Tunsin tarvetta avautua jossain pahasta olostani. Olen epätoivoinen, ja usko elämän jatkumiseen alkaa hiipua. Vuosia olen nyt yrittänyt selviytyä ja jaksaa. Välillä on ollut hetkittäin helpompia kausia, jolloin olen varovasti ollut jopa toiveikas tulevaisuudestani. Sairastuin alunperin masennukseen uupumisen ja kroonisen stressin seurauksena. Olen muuttanut monia asioita elämässäni, ja yrittänyt elää arvojeni mukaan. Käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä. Kuitenkin jotain aina tapahtuu, ja tipun takaisin pimeään kuiluun. Ehkä liikaa stressaavia asioita kerralla, joita en pysty käsittelemään, tai sitten biologiassani on jotain pielessä. En jaksa töissä, en haluaisin vain nukkua tai kuolla pois. Mieleni on vallannut mielikuvat ja ajatukset, että joko hirttäydyn tai puukotan itseäni, jotta saisin tämän henkisen tuskan pois. En tiedä voinko enää parantua, jos en itse edes enää usko siihen, ja olen ollain tavalla luovuttanut. Yritän kyllä esittää reipasta ja jaksavaa ulkopuolisille. Terapiassa olen kuitenkin pystynyt puhumaan vaikeista asioista. Terapiani on nyt tauolla, koska lääkäriaika uutta lausuntoa varten peruttiin, enkä ole vieläkään saanut uutta aikaa. Yritän nyt vain selviytyä jotenkin hetkestä toiseen, mutta pelkään itseni puolesta. Häpeän itseäni, ja sitä etten ole pystynyt tämän parempaan. Tuntuu, etten enää edes tunnista itseäni kun katson peilistä, vaan sieltä tuijottaa ruma, vastenmielinen elämään täysin kyllästynyt ja väsynyt naama. Heinäkuussa tunsin sentään itseni ajoittain aivan nätiksi. Nyt olen kuin joku eri ihminen, jonka ajatukset ovat täysin sotkussa ja joka ei halua muuta kuin kuolla pois.
Elän hyvin saman kaltaisia tunne tiloja. Minä en myöskään tunne toivoa...siis piiiiitkään aikaan.
Sain eilen päätöksen kelasta jonka mukaan en tarvitse kuntoutus-psykoterapiaa vaativanalääkinnällisenä kuntoutusmuotona. Hain edellisen kerran vuositakaperin.
Kelan asiantuntija lääkärin mukaan minulla on vain hankala jakso elämässä.
Niin hankala jakso etten jaksa uskoa parantumiseen masennuksesta. En usko enään juuri mihinkään. Elämän lopettaminen on todella houkutteleva ajatus, juuri nyt.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Lisäys
Minulla myös haussa vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena terapian jatko. Hylkäystä odotellessa siis! Jäätkö nyt aivan tyhjän päälle, kun sait hylkäävän päätöksen? Toivottavasti pääset yli vaikeasta jaksostasi. Vaikea antaa mitään vinkkejä, kun itse olen aivan samassa suossa, eikä valoa näy
Minulla on ulkopuolisen silmissä varmasti paljon hyviä asioita elämässäni. Silti en koe juuri millään olevan merkitystä, ja kuolema ja itsensä satuttaminen tuntuu ainoalta "mielekkäältä" asialta. Olen sekä perheelle, että työssä pelkkä taakka, koska toimintakykyni on niin surkealla tasolla. Mieheni ei enää jaksa yrittää parisuhteemme eteen, enkä ihmettele. Itse olen yrittänyt sen minkä olen pystynyt, eli en tarpeeksi.
Haluaisin mennä jonnekin sairaalaan, että voisin hengähtää tästä kaikesta hetken, mutta varmaan olen sinne liian hyvässä kunnossa, koska vuorokausirytmi ei ole sekaisin. En enää yhtään ihmettele ja varsinkaan tuomitse elämänsä oman käden kautta päättäviä. Ratkaisu ei ole luovuttamista, koska kenenkään ei pitäisi joutua elämään vuosia jatkuvassa tuskassa. Jos kaikki apu on jo haettu ja masennukseen on saatu hoitoa, mitä muuta voi enää tehdä?
Moi.
Mietin vaan tässä, että mistä sitä ikinä tietää, onko saanut jo ns. kaiken avun mitä mahdollista on saada? Mites joku aivan uusi harrastus? Tai meditaatio?
Minustakin joskus tuntuu, että on tullut seinä vastaan. Että enää en jaksa. Mutta se on niin paradoksaalista, että vaikka mieli sanoo etten jaksa enää, niin kuitenkin sitä jaksaa. Itsetuho ajatuksia minullakin ollut jo vuosikymmeniä, mutta aina sitä vaan on jotenkin itsetuholta säästynyt.
Olen miettinyt että kuolema on totaalinen loppu, joten sitä pitää lykätä niin kauan kuin vain pystyy. Koska se ajatus hirvittää, että ihminen ei ole enää missään kuoleman jälkeen. Vaikka toisaalta en tiedä miksi se hirvittää...
Minulla on trauma lapsuudesta jossa jäin yksin - vanhemmistani ei ollut "kannattelemaan" minua johtuen heidån omasta psyykkisestä tilastaan.
Nyt kun sain hylkäävän päätöksen kelasta tuntuu että jäin taas yksin.
Miksi "elämä" saattelee uudestaan ja uudestaan ihmisen saman trauman äärelle, ainakin se siltä tuntuu? Joka kerta koen saman erillisyyden tunteen ja hylkäämis kokemuksen. Ja joka kerta mielessäni vahvistuu että elämä on pelottava.
Järjellä ajatellen voisi yrittää toistaa itselleen että kaikki me ollaan samassa "veneessä" ja kaikki me ollaan "yhtä", mutta kun tunteet eivät usko järkeä vaikka kuinka yrittäisi.
En kai silti ihan yksin jää...voin kirjoitella tänne.
Yritän saada keskustelu apua kunnan mt-toimistosta.
Onko kuolema loppu vai jonkin toisen jutun alku, en tiedä?
Hei Marmeladi
Lopetitko lääkityksen liian aikaisin? Tunnistan itsessäni samanlaisia oloja. Toivottavasti saat pian lääkäriajan ja ja jatkoa terapialle.
En ole lopettanut lääkitystä missään vaiheessa. Montaa eriä on kokeiltu, ja nykyinen joitakin oireita lieventää. Lääkäriaika on ensi viikolla, ja toivottavasti terapiajatko myönnetään ja muutenkin tilanne alkaisi helpottamaan.
Itselläni kuolema- ja itsemurha-ajatukset tuntuvat olevan suoraan verrannollisia masennuksen syvyyteen. Kaikki ajatukset tuntuvat pyörivän aiheen ympärillä. Kuuntelen päivittäin äänikirjoja, ja viime aikoina olen kuunnellut vain murhadekkareita tai kauhua. Normaalisti olen hyvin herkkä, ja kuuntelen jotain historiallisia romaaneja tai taiteilijoiden elämänkertoja. En ole moneen vuoteen pystynyt keskittymään lukemiseen, mutta äänikirjoja olen oppinut kuuntelemaan. Niiden avulla saan myös tehtyä kotitöitä, ja vietyä ajatuksia muualle. Kai ne toimivat pakokeinona todellisuuden kohtaamisesta.
Itse en pelkää kuolemaa. Kuolema on kuitenkin väistämättä osa jokaisen elämää. Itsemurhassa pelkään eniten sen epäonnistumista ja mahdollista vakavaa vammautumista. Jos päädyn tekoon, teen sen niin hyvin, että en varmasti selviä. Yritän nyt kuitenkin jaksaa, ja yrittää vielä elämistä, koska en vielä aivan kaikkea hoitoa ole kokeillut. Yritän vaikeina hetkinä ajatella lastani.
Ajoittain kuitenkin saan iloa esimerkiksi maalaamisesta. Olen myös saanut näyttelyn teoksilleni paikasta, joka on ollut haaveenani jo yli kymmenen vuotta sitten. Jos siis jotain positiivista tästä sairastumisesta voisi kaivaa, niin olen puhjennut kuin kukkaan taiteellisessa itseilmaisussa. Pahimpina masennusjaksoina en pysty maalaamaan, mutta jossakin vaiheessa on olo kuitenkin helpottanut, niin että en muuta haluaisi tehdäkään kuin maalata. Taide on tällä hetkellä ainoa tekeminen, joka tuottaa minulle iloa edes ajoittain. En tietenkään ole kovin tyytyväinen töihini, mutta yritän ajatella, että tekeminen on tärkeämpää kuin lopputulos.
Tiedostan, että yksi masennukseni juurisyy on, että tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi. Tämä taas tekee minut vaativaksi ja itsekriittiseksi, enkä koskaan ole mielestäni tehnyt tarpeeksi tai ollut tarpeeksi hyvä. En vain kuitenkaan pysty millään muuttamaan tätä käsitystä itsestäni. En ymmärrä miten sen saisin tehtyä. Voiko joku edes tuntea itsensä hyväksi ja riittäväksi omana itsenään?
Mä en ole pystynyt tekeen kuvataidetta yli vuoteen. Edellinen kertoo varmaan ajdistuksen ja pelon syvyydestä. Minullakin on kaksi melkein aikuista lasta, ja pelottaa kun en tunne rakkuden tunnetta heitä kohtaan. Tosin eilen oli tulla itku kun käsitin kuinka huolissaan nuorempi tyttö on minun masennuksesta.
Minäkin tiedostan että olen epäonnistunut ja huonoihminen, mutta en tiedä onko masennus syy edellisiin tuntemuksiin vai tuntemukset syy masennukseen?
Masentuneena ei tunne välttämättä mitään rakkauden tunnetta ketään kohtaan, ei edes omaa lasta kohtaan. Masennus vie tilan sellaisilta tunteita. Ei sille mitään voi. Muutenkin lapsen rakastaminen minusta vaihtelee tunnetasolla tilanteesta toiseen.
Purjevene kirjoitti:
Masentuneena ei tunne välttämättä mitään rakkauden tunnetta ketään kohtaan, ei edes omaa lasta kohtaan. Masennus vie tilan sellaisilta tunteita. Ei sille mitään voi. Muutenkin lapsen rakastaminen minusta vaihtelee tunnetasolla tilanteesta toiseen.
Hyvin sanottu, Purjevene!
HerKaramazov, minulle tuo kuvaus vuorovaikutuksesta tyttäresi kanssa kuulostaa siltä että teillä on hyvät ja läheiset välit (sillä, että hän toivoo sinulle hyvää, kuulostaa olevan sinulle merkitystä), vaikka se ei riittäisikään masennusta karkottamaan.
Mitä tuohon huonommuuden tai ihmisenä epäonnistumisen tunteeseen tulee, toivottavasti se ei mielessänne liity siihen että muut huomaavat masennuksen tai se herättää heissä myötätuntoa. (Luultavasti ei, en lukenut kunnolla kuin muutaman viimeisimmän viestin.) Ajattelen niin selvästi harvemmin kuin ennen, mutta en tiedä oikein mihin se liittyy. Muistan toistelleeni itselleni väsymykseen asti etten oikeasti ole (järkevästi ajateltuna) yhtä huono/kurja/epäonnistunut kuin kuvittelen, vaikka se ei aina ole tuntunut yhtään todelta. En ole varma uskalsinko uskoa sitä todeksi ennen kuin olin kuullut sen riittävän monta kertaa joltakin muulta.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: muotoilu
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: lisäys
Ehkä tuohon huonouden ja epäonnistumisen tunteeseen vaikuttaa se että oleminen tuntuu niin mitättömältä, suhteessa muihin ulkoisesti menestyviin ihmisiin.
Sisäinen menestys on tietysti täkeämpää kuin ulkoinen, mutta jotenkin tämä kultuuri jossa elämme on sairas. En tietenkään väitä että ulkoinen todellisuus on sairastuttanut minun, mutta kyllä vallitseva arvomaailma pitää yllä mitättömyyden tunnetta minun kaltaisissa ihmissä jotka ovat tipahtaneet yhteiskunnan ulkopuolelle.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Korjaus
Mutta eikö lopulta kaikki ihmiset epäonnistu? Me vain lykätään sitä viimeistä epäonnistumista koko ajan. Ja ehkä hyvä niin, Peterson sanoi että elämä on tragedia, mutta parempi olla päänäyttelijä omassa elämässään kuin sivuosassa jonkun toisen elämässä.
Toki tämä meidänkin aika on mätä joiltain osin. Niin kuin kaikki aikakaudet ovat olleet. Ja kaikki ihmiset lopulta tipahtaa yhteiskunnan menosta pois. Se vaan että kuinka kauan pysyy tässä laivassa ennen kuin tippuu mereen.
Kaikkea mitataan tässä maailmassa rahassa ja statuksessa. Ja sitten kun näiden kahden asian ulkopuolelle putoaa niin on ulkona yhteiskunnasta, ainakin jossain määrin. Tai ainakin sillä tavalla että on vain rivi-kansalainen, eikä hierarkiassa hirveän korkealla. Ja sitten alkaa serotoniini tasot tippumaan. Niin se usein menee. Kun on hierarkian pohjalla, niin sairastelee enemmän ja elämä on vaikeampaa. Tästä juuri Peterson puhui. Että melkein kaikilla eliölajeilla täällä maapallolla on hierarkia ja ihmisen alitajunta seuraa missä kohtaa hierarkiaa ihminen minäkin hetkenä on. Julmaa touhua...
minäitse89 kirjoitti:
Mutta eikö lopulta kaikki ihmiset epäonnistu? Me vain lykätään sitä viimeistä epäonnistumista koko ajan.
Tarkoitatko minäitse viimeisellä epäonnistumisella kuolemaa? Eipä olisi tullut itselleni mieleen ajatella sitä epäonnistumisena (miten jokin asia voi olla epäonnistuminen, jos se odottaa lopulta jokaista) - tuntisin itseni varmaan aika synkäksi elämän suhteen jos minulla olisi tuommoinen uskomus.
Petersonin ajatukset eivät kuulosta kovin terveellisiltä. En näe syytä antaa niille sen enempää painoarvoa. Mieluummin pidän kiinni toivosta ja luottamuksesta ihmiseen*, vaikka vaan oman hyvinvointini kannalta.
*siihen että useimmilla meistä on hyvät tarkoitusperät, vaikka emme aina osaakaan toimia optimaalisella tavalla. Ja sitten kun virheitä tulee (ja niitähän tulee - kaikille, jotka uskaltavat ylipäätään tehdä jotain), voimme yrittää oppia niistä ja toimia seuraavalla kerralla fiksummin.
minäitse89 kirjoitti:
Mutta eikö lopulta kaikki ihmiset epäonnistu? Me vain lykätään sitä viimeistä epäonnistumista koko ajan.Tarkoitatko minäitse viimeisellä epäonnistumisella kuolemaa? Eipä olisi tullut itselleni mieleen ajatella sitä epäonnistumisena (miten jokin asia voi olla epäonnistuminen, jos se odottaa lopulta jokaista) - tuntisin itseni varmaan aika synkäksi elämän suhteen jos minulla olisi tuommoinen uskomus.
Petersonin ajatukset eivät kuulosta kovin terveellisiltä. En näe syytä antaa niille sen enempää painoarvoa. Mieluummin pidän kiinni toivosta ja luottamuksesta ihmiseen*, vaikka vaan oman hyvinvointini kannalta.
*siihen että useimmilla meistä on hyvät tarkoitusperät, vaikka emme aina osaakaan toimia optimaalisella tavalla. Ja sitten kun virheitä tulee (ja niitähän tulee - kaikille, jotka uskaltavat ylipäätään tehdä jotain), voimme yrittää oppia niistä ja toimia seuraavalla kerralla fiksummin.
Tarkoitan kuolemaa. Eikö se juuri ole epäonnistumista? Että epäonnistuu jatkamaan elämää.
Maailma on sellainen mitä se on. Kaikkeahan sitä voi toivoa ja uskoa vaikka mihin, mutta niin kuin Dostojevskikin kirjoitti että luonnonlait kuitenkin määrittää tätä elämää. Että kaksi kertaa kaksi on aina kuitenkin neljä. Niin kuin hän kirjoitti Kirjoituksia kellarista -kirjassaan.
Ehkä sitten jokainen epäonnistuu? Voihan sekin olla mahdollista. Jos sekin on ns. jokinlainen luonnonlaki.
Petersonin ajatukset voivat olla synkkiä, mutta ne myös voivat olla faktoja.
Sepä se että virheistä täytyy oppia. Mutta eikö siinä mielessä juuri kuolema ole epäonnistumista, että jos vaikka ajaisi kolarin ja kuolisi siinä, niin eikö se olisi ajovirhe jossain määrin? Ja lopullinen virhe...
Jordan Peterson on äärioikeiston oma sekulaari profeetta, jonka teesit vilisevät pseudofaktoja ja väkivaltakuvastoa. Täkäläiset persut ovat omaksuneet häneltä esimerkiksi kulttuurimarksismin vihollisekseen. Varmaan monen työttömän ja näköalattoman (valkoisen) nuoren miehen seuraama hahmo.
Aika kaukana tuosta. Et ole tainnut katsoa hänen luentoja. Juuri he yleensä pilkkaavat häntä, jotka eivät itseasiassa ole edes hänen puheitaan kunnolla kuunnelleet.