteet. Muilta läheisiltä en saa ja mahdollisesti en tuu koskaan saamaan ymmärrystä vaikeaan masennukseen. Ei tuu sellasta päivää, että joku läheinen sanois, että ymmärrän sun tilannetta. Oonki aika eristäytyny sen kuilun takia. Läheiset mielellään ajaa niitä omia kivoja asioitaan, eikä sano, että ymmärrän että et jaksa. Torjutaan heikko ihminen, että voidaan rauhassa tehdä niitä omia kivoja asioita. Heikkona olen "tärkeämpien asioiden" tiellä.
Hei, Itse taasen halua rasittaa ystäviäni omilla ongelmilla. Tuntuu muutenkin siltä, että olen niin huonossa kunnossa että vaikea tätä on kenenkään ymmärtää. Hyvä, että miehesi kuitenkin ymmärtää sinua. Minun mieheni ainoa apu masennukseen on syyllistäminen siitä että en urheile tarpeeksi. Hänen mielestään tarvitsisin myös tarkan päiväaikataulun jota noudatan, että en vain makaisi sängyssä. Nyt hän on lopettanut tämän avun antamisen, ja ero taitaa olla vain ajan kysymys. Ymmärrän kyllä, sillä itselläni ei ole voimia olla sihteemme kantava voima, jota hän minulta odottaa.
Olen kyllä epäonnistunut elämässä aivan joka osa-alueella. Terapia on ollut tauolla kohta kaksi kuukautta, mikä on lisännyt ahdistusta ja masennusta entisestään kun en pääse purkamaan tätä oloa kenellekään. Työstä jouduin taas jäämään sairauslomalle, vaikka sitäkin Olen masennuksen takia voinut tehdä vain osa-aikaisesti. Pilaan varmasti lapsenkin elämän, koska en jaksa olla läsnä tarpeeksi.
Sinullakin tuntuu olevan ulkopuolisuuden tunnetta, kun koet että ystäväsi haluavat vain pitää hauskaa, eivätkä ymmärrä tilaasi. Jos et oikeasti saa heiltä edes pyytäessä minkäänlaista tukea, ovatko he ystäviä ollenkaan? Masentuneena kyllä saattaa helposti myös tulkita asioita masentuneen synkän mielen kautta. Voimia päiviisi, ja toivottavasti toivottomuuden tunteesi vielä helpottaa!
Hei Marmeladi 💚
En mitenkään osaa nähdä, että olisit jotenkin Kermaperse 🙁 -Ehkä jopa on ns "helpompaa" meillä, joitten vanhempien ei ole tarvinnut esim tavoitella julkisivun ylläpitämistä?
Isäsi perfektionismi herättää minussa ajatuksen, että voisiko siinä olla ainakin osittainen syy myös äitisi käytökseen? Ja tuo, kun isäsi ei ole hyväksynyt sinua kokonaisena, omana itsenäsi ("ei ole koskaan kehunut tekemisiäni, vaan aina on ollut jotain kehitettävää"), niin aikas upottavan suon hän on elämäntaipaleeksesi sinulle lapioinut 😬 - olkoon se sitten miten tiedostomatonta hänen osaltaan ollutkin.
Minusta on varsin ymmärrettävää, että ihminen yrittää esittää reipasta & jaksavaa, varsinkin jos kasvuympäristö ja lähin tuttavapiiri korostaa julkisivun moitteettomuutta; tuolloin jo taaperoikäinen sysätään toisten ideoimaan näytelmään, toteuttamaan kässäriin kirjattua rooliaan - jotkut sisäistävät roolinsa, jolloin farssi/näytelmä/tragedia jatkuu, kun nämä jotkut perustavat oman perheen tai/ja ovat vaikutuksessa työyhteisönsä ilmapiiriin, jnejne.
On tervettä reagoida sairaaseen, luonnottomaan ympäristöön; minusta sinun ei ehkä tarvitsisi olla kovin huolissaan lapsesi puolesta - olisikohan sinun ja lapsesi mahdollista päästä johonkin mtkl:n tarjoamaan perhelomakohteeseen? Olin vuosia sitten yksinhuoltajille tarkoitetulla mt-kuntoutujien kurssilla, siellä sai vertaistukea ja vetäjinä monen alan ammattilaisia.
- Työuupumus muuten katsotaan joissakin maissa työperäiseksi sairaudeksi! Minusta on hyvä, että sairauslomasi jatkuu, ja toivottavasti tilanteeseesi löytyisi aivan uusi suunta!
Kumpi on muna ja kumpi kana? Masennus ja ulkopuolisuuden tunne?
HerKaramazov kirjoitti:
Kumpi on muna ja kumpi kana? Masennus ja ulkopuolisuuden tunne?
Hyvä kysymys. Masennus kyllä ainakin ruokkii tehokkaasti ulkopuolisuuden tunnetta. Itse tunnen kokeneeni ulkopuolisuutta joissakin tilanteissa koko ikäni. Ehkä koska olen enemmän introvertti kuin ekstrovertti, enkä koe olevani kotonani isoissa ihmisjoukossa, varsinkin jos suurin osa ihmisistä on tuntemattomia. Small talk täysin turhista asioista on myös mielestäni raskasta. Kuitenkin olen itsekin siihen opetellut, ja muutenkin minulla on halu miellyttää muita ihmisiä. Jostain syystä myös pelkään, että minusta ei pidetä sellaisena kuin "oikeasti" olen. Olen yrittänyt opetella tästä eroon, ja olla välittämättä mitä muut ehkä ajattelevat tekemisistäni. Kovin hyvin en ole kyllä ainakaan vielä onnistunut.
Vastaus munakana kysymykseesi voinee siis olla sekä muna että kana, ihmisestä ja tilanteesta riippuen?
Nikkari60 kirjoitti:
Hei Marmeladi 💚En mitenkään osaa nähdä, että olisit jotenkin Kermaperse 🙁 -Ehkä jopa on ns "helpompaa" meillä, joitten vanhempien ei ole tarvinnut esim tavoitella julkisivun ylläpitämistä?
Isäsi perfektionismi herättää minussa ajatuksen, että voisiko siinä olla ainakin osittainen syy myös äitisi käytökseen? Ja tuo, kun isäsi ei ole hyväksynyt sinua kokonaisena, omana itsenäsi ("ei ole koskaan kehunut tekemisiäni, vaan aina on ollut jotain kehitettävää"), niin aikas upottavan suon hän on elämäntaipaleeksesi sinulle lapioinut 😬 - olkoon se sitten miten tiedostomatonta hänen osaltaan ollutkin.
Minusta on varsin ymmärrettävää, että ihminen yrittää esittää reipasta & jaksavaa, varsinkin jos kasvuympäristö ja lähin tuttavapiiri korostaa julkisivun moitteettomuutta; tuolloin jo taaperoikäinen sysätään toisten ideoimaan näytelmään, toteuttamaan kässäriin kirjattua rooliaan - jotkut sisäistävät roolinsa, jolloin farssi/näytelmä/tragedia jatkuu, kun nämä jotkut perustavat oman perheen tai/ja ovat vaikutuksessa työyhteisönsä ilmapiiriin, jnejne.
On tervettä reagoida sairaaseen, luonnottomaan ympäristöön; minusta sinun ei ehkä tarvitsisi olla kovin huolissaan lapsesi puolesta - olisikohan sinun ja lapsesi mahdollista päästä johonkin mtkl:n tarjoamaan perhelomakohteeseen? Olin vuosia sitten yksinhuoltajille tarkoitetulla mt-kuntoutujien kurssilla, siellä sai vertaistukea ja vetäjinä monen alan ammattilaisia.
- Työuupumus muuten katsotaan joissakin maissa työperäiseksi sairaudeksi! Minusta on hyvä, että sairauslomasi jatkuu, ja toivottavasti tilanteeseesi löytyisi aivan uusi suunta!
Kiitos viestistä ja kannustavista sanoista <3 Tuntuu kyllä siltä, että elän pärjääjän roolissa, enkä helposti paljasta ulkopuolisille todellista tilaani. Tuntuu siltä, että minun on valittava joko kuolema, jos jatkan tätä samaa kuin nyt. Tai ainoa ehkä mahdollinen tie selviytymiseen sitä kautta, että luovun naamiostani, ja en enää yritä liikaa. Tämäkin tie voinee viedä vielä pahempaan masennukseen ja itsetuhoon. Pelottaa. Nyt on vasta lokakuun alku, ja elämäni on siinä pisteessä, että tunnen olevani elävä kuollut. Kaikki on yhdentekevää.
Maanantaina minulla on aika psykiatrille. En tiedä vieläkään milloin saan mahdollisesti jatkoa jo kaksi kuukautta tauolla olleeseen terapiaani. Tarvitsisin kyllä keskusteluapua, koska oleminen on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen, enkä voi lakata ajattelemasta kuolemaa.
Aikoinaan mun lääkinnällinen kuntoutus hylättiin sen perusteella että kun pääsen itse omasta ovesta ulos. Siinä syy😡😡. Jäin yksin kun kukaan ei ottanut mun neuvoja vakavasti. Sanoin että en kykyne vielä jatkamaan matkaa yksin ja tarvitsen ylläpito hoitoa. Joo ei kuunneltu. Ja seuraukset olikin sitten vakavat. Kyllä häveten kuunnneltiin mua kun juuri ja juuri selvisin hengissä. En saanut kuntoutusta vieläkään ja osastot oli täällä kaikki lopetettu kokonaan. Mutta sain vuoden terapiaa jonka sairaanhoitopiiri maksoi. 40 krt ja se pelasti mut.
Jos sulle käy niin että ei hyväksytä lääkinnällistä kuntoutusta niin sano että haet tuota että sairaanhoitopiiri korvaisi vuoden. Sillä ainakin pääsisit liikkeelle aluksi ja saisit oloa purettua. Älä luovuta. Tiedän tuon tunteen. Oon ollu niin hemmetin syvällä että ihmettelen kuukausittain elossa oloa. Tuo vuoden terapia pätkä ja itselle juuri sopivan osuva terapeutti on suuri syy siihen miksi olen elossa. En nyt muista miten tuon vuoden jakson sai....psykiatrin piti muistaakseni ottaa yhteyttä ylilääkäriin joka päätti tuesta luettuaan mun tiedot. Kesti vain muutaman viikon kun sain päätöksen. Sen saa siis paljon nopeampaa kun vaikka kelan.
Tuntuu kliseiseltä sanoa tällasta ja muistan että siihen oli itsekin vaikea uskoa. Mutta se hyvä aika tulee vielä. Itse olin varma ettei se tule koskaan. Päätin mennä niinkin rankan kautta kun tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Ja joka tunti oli olo hiukan parempi ja sitten ajattelin että jos jaksan katsoa vielä seuraavan tunnin jne.
Toivotan kaikille hyviä vointeja ja voimaa❤❤
Axulinen83 kirjoitti:
Aikoinaan mun lääkinnällinen kuntoutus hylättiin sen perusteella että kun pääsen itse omasta ovesta ulos. Siinä syy😡😡. Jäin yksin kun kukaan ei ottanut mun neuvoja vakavasti. Sanoin että en kykyne vielä jatkamaan matkaa yksin ja tarvitsen ylläpito hoitoa. Joo ei kuunneltu. Ja seuraukset olikin sitten vakavat. Kyllä häveten kuunnneltiin mua kun juuri ja juuri selvisin hengissä. En saanut kuntoutusta vieläkään ja osastot oli täällä kaikki lopetettu kokonaan. Mutta sain vuoden terapiaa jonka sairaanhoitopiiri maksoi. 40 krt ja se pelasti mut.Jos sulle käy niin että ei hyväksytä lääkinnällistä kuntoutusta niin sano että haet tuota että sairaanhoitopiiri korvaisi vuoden. Sillä ainakin pääsisit liikkeelle aluksi ja saisit oloa purettua. Älä luovuta. Tiedän tuon tunteen. Oon ollu niin hemmetin syvällä että ihmettelen kuukausittain elossa oloa. Tuo vuoden terapia pätkä ja itselle juuri sopivan osuva terapeutti on suuri syy siihen miksi olen elossa. En nyt muista miten tuon vuoden jakson sai....psykiatrin piti muistaakseni ottaa yhteyttä ylilääkäriin joka päätti tuesta luettuaan mun tiedot. Kesti vain muutaman viikon kun sain päätöksen. Sen saa siis paljon nopeampaa kun vaikka kelan.
Tuntuu kliseiseltä sanoa tällasta ja muistan että siihen oli itsekin vaikea uskoa. Mutta se hyvä aika tulee vielä. Itse olin varma ettei se tule koskaan. Päätin mennä niinkin rankan kautta kun tunti kerrallaan. Päivä kerrallaan. Ja joka tunti oli olo hiukan parempi ja sitten ajattelin että jos jaksan katsoa vielä seuraavan tunnin jne.
Toivotan kaikille hyviä vointeja ja voimaa❤❤
Kiitos kannustavista sanoista, ja hienoa että olet selviytynyt pahimmasta. Se tästä vielä puuttuisikin, että terapia evättäisiin kokonaan. Hyvä, että jaksoit taistella omasta terapiastasi. Puutteellisten resurssien myötä monikin jäänee Suomessa ilman tarvitsemaansa hoitoa. Jos en pääse enää terapiaan, en kyllä näe itseäni enää pitkään elossa. Joku täällä vielä pitää sinnittelemässä, juurikin minuutista ja tunnista seuraavaan. Tulevaisuus on kuitenkin pelkkää mustaa. Minulta otettiin nyt verikoe jotain geenitestiä varten, lääkehoidon suunnittelun tueksi, miten elimistöni metaboloi eri lääkeaineita. Lisäksi lähete rTMS hoitoon, ja ilmeisesti myös ECT harkinnassa, koska rTMS jono on niin pitkä. Onko kellään kokemusta näistä?
Huoh. Taas on elämä kääntynyt siihen, että pelkkä hengissä pysyminen tuntuu ylivoimaiselta. Muutama viikko sitten kävin osastollakin 5 päivää lepäämässä. Sitä ennen 14 vuotta kestänyt parisuhde päättyi. Osastolla olo koheni hieman, mutta tässä viikon aikana huimaan taas valuvani kohti pohjaa ja toivottomuutta. Hoitaja-aika peruttiin tällä viikolla. Lääkärin soittoaika peruttiin viime viikolla. Miksi en osaa elää tätä elämää niin ettei se olisi täyttä tuskaa. Olen kerta kaikkiaan surkea, epäonnistunut ja mitätön ihmisraunio.
Ei elämässä varmaan muuta tarvitse tehdä kuin pysyä hengissä.
Pitäisi vain yrittää pitää huomio poissa mustista kuiluista, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
Itsekin kyllä mietin joka päivä, että miksi elämä on niin vaikeaa... Ehkä elämä on kaikilla sitten vaikeaa ja oleellista on se kuinka suoriutuu eteenpäin. Kuinka hyvin jaksaa taistella...
Omalla kohdalla kaikki alkoi jo 20 vuotta sitten koulussa. Muistan kuinka eräänä yönä silloin pitelin partahöylää ja mietin karmivia ajatuksia. Sitten vielä sairastuin lukiossa. Kun miettii niin helvetillisen vaikeaa on ollut elämä. Eipä syntymäänsä ole saanut itse päättää. Se vain, että on jotenkin vaan aina jatkettava eteenpäin. On jostain löydettävä voimaa...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Minusta elämän ei pitäisi olla pelkkää taistelua. Nytkin yritän ajatella positiivisesti ja edistää ns. hyviä asioita elämässäni. Kuitenkin tunnen sisimmässäni, että tämä elämä ei ole minua varten ja haluan kuolla. Odotan vain sopivaa hetkeä. Voi kuitenkin olla että hetken koittaessa taas jänistän ja hakeudun sairaalaan.
Tunnen olevani jossain selviytymismoodissa, ja päällepäin näyttää että minulla on asiat hyvin. Kuitenkin ero on tulossa miehestäni, ja kärsin jokapäiväisistä itsetuhoisista ajatuksista. Pelkään mitä tapahtuu, kun jään puolet ajasta yksin ilman miestä ja lasta.
En voi oikein muuta sanoa kuin että itsetuhoiset ajatukset on loppujen lopuksi vain ajatuksia, vaikka ne ikäviä onkin. Jostain syystä niitä tulee ihmisille.
Aina sitä lopullista tekoa voi siirtää. Koska se on niin kammottava.
En nyt osaa oikein muuta sanoa, kannattaa jutella lääkärin kanssa, jos olo on jatkuvasti toivoton.
Kiitos viesteistä minäitse89. En odotakaan että kukaan muu kuin ehkä minä itse osaan itseni auttaa elämän halun löytämisessä. Ehkä saan jotain apua tästä kirjoittamistakin. Ainakin olen vielä olemassa.
Silti kaikki tuntuu täysin turhalta ja merkityksettömältä. Jos minulla ei olisi taidenäyttelyä tulossa, yrittäisin varmaan päästä sairaalaan. Nyt yritän selviytyä näyttelyn pystytyksestä ja sitten mietin mikä on seuraava askel. Kuolema vai lisäavun hakeminen. Sähköhoitoa en ole vielä kokeillut, koska en ole uskaltanut. Toki toivon, että elämä tästä helpottuisi vielä, mutta vaikea siihen on uskoa. Nytkin pelkkä hengittäminen tuntuu ylivoimaiselta, enkä saa edes nukuttua ahdistusta pois.
Niin, eipä sitä kukaan pysty toisen saappaisiin täysin menemään. Itse täällä loppujen lopuksi pitää tehdä valinnat. Kannattaa varmaan kuitenkin olla olemassa.
Se on tuttu fiilis, että kaikki tuntuu turhalta. Itse olen vaan päättänyt etten anna sen tunteen määritellä elämäni kulkua. Että toki se tunne on todella usein mielessä, mutta silti teen arkisia askareita yms. Vaikka se tunne olisikin ns. oikeassa. Toki mieli on erikoinen asia, kun se voi tuottaa tunteen joka ei millään tavalla välttämättä ole yhteydessä todellisuuteen.
Suosittelen kyllä noista vaihtoehdoista lisäavun hakemista. Eipä siinä ainakaan mitään menetä...