Tunsin tarvetta avautua jossain pahasta olostani. Olen epätoivoinen, ja usko elämän jatkumiseen alkaa hiipua. Vuosia olen nyt yrittänyt selviytyä ja jaksaa. Välillä on ollut hetkittäin helpompia kausia, jolloin olen varovasti ollut jopa toiveikas tulevaisuudestani. Sairastuin alunperin masennukseen uupumisen ja kroonisen stressin seurauksena. Olen muuttanut monia asioita elämässäni, ja yrittänyt elää arvojeni mukaan. Käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kuitenkin jotain aina tapahtuu, ja tipun takaisin pimeään kuiluun. Ehkä liikaa stressaavia asioita kerralla, joita en pysty käsittelemään, tai sitten biologiassani on jotain pielessä. En jaksa töissä, en haluaisin vain nukkua tai kuolla pois. Mieleni on vallannut mielikuvat ja ajatukset, että joko hirttäydyn tai puukotan itseäni, jotta saisin tämän henkisen tuskan pois. En tiedä voinko enää parantua, jos en itse edes enää usko siihen, ja olen ollain tavalla luovuttanut. Yritän kyllä esittää reipasta ja jaksavaa ulkopuolisille. Terapiassa olen kuitenkin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Terapiani on nyt tauolla, koska lääkäriaika uutta lausuntoa varten peruttiin, enkä ole vieläkään saanut uutta aikaa. Yritän nyt vain selviytyä jotenkin hetkestä toiseen, mutta pelkään itseni puolesta. Häpeän itseäni, ja sitä etten ole pystynyt tämän parempaan. Tuntuu, etten enää edes tunnista itseäni kun katson peilistä, vaan sieltä tuijottaa ruma, vastenmielinen elämään täysin kyllästynyt ja väsynyt naama. Heinäkuussa tunsin sentään itseni ajoittain aivan nätiksi. Nyt olen kuin joku eri ihminen, jonka ajatukset ovat täysin sotkussa ja joka ei halua muuta kuin kuolla pois.
minäitse89 kirjoitti:
Tarkoitan kuolemaa. Eikö se juuri ole epäonnistumista? Että epäonnistuu jatkamaan elämää....
Sepä se että virheistä täytyy oppia. Mutta eikö siinä mielessä juuri kuolema ole epäonnistumista, että jos vaikka ajaisi kolarin ja kuolisi siinä, niin eikö se olisi ajovirhe jossain määrin? Ja lopullinen virhe...
Hmm, onkohan kyse siitä että meillä on ihan erilaiset käsitykset kuolemasta (mä ajattelen automaattisesti sanan lukiessani esim. sairauden tai vanhuuden aiheuttamaa luonnollista kuolemaa, sulle sillä taitaa olla eri merkitys...). Ei kuolema elämän päättyessä mun mielestä mitään epäonnistumista ole - se ei kumoa niitä hyviä asioita joita elämässä aikana sai aikaan, tai vastaavasti poista niitä negatiivisia vaikutuksia joita saattoi oman elämänsä aikana toisille aiheuttaa.
Minulle kuolema näyttäytyy moraalisesti täysin neutraalina asiana. Ja vaikka luulen että voisin vähän miettimällä listata kymmeniä asioita joissa epäonnistuin eilen, se ei tarkoita että mun kannattaisi heittää kirvestä kaivoon, tai että kaikki ihmiset olisivat tuomittuja epäonnistumaan.
Epäonnistuminen riippuu määritelmästä ja tavoitteista. Onko se epäonnistumista, jos saavuttaa vain 80% (tai 50%, tai 10%) tavoitteista? Yleensä en ajattele niin, koska jo se että olen työskennellyt tavoitteellisesti jonkin aikaa on vienyt asiaa eteenpäin - seuraavalla kerralla jäljellä oleva matka on lyhyempi. Joskus sitä tulee ottaneeksi myös sellaisia tavoitteita, joita ei tule koskaan saavuttamaan, ja se on ihan okei.
***
Mitä muuten Marmeladille kuuluu tänään? Tai muille ketjua lukeville - silmäilystä jäi mieleen ainakin HerKaramazov ja AnemoneNemorosa (todennäköisesti väärin kirjoitettuna) mutta muitakin varmasti oli...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: lisäys
minäitse89 kirjoitti:
Tarkoitan kuolemaa. Eikö se juuri ole epäonnistumista? Että epäonnistuu jatkamaan elämää....
Sepä se että virheistä täytyy oppia. Mutta eikö siinä mielessä juuri kuolema ole epäonnistumista, että jos vaikka ajaisi kolarin ja kuolisi siinä, niin eikö se olisi ajovirhe jossain määrin? Ja lopullinen virhe...
Hmm, onkohan kyse siitä että meillä on ihan erilaiset käsitykset kuolemasta (mä ajattelen automaattisesti sanan lukiessani esim. sairauden tai vanhuuden aiheuttamaa luonnollista kuolemaa, sulle sillä taitaa olla eri merkitys...). Ei kuolema elämän päättyessä mun mielestä mitään epäonnistumista ole - se ei kumoa niitä hyviä asioita joita elämässä aikana sai aikaan, tai vastaavasti poista niitä negatiivisia vaikutuksia joita saattoi oman elämänsä aikana toisille aiheuttaa.
Minulle kuolema näyttäytyy moraalisesti täysin neutraalina asiana. Ja vaikka luulen että voisin vähän miettimällä listata kymmeniä asioita joissa epäonnistuin eilen, se ei tarkoita että mun kannattaisi heittää kirvestä kaivoon, tai että kaikki ihmiset olisivat tuomittuja epäonnistumaan.
Epäonnistuminen riippuu määritelmästä ja tavoitteista. Onko se epäonnistumista, jos saavuttaa vain 80% (tai 50%, tai 10%) tavoitteista? Yleensä en ajattele niin, koska jo se että olen työskennellyt tavoitteellisesti jonkin aikaa on vienyt asiaa eteenpäin - seuraavalla kerralla jäljellä oleva matka on lyhyempi. Joskus sitä tulee ottaneeksi myös sellaisia tavoitteita, joita ei tule koskaan saavuttamaan, ja se on ihan okei.
Niin tarkemmin ajatellen, jos onnistuminen ja epäonnistuminen on täysin subjektiivisia asioita, niin sitten voidaan ajatella, että jos joku ihminen haluaa kuolla ja hän tekee itsemurhan, niin ehkä hän sitten ns. on onnistuja. Mutta ajattelin että jos ihmisen yleisesti ottaen tavoite on elää hyvää elämää, niin silloin kyllä kuoleminen on epäonnistumista.
Itse haluaisin pitää kuolemaa neutraalina asiana, mutta se kuitenkin nostattaa usein tunnemyrskyn. Jos esim. joku tuttu kuolee.
Se ehkä on niin, että asioiden tavoittelu on juuri se juttu. Ei niinkään aina 100 % onnistuminen.
Siinä tullaan sitten siihen, että ehkä pitäisi pääosin kokea elämä vain subjektiivisesta perspektiivistä. Vaikka toisaalta ei ihminen elä missään tyhjiössä. Ja että epäonnistuminen ja onnistuminen liittyvät pakosti myös muihin ihmisiin, koska me ollaan sen verran sosiaalisia olentoja... Joten ihminen ei ole vain yksinäinen subjekti omassa kuplassaan...
Sain akuutista psykiarisesta yksiköstä keskustelu apua, toistaiseksi. Minut siiretään mt-toimiston kirjoille (jossa on kuulemma vajausta hoitajista).
Lääkäri kertoi että vaativaalääkinnällistä kuntoutusta voidaan hakea uudestaan jossain vaiheessa 1/2-vuotta? Vuosi?
Kuolemassa on se mukava puoli että kuolema huomioi kaikki ihmiset jossain vaiheessa, kukaan ei jää ulkopuolelle🤭
Minulla on jo kaksi kertaa peruttu varsttu aika psykiatrille. Ilmeisesti tämä lääkärikin on vähintään burnoutissa, ja siksi poissaoloja. Tällä viikolla ilmoitettiin, että uusi aika (kolmas yritys) olisi vasta lokakuun puolivälissä. Menin aivan paniikkiin ja epätoivoon tästä viivästyksestä ja olin jo perumassa koko aikaa, koska tuntui etten selviä enää sinne asti. Laitoin lisäksi palautetta yksikköön, että jo kahdesti uusi aika oli luvattu minulle soittaa, mutta mitään ei koskaan kuulunut. Eilen sain sitten puhelun, että aika järjestyykin jo ensi viikolle. Tämän jälkeen vielä apulaisylilääkäri soitti palautteeseeni liittyen. Ilman tuota palautetta odottaisin varmaan edelleen sitä lokakuun lääkäriaikaa.
Minulla sikäli "hyvä" tilanne, että jos vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta tulee hylkäävä päätös, on minulla vielä yksi vuosi kuntoutuspsykoterapiaa käyttämättä. Yritin palata töihin 40% työajalla, mutta nyt olen taas niin huonossa kunnossa, että sairausloma näyttää väistämättömältä. Työterveyslääkäri sitä tyrkyttää, ja psykologi suosittelee, mutta haluan itse vielä ensi viikon yrittää. Pelkään kai, että romahdan vielä pahemmin jos jään töistä pois, koska koen epäonnistuneeni entistä pahemmin ihmisenä ja elämässä. Ehkä voin ensi viikolla kysyä vielä psykiatrin kantaa asiaan.
Itse ajattelen niin, että kuolema on osa elämää. Toisille se koittaa aiemmin ja toisille myöhemmin. Jos kokee elämisen liian raskaaksi, ja kokee että mahdollisuuksia riittävän hyvään elämään ei enää ole, en tuomitse itsemurhaa, enkä pidä sitä epäonnistumisen. Pelkään itse itsemurhassa eniten sitä, että en kuole, vaan vammaudun pysyvästi, jolloin elämä tai sen päättäminen olisi todennäköisesti entistä vaikeampaa.
Tällä hetkellä ajattelen suurimman osan ajasta vain kuolemaa ja jostain syystä olen myös katsonut sarjoja ja kuunnellut äänikirjoja, jotka liittyvät kuolemaan tai ovat muuten hyvin synkkiä. Jotenkin en tunnista tästä "mieltymyksestä" sitä entistä omaa itseäni. Olen vajonnut jonnekin synkkyyteen, jossa välillä olen tuskaisen ahdistunut ja välillä kuin elävä kuollut, joka nukkuu lähes koko vuorokauden. Tuntuu, että jokainen tämmöinen kuoppa vie minua lähemmäs ja lähemmäs kuolemaa.
Kadun, että olen ollut niin tyhmä, että olen mennyt tekemään lapsen, jonka elämän myös varmaan nyt pilaan jaksamattomuudellani. Yritän kyllä tehdä kaikkeni hänen puolestaan ja olla läsnä, mutta tiedän että se ei ole riittävästi. Jos minulla ei olisi perhettä ja taloa ym. ostaisin varmaan menolipun jonnekin kauas. Jos edes pidempi irtiotto nykyisestä elämästä ei auttaisi, voisin päättää päiväni niin, että voisin ehkä ajatella, että ainakin olen kaikkeni yrittänyt.
Voimia kaikille elämän ja kuoleman vastoinkäymisissä.
-M
Itse haluaisin pitää kuolemaa neutraalina asiana, mutta se kuitenkin nostattaa usein tunnemyrskyn. Jos esim. joku tuttu kuolee.
Toivottavasti et pahastu, kun otan vapauden esittää tulkintoja mielestäsi, mutta mielestäni ystäväsi itsemurha aikoinaan traumatisoi sinut ja sen käsittelemättä jääminen on merkittävä tekijä nykyisen masennuksesi taustalla. Sen ja sinun ajoittaisen itsetuhoisuutesi huomioiden tuntuu täysin ymmärrettävältä, että kuoleman ajatteleminen tuo tunteet pintaan.
Läheisen itsetuhoisuus aiheuttaa valtavan suuret ja tuhoisat laineet. Minä traumatisoiduin aikoinani jo paljon pienemmästä asiasta, siitä kun iskä yritti valmistella masennus- ja kaljapäissään meitä lapsia siihen jos hän sattuisi päättämään päivänsä. En halua edes kuvitella millaisen helvetin olisin joutunut käymään läpi jos hän olisi sen toteuttanut. Haluaisin ettei kukaan joudu kokemaan läheisen itsemurhaa, ja siksi mulle on tärkeää taistella elämän puolesta niin kauan kuin se jatkuu.
Marmeladi, musta kuulostaa vahvasti siltä että sinun olisi hyvä pystyä keskittymään nyt toipumiseen ja terapiaan töiden sijaan. Ehkä siihen tosiaan järjestyisi paras tila ja aika irtisanoutumalla ja uutta suuntaa etsimällä, jos työnantajalla ei ole muita tehtäviä joita sinulle osoittaa eikä sairausloman jatkaminen edes vyötä kiristämällä ole mahdollista. Ei kyllä tuntuisi oikealta että joutuisit irtisanoutumaan sairauden takia.
HerKaramazov, hyvä kuulla että hoitokontakti jatkuu psykoterapia-hakemuksen kariutumisesta huolimatta. Miten olet voinut?
Kyllä se kaverin itsemurha oli kova paikka, mutta kyllä mulla itsetuhoisia ajatuksia oli jo teininä. Joskus 17-vuotiaana ne alkoi ja nyt olen 32 joten on niitä jo jonkin aikaa ollut.
En tiedä tarviiko mun esim. terapiassa sitä itsemurhaa enää käsitellä. Kyllä siitä juttelin paljon terapeutin kanssa aikoinaan.
Jotkut tekee sen valinnan, kaveri teki sen varmaan kännissä.
Ihmisiä välillä kuolee. Itsemurha on kyllä tottakai se kamalin tapa. Pitäisi jotenkin stoalaisesti suhtautua elämään ja kuolemaan, mutta helpommin sanottu kuin tehty....
Kirjoitin voinnistani tuolla "miten välttää im-ajatuksia" eli ei kovin hyvin mene.
Marmeladi älä sano itseäsi irti...jatka sairaslomaa, jos se on mahdollista. Jos ei ole kunnossa toihin ei periaatteessa ole kunnossa tekemään päätöstä itssensä irtisanomisesta, teoriassa.
Miten Soroppi isällesi sitten kävi? Lopettiko hän juomisen, vai kasvoitteko kotoa pois? Kyllä isän käytöskin on traumatisoivaa jos valmistelee lapsiaan itsemurhaan.
Mitä mieltä olet 89:si laskiko humala kaverisi kynnystä päättää päivänsä? Mun kaveri oli ihan selvinpäin kun päättipäivänsä. Tai on mieli varmaan aika mustana silloin kun lähtee tekoihin tarkoituksena lopettaa elämä?
Mun mieli on aika musta, mutta jatketaan toistaiseksi.
Minä tietenkin vain oletan, että hän kännissä teki sen itsemurhan. Kun viimeisiä kertoja hänet näin niin ryyppäsi kyllä aika rankasti. Ja kun alkoholihan tunnetusti saa ihmiset tekemään typeriä tekoja, niin todennäköisesti humalassa lähti.
Joo, siinä on kyllä kaikki toivo mielestä poissa.
Olen lukenut, että kuitenkin usein ihmiset tekevät itsemurhan impulsiivisesti. Että useimmiten sitä ei ihminen välttämättä kelaa vuosi tolkulla. Vaan hetken mielijohteesta ihminen toimii...
Tuosta impulsiivisuudesta olen minä myös lukenut. Ihminen saattaa vaihtaa aamupäivällä autonrenkaat ja käydä kaupassa sitten iltapäivällä päättää päivänsä. Tietenkin ihmisellä on ollut tuskaista elää jo jonkin aikaa kun päätyy tekoon, oletan?
Eräs ystävä kertoi siitä kun hän työskenteli mtt:sä että potilaasta saattoi vaistota et päivien päättäminen on lähellä. Silti ei voi tehdä muuta kuin sanoa et "nähdäänhän viikon, kahden viikon, tai kuukauden päästä?" Aika jäätävää.
Mietin että onko sekin sitten mahdollista, että kun ihminen niin impulsiivisesti toimii niin siinä on taustalla jokin hetkellinen mielenhäiriö? Tai en nyt mikään psykiatri ole, mutta voisi olettaa että ihminen joka yhtäkkiä ilman pidempää harkintaa tekee itsemurhan, niin hänellä tavallaan jostain syystä aivan yllättäen kilahtaa ja hän hetken hurmoksessa tekee sen. Koska voi olla niinkin, että ihmisen mieli ei välttämättä itsemurhan teko hetkellä ole erityisen musta, vaan hän toimii jonkinlaisessa ns. hurmos-tilassa. Voisi ainakin olettaa niin, joissain tapauksissa... Ja tuo hurmos-tila tuntuu helpotuksena ihmiselle, vaikka oikeasti se on vaarallinen ja sekava tila. Siis toki varmaan useimmiten ihmiset hautoo noita im-ajatuksia pitkään, mutta joissain tapauksissa ei luultavasti niin asia ole.
Joku filosofi joskus sanoi, että pessimistit eivät yleensä tapa itseään. En tiedä pitääkö se paikkaansa...
Siinä kaverin tapauksissa, jotenkin vaistosin että sillä ei ole kaikki hyvin. Tai että se oli jotenkin vaisu kun näin sen viimeisen kerran, mutta minä en siinä tilanteessa kyllä pystynyt aavistamaan sitä tekoa. Varmaan joistakin näkee sitten sen selvemmin kuin toisista...
HerKaramazov kirjoitti:
Kirjoitin voinnistani tuolla "miten välttää im-ajatuksia" eli ei kovin hyvin mene.
Kiitos tiedosta, käyn lukemassa jossain semmoisessa välissä kun oma resilienssi tuntuu riittävän aiheesta lukemiseen. (Vähän hassua että ensin kysyn, mutta sitten vastauksen tullessa pyrinkin suodattamaan rankat aiheet pois... Huoli saa kysymään silloin kun asia juolahtaa mieleen.)
Isäni on kai yrittänyt lopettaa juomista jonkun kerran siinä onnistumatta, äidin painostuksesta. Olivat välillä asumuserossa ja avioero oli vireillä, mutta vuoden pari harkittuaan äiti päätyi kuitenkin muuttamaan takaisin yhteiseen kotiin. Juominen on jatkunut ilmeisesti päivittäisenä (etätyö- tai osa-aikaeläke on tainnut viime vuosina mahdollistaa sitä entistä enemmän) ja nyt alkaa ilmeisesti maksakirroosin oireet kolkutella. Saa nähdä paljonko sillä on edes semiterveitä vuosia jäljellä.
Eli ei ole lopettanut juomista, mutta olen kasvanut ulos sen välittömästä vaikutuspiiristä. Hassua on, että vaikka pidämme yhteyttä enimmäkseen äidin kautta, minusta tuntuu että olemme isän kanssa läheisempiä kuin ennen.
Mun isä juo ja polttaa tupakkaa, samalla kun sillä on happi-viikset nenässä ikää on 77-vuotta. Maksan tilannetta en tiedä?
Olen ehkä kaksikertaa vuodessa puhelin yhteydessä.
Teidän muiden kertomusten jälkeen tunnen itseni varsinaiseksi kermaperseeksi perheeni osalta. Meillä ei ollut vanhemmilla ongelmia esimerkiksi alkoholin kanssa, emmekä muutenkaan ole olleet vähäosaisia, vaan päinvastoin vanhempani ovat hyvätuloisia ja käyttäneet rahansa järkevästi. Toisaalta olen kyllä diagnosoinut äidilleni ainakin epävakaan persoonallisuuden, ja on hän ollut psykoosissakin kerran, kun olin parikymppinen. Tämä oli seurausta liiallisesta stressistä ja unettomuudesta. Sieltä nämä omat stressigeenit varmaan kumpuavat. Isäni taas on perfektionisti, ja äärimmäisen tarkka ja kaikesta ja pihi. Harrastaa säästämistä. Hän hoitaa asiat aina paremmin kuin hyvin, jotrn häneen voi aina luottaa. Toisaalta hän ei ole koskaan kehunut tekemisiäni, vaan aina on ollut jotain kehitettävää . Äitini on ollut hyvin riitaisa aina, ja herkkänä ihmisenä minun on ollut vaikea tätä sietää ja kuunnella. Lapsena pakenin muiden perheenjäsenten riitoja omaan huoneeseeni tyynyn alle piiloon. Äitini on jatkuvasti riidoissa milloin kenenkin kanssa, ja raivostuu nollasta sataan milloin mistäkin. Tietenkin ihmisillä voi olla monenlaisia ongelmia, ja jokainen yksilö niihin reagoi omalla tavallaan. Tunnen kyllä suurta myötätuntoa teitä kohtaan, ketkä olette kärsineet vanhempien alkoholismista. Turvattomuuden tunne on varmasti ollut läsnä.
Jäin sitten töistä kokonaan sairauslomalle viikon pohdinnan jälkeen. Jos makaa sängyssä yli 20h vuorokaudessa, eikä voi keskittyä oikein mihinkään, niin ehkä en ole nyt työkykyinen. Alkuun lomaa kirjoitettiin kuukausi. Työterveyslääkäri on nyt ehdotellut täyden kuntoutustuen hakemista. En tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Voiko sitä edes hakea, jos sairauspäivärahapäiviä on käyttämättä? Jostain luin, että "pääsääntöisesti" haetaan vasta sairauspäivärahojen jälkeen. Toisaalta olen ollut työeläkeyhtiön laskuissa (osa)työkyvytön jo yli kaksi vuotta. Viimeisen vuoden ajalla olen ollut enemmän saikulla kuin työssä. Oivoi, epätoivo iskee kun ajattelen tätä koko elämää ja eteenpäin selviytymistä. Pelkkää epäonnistumista toisensa jälkeen. En tiedä miten enää uskallan yrittää työhön paluuta, kun tämä viimeisin työssä jaksaminen kesti huimat 1,5kk. Tarvitaan kyllä ihme, jos tästä vielä jotenkin selviän.
Minä en ole pitkien työsuhteiden henkilö. Tiedostan ongelman aina kun pitää tehdä työtä. Koulu on eri asia.
Marmeladi_ kirjoitti:
Tunsin tarvetta avautua jossain pahasta olostani. Olen epätoivoinen, ja usko elämän jatkumiseen alkaa hiipua. Vuosia olen nyt yrittänyt selviytyä ja jaksaa. Välillä on ollut hetkittäin helpompia kausia, jolloin olen varovasti ollut jopa toiveikas tulevaisuudestani. Sairastuin alunperin masennukseen uupumisen ja kroonisen stressin seurauksena. Olen muuttanut monia asioita elämässäni, ja yrittänyt elää arvojeni mukaan. Käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kuitenkin jotain aina tapahtuu, ja tipun takaisin pimeään kuiluun. Ehkä liikaa stressaavia asioita kerralla, joita en pysty käsittelemään, tai sitten biologiassani on jotain pielessä. En jaksa töissä, en haluaisin vain nukkua tai kuolla pois. Mieleni on vallannut mielikuvat ja ajatukset, että joko hirttäydyn tai puukotan itseäni, jotta saisin tämän henkisen tuskan pois. En tiedä voinko enää parantua, jos en itse edes enää usko siihen, ja olen ollain tavalla luovuttanut. Yritän kyllä esittää reipasta ja jaksavaa ulkopuolisille. Terapiassa olen kuitenkin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Terapiani on nyt tauolla, koska lääkäriaika uutta lausuntoa varten peruttiin, enkä ole vieläkään saanut uutta aikaa. Yritän nyt vain selviytyä jotenkin hetkestä toiseen, mutta pelkään itseni puolesta. Häpeän itseäni, ja sitä etten ole pystynyt tämän parempaan. Tuntuu, etten enää edes tunnista itseäni kun katson peilistä, vaan sieltä tuijottaa ruma, vastenmielinen elämään täysin kyllästynyt ja väsynyt naama. Heinäkuussa tunsin sentään itseni ajoittain aivan nätiksi. Nyt olen kuin joku eri ihminen, jonka ajatukset ovat täysin sotkussa ja joka ei halua muuta kuin kuolla pois.
Heippa Marmeladi. Aloituspuheenvuorosi on täysin kuin minun suustani. Esimerkiksi tänään olen taas masentunut, vaikka parin päivän ajan olen luullut parantuvani uppoutumalla harjoittelemaan pianokappaleita, vaikka niin en ole tehnyt. Vain vähän pimputellut.